Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Antakaa minun odottaa rauhassa!

Melkein kaikki, joiden kanssa puhun adoptiolapsen odottamista, ovat kärsimättömiä. Eikö se jo tule? Milloin se tulee? Kyllä se kestää pitkään! Koettakaa jaksaa odottaa! Saisi jo tulla!

He ovat kärsimättömiä, vaikka minä sanoisin sataan kertaan olevani kärsivällinen. Minun odottamiseni on rauhallista. Ei minulla ole kiire. Lapsi tulee, kun tulee. Kaikki on hyvin.

Joskus tuntuu, että keskustelukumppani haluaisi oikein lietsoa kärsimättömyyttä minuunkin. Välillä tekisi mieli huutaa, että antakaa minun odottaa rauhassa! Tämä on minun prosessini ja minun lapseni. Antakaa sen tulla sitte, kun tulemisen aika on. Kuunnelkaa minua! Älkää olettako, miltä minusta tuntuu.

En minä niin tietenkään tee, vaan sanon sadannenensimmäisen kerran olevani kärsivällinen.

Olen muuten ollut kärsivällinen jo kohta kahden vuoden ajan. Edelleen vaan kauhistellaan sen kestoa.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Toinen lapsi

Kun tätä nykyä puhun adoptiosta ja siitä, että lapsi on pian tulossa, minulta kysytään yllättävän usein toisesta lapsesta. Kysytään, onko toisen lapsen saamiseen samanlainen prosessi ja että aiommeko "hankkia" toisen lapsen.

Kysymys on hämmentävä. Esikoinenkaan ei ole vielä saapunut perheeseen ja jo nyt ihmisiä kiinnostaa, tuleeko meille toinenkin lapsi.

Ei kysyminen minua oikeasti haittaa. Kaikki kysymykset ovat nousseet ihan mukavista ja leppoisista keskusteluista. Kysymys kuitenkin tuo monta tähän liittyvää asiaa esiin.

Ensinnäkin yhteiskunnassamme on selvästi normi, jonka mukaan perheessä on enemmän kuin yksi lapsi. On vähän omituista haluta vain yksi. Enkä minäkään alunperin halunnut vain yhtä lasta. Olemme molemmat kasvaneet nelilapsisissa perheissä ja meille luonnollinen lapsiluku olisi varmaankin ollut kaksi tai kolme. Sisarukset ovat nimittäin tärkeitä!

Toiseksi kysyjille lapsen saaminen on sen verran luontevaa, että heille meidänkin lapsen saapuminen on selvä juttu. Itse olen kuitenkin edelleen varovaisen luottavainen. Tiedänhän minä, että tämä voi edelleenkin mennä pieleen. Kaikkea voi aina tapahtua.

Kolmanneksi adoptio ja siihen liittyvät prosessit ovat ihmisille tuntemattomia. Luulen, että se liittyy siihen, ettei adoptio-odotuksesta niin paljon puhuta. Vasta lapsen tulon myötä perheen adoptiosta tulee julkista. Niinpä ihmisillä on käsitys siitä, että lapsi yhtäkkiä vain tuli.

Minun vastaukseni kysymyksiin on se, ettei meille ole tulossa enempää lapsia. Yksi lapsi saa riittää. Meidän perheemme on elänyt välitilassa niin pitkään, että haluamme jo saada perheemme kokonaiseksi. Odotamme niin kovin sitä, että perheemme tulee täydeksi, että emme ajattele mitään toisia lapsia. Ajattelemme tätä ensimmäistä. Kun hän tulee, odotus vihdoin päättyy. Sitten meidän ei enää tarvitse odottaa. Ei tarvitse enää kärsiä jatkuvasta ikävästä.

Tämä vastaus riittää. Tämän vastauksen kaikki taitavat ymmärtää.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kontrollia

Kävin lääkärissä kontrollissa. Edellisessä kontrollissa löytyi kummallinen munasarjan näköinen juttu.

Juttu on siellä edelleen, mutta se ei ole onneksi kasvanut ollenkaan. Todennäköisesti se ei siis ole pahanlaatuinen.

Ultralla lääkäri ei kuitenkaan näe sitä tarpeeksi selvästi ja sen vuoksi saan vielä ajan magneettikuvaukseen. Lisäksi pyysin lähetettä fysioterapiaan, koska minulla on jatkuvasti kiristystä vatsan vasemmalla puolella jossain todella syvällä. Epäilen itse ja lääkärikin epäili, että kyse voi olla kipujen aiheuttamasta lihaskireydestä.

Käynnistä jäi kuitenkin hyvä fiilis. Ainakaan mikään ei ole pahentunut. Edellisellä kerralla menin paikalle toiveikkaana siitä, että käynti olisi viimeinen. Tällä kertaa menin paljon varovaisemmalla fiiliksellä. Onneksi uutiset olivat suhteellisen hyviä.

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Lapsia tulee

"Perhe sai lapsiesityksen Etelä-Afrikasta."

Nyt niitä on taas tullut. Puheluita. Niitä on tullut sellaisille perheille, jotka ovat odottaneet meitä vähemmän, ja sellaisille perheille, jotka ovat odottaneet meitä enemmän. Ne puhelut tekevät ihmisistä äitejä ja isiä. Käsittämättömiä puheluita!

Miltä tämän pitäisi minussa tuntua? Jokainen puhelu tuo meidät lähemmäksi lastamme. Seuraava puhelu voi koko ajan olla meille.

Minua pelottaa. Pelottaa, että koko maailmani muuttuu. Ja minun maailmassani on monia asioita, joiden en haluaisi muuttuvan. Pelottaa, että mikään ei muutukaan. Jos en kuitenkaan oikein osaa olla onnellinen edes lapsen kanssa. Pelottaa, että en osaa. Pelottaa, että lapsi ei kiinny meihin. Pelottaa jonain päivänä jättää työelämä taakse ja nousta lentokoneeseen.

Enkä oikein tiedä, mitä muuta voisin tuntea. En tiedä vielä, millaiselta lapsen rakastaminen tuntuu. En tiedä, miltