Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 12. marraskuuta 2018

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.

Olen yksinäinen. 

Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.

Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.

Minulla on ja on ollut läheisiä hyviä ystäviä. Todella ihania ihmisiä. Minusta kuitenkin tuntuu, että minä olen aina se, jolle ystävä on tärkeämpi. Minä en ole läheisin ystävä kenellekään. En kenenkään itsestään selvää kaaso- tai kummimateriaalia. En ole kenellekään se, jolle soitetaan ensimmäiseksi.

Parisuhteen alkaminen, tälle nykyiselle paikkakunnalle muutto, koiran hankkiminen ja työelämään siirtyminen muuttivat hetkeksi tilannetta. Sain paljon uusia ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Minulla oli ystäviä, joita tapasin koiran kanssa lenkkeillessä. Minulla oli ystäviä, joiden kanssa saatoin viettää baari-iltoja ja käydä liikuntatunneilla. Ystäviä, joilla oli samanlainen elämäntilanne.

Sitten iski lapsettomuuskriisi, ja suureksi onnekseni minulla oli siihen aikaan monia ystäviä, joille purkaa kriisiäni. Tärkeimpänä ihmisenä eräs, jonka kanssa kulutimme lenkkipolkua aamukuudelta koiriemme kanssa lähes vuoden jokaisena päivänä.

En minä kenellekään kuitenkaan pystynyt täysin purkautumaan. Kukaan ystävistäni ei ottanut vastaan räkäposki-itkuani. Pidin aina itseni tarpeeksi reippaana. Olin jatkuvasti huolissani, että kuormitan ystäviäni omalla kriisilläni liikaa.

Hoitojen jälkeen upotinkin sitten kriisini työntekoon ja opiskeluun. Elin minuuttiaikataulua, johon en kunnolla saanut mahdutettua ketään. Ja kun viimein sain paperit kouraani ja itseni kaivettua takaisin ihmisten ilmoille, olivat työkiireet, lasten saamiset ja minun tavoittamattomuuteni tempaisseet heidät liian etäälle.

Kun kävin mielenterveyshoitajan puheilla pari vuotta sitten, puhuin myös tästä yksinäisyydestäni. Hoitaja piti asiaa tietysti ikävänä, mutta valoi minuun uskoa siitä, että lapsen saaminen muuttaa tilannetta. Lapsen kanssa minulla olisi pääsy muiden samassa tilanteessa olevien luokse. On niin paljon muitakin äitejä, jotka ovat kotona lapsen kanssa ja jotka kaipaavat seuraa. Päätin uskoa asiaan ja odotin lapsen saamista myös sen vuoksi. 

Ainakaan tähän mennessä lapsen saaminen ei kuitenkaan ole muuttanut tilannetta. Lapsi-vanhempiryhmissä ja -kerhoissa on tietysti paljon muita äitejä, jotka ovat kotona. En kuitenkaan ole onnistunut löytämään uutta läheistä ystävyyssuhdetta. Moni vauvan kanssa kotona oleva elää hyvin erilaisessa rytmissä kuin minä 2,5-vuotiaan kanssa. Heille voisi olla luontaista tavata esimerkiksi lounaalla vauvojen nukkuessa. Moni taaperon vanhempi on jo löytänyt oman äitiseuransa ryhmäneuvoloista tai vaunulenkeiltä. Moni reilun kaksivuotiaan vanhempi on jo palannut työelämään.

Ja voihan se olla, että joku kärsii juuri samasta yksinäisyydestä kuin minäkin, mutta en saa tietää hänestä. Lasten kanssa puuhatessa tulee enemmän juteltua lasten asioista kuin omistaan eikä yksinäisyydestä ole helppo kertoa kenellekään.

Ei minua voi yrittämisen puutteestakaan syyttää. Olen yrittänyt löytää uusia ihmisiä elämääni todella paljon. Olen osallistunut moniin harrastuksiin ja tapahtumiin. Olen rohkeasti pyytänyt ihmisiä kanssani kahville, kylään tai lenkille. Olen yrittänyt järjestää yhteistä tekemistä vanhojen kavereiden kanssa. Ehdotan kyläilyjä, illan istumisia, kahvilaa, lenkkiä. Ehdotan ja ehdotan. Joskus ehdottaminen toimii ja tapaaminen saadaan järjestettyä. Valitettavan usein tosin kalenterin kanssa useamman viikon päähän. Tapaamisen jälkeen hiljaisuus kuitenkin taas alkaa, kunnes ehdotan uudelleen.

Eivätkä satunnaiset tapaamiset sammuta yksinäisyyttäni. Kun on rajallisesti aikaa ja kun on päätynyt liian etäälle, ei yksi tapaaminen riitä siihen, että tyhjiö täyttyisi. Kaikki jää aina kesken. Aina on ikävä. Aina on ponnistettava voimat uudelleen, jotta näkemisten väliin ei taas kertyisi kuukausia.

Yksinäisyys on tehnyt itsetunnolleni suurta hallaa. Se on eristävä tunne. 

Yksinäisyys päättää puolestani, ettei minun kannata ottaa yhteyttä kehenkään. Se vakuuttaa minulle, ettei kukaan halua viettää aikaansa minun kanssani. Etten ole kenellekään tarpeeksi tärkeä. Että minun yhteydenottoni ovat muille kiusallisia ja ikäviä. Että minun kanssani sovitaan tapaamisia säälistä. Että järjestämääni illanistujaiseen tullaan vain, jollei ole keksitty tarpeeksi hyvää syytä jättäytyä pois. Että minun pitäisi olla toisenlainen. Hiljaisempi, hauskempi ja kevyempi. Että minun pitäisi vain tottua olemaan yksin, koska tilanne ei ole muuttumassa mihinkään. 

Se herkistää minut tulkitsemaan kaiken itseäni kohtaan haitallisesti. Se saa minut ajattelemaan, ettei tuo ystävä ole vastannut viestiini, koska hän miettii tapaa, jolla kieltäytyisi tapaamasta minua. Että toisen ystävän kommentti olikin ehkä piikki minua kohtaan. Että hiljaisuus tarkoittaa sitä, että minä olen vastenmielinen. Että mieheni tai lapseni seura kiinnostaa enemmän kuin minun seurani. Että minun pitäisikin pysyä etäällä ja jättää kaikki rauhaan.

Eikä mikään ole kenenkään syytä. Kukaan ystävistäni ei ole tehnyt väärin. En vain satu olemaan heille se ihminen, joka tulee kiireessäkin ensimmäisten joukossa. Eikä kukaan tiedä, kuinka yksinäisyys kalvaa minua. Se ei näy minusta päällepäin. Kaikkien harrastusteni ja puuhieni perusteella ulospäin varmaankin vaikuttaa, että elän sosiaalisesti hyvinkin aktiivista elämää.

Tämä pitkä teksti täytyi kirjoittaa. Minun oli muotoiltava epämääräiset ajatukseni kokonaisiksi lauseiksi ja tekstiksi. Tehdä umpikujastani näkyvä itselleni. Tehdä yksinäisyyteni näkyväksi. Saada ja tarjota vertaistukea.

maanantai 24. syyskuuta 2018

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

perjantai 21. syyskuuta 2018

Kirjoittamisen esteitä

Vaikka blogin kirjoittamista konkreettisesti estää aika- ja ajattelupula, on minulla kirjoittamiselle muitakin esteitä. Vanhemmuus on jatkuvaa epävarmuutta ja itsensä kyseenalaistamista enkä tunne oloani kovinkaan vahvaksi. En ole supervarma vanhemmuuteen liittyvistä päätöksistä tai tunteista. Ne voivat muuttua sekunneissa. Muiden mielipiteet saavat aina kyseenalaistamaan omia ja miettimään, olenko tehnyt oikein ja väärin.

Rehellisesti Emme me lukkiutuneetkaan kotiin -postaukseen saamani vastaukset saivat minut varovaiseksi. Ei siksi, että kukaan olisi kirjoittanut mitään ikävää tai mitään sellaista, mitä ei saisi kirjoittaa. Ei myöskään siksi, ettenkö edelleen olisi sitä mieltä, että olemme toimineet juuri niin kuin meidän perheellemme ja lapsellemme on parhaaksi. 

Tulin varovaiseksi, koska oikeastaan vähän pelkään muiden mielipiteitä. Ei minulla ole mitään viisastenkiveä vanhemmuuteen. Entä jos teen väärin? Mitä muut minusta ja vanhemmuudestani ajattelevat? Mitä jos mokaan tämän kokonaan? Mitä jos en olekaan hyvä äiti tälle ihanalle lapselle?

Uusi tilanne ja perheenjäsen pistävät miettimään ja paljon. Taidan kuitenkin olla liian hauras kirjoittamaan kaikista ajatuksistani.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Simpukka ry: Nooran tarina

Kuvasimme Simpukka ry:n kanssa vertaisvideon tarinastani. Se löytyy Facebookista tämän linkin takaa.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Kyllä minä olen vielä täällä

Minulla on ihan mukavasti aikaa. Lapsi nukkuu hyvin sekä yöllä että päivällä. Aika kauan on kuitenkin mennyt ennen kuin tuntuu, että elämä alkaa taas rullata. Toki kuuma kesä teki sen, että arkirytmiä alettiinkin vasta etsiä elokuun loppupuolella.

En ole kuitenkaan saanut kirjoitetuksi oikein mitään. Minusta ei tule sanoja. En ole kirjoittanut blogia enkä luovempaakaan tekstiä. En tiedä, mistä aloittaa.

Nyt alkaa jo kuitenkin tuntua, että haluaisin ja pystyisin taas kirjoittaa. Kyllä minä olen vielä täällä. Palaan blogin pariin tiiviimmin mahdollisimman pian. En ole lopettamassa, koska tässäkin vaiheessa on niin paljon kaikkea, mitä pitää kirjoittaa ylös.

Kaiken kaikkiaan meillä ei eletä kiintymyssuhdehäiriöiden tai erityistarpeiden tai rasismin määrittelemää elämää. Olin jopa vähän yllättynyt kaiken kursseilla oppimani jälkeen siitä, kuinka ihanan tavallista pikkulapsiperheen elämää me vietämme. Asioita on, mutta kelläpä ei olisi.

Palaan asiaan!

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Miten se on jo nyt noin iso?

Jo nyt alan huomata, kuinka nopeasti lapsi kasvaa. Hän käy läpi vaiheita ja jokaisen vaiheen jälkeen hän tuntuu isommalta. Hän oppii koko ajan niin paljon. Hän puhuu koko ajan enemmän ja on sylissä vähemmän.

Hän ei enää tarvitse vaippaa eikä kantoreppua kannata ottaa mukaan. Aina ei tarvita kärryjäkään. Hän juoksee tai pyöräilee.

Hän kasvaa myös fyysisesti. Kädet ja jalat venyvät. Taapero alkaa muuttua leikki-ikäiseksi.

Jo nyt toivon ensimmäistä kertaa, ettei hän kasvaisi ihan niin nopeasti. Minun iso pieni lapseni.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.

Me emme ole totelleet.

Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.

Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Tädit, enot ja sedät

Meidän lapsellamme on monta tätiä, setää ja enoa. Melkein kaikki ovat jo tavanneet hänet.

On uskomattoman ihanaa, kuinka lapsi on otettu osaksi molempia perheitämme. Häntä on odotettu, ja nyt hänestä nautitaan täysin rinnoin. Tädit, sedät ja enot keksivät lapsen kanssa omia juttuja. Nauravat ja naurattavat. Antavat äidin ja isin lepuuttaa syliä.

On ihanaa, että lapsi saa muodostaa tärkeisiin aikuisiin oman suhteensa. Ne aikuiset ojentuvat häntä kohti ja ovat siinä häntä varten. Hänellä on tässä maailmassa monta rakastavaa ja rakastettavaa ihmistä.

Niissä hetkissä sydämet pakahtuvat.


maanantai 4. kesäkuuta 2018

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa käyttämättömänä auton takakontissa eikä kumpikaan meistä saata ottaa sitä sieltä pois.

Se eli hyvän ja pitkän elämän. Se oli niin älyttömän rakas. Olisin toivonut, että kaksi erilaista elämääni olisivat limittyneet toisiinsa. Mutta eivät ne limittyneet. Kun toinen alkoi, oli toisen aika loppua.

Minulla ei ole aikaa surra kunnolla. Välillä alkaa itkettää ja kerron lapselle olevani surullinen. Silloin lapsi katsoo minua vakavana ja silittää kättäni. Ymmärtää niin hyvin, kuin osaa.

Viimeisenä päivänä

lauantai 26. toukokuuta 2018

Ihana, kamala kotiinpaluu

Kotona oleminen on ihanaa ja kamalaa.

Täällä olemme vapaita liikkumaan ja kulkemaan. Täällä tiedämme, miten toimia ja osaamme olla. Täällä ovat ystävät ja sukulaiset. Oma sänky ja tyyny. Ihana sää.

Täällä täytyy tehdä isoja päätöksiä. Täällä täytyy järjestää, siivota, omaksua, asettua. Täällä on pelkoja ja itkua. Täällä kiristyy hermot. Täällä on vaaranpaikkoja, joita on pakko tilkitä vauhdilla.

Täällä on paljon naurua ja uutta ihmeteltävää. Täällä tuttu saattaa kävellä milloin vain vastaan. Täällä on innokkaita naapureita. Täällä on auto, jolla kulkea.

Täällä ei ole Afrikan kaunista yötaivasta. Täällä ei ole ihania naapureita samassa tilanteessa. Täällä ei voi lähteä safarille. Täällä ei ole siivouspalvelua kahteen kertaan viikossa. Täällä ei ole matkatoimistoa, jonne viesteillä, jos haluaa tehdä jotain. Täällä ei ole adoptiojärjestön työntekijää, jota pyytää käymään, kun pienikin asia askarruttaa.

Täällä ei tarvitse jonottaa virastossa tuntikaupalla. Täällä ei tarvitse elää muurien ja sähkölankojen suojassa. Täällä ei tarvitse ehtiä kotiin ennen puolta kuutta, ettei jää pimeyden vangiksi.

Täällä asettuu elämään ihana uusi perhe, jonka jokaiseen päivään mahtuu uskomattoman paljon naurua ja hellyyttä. Täällä rakastetaan.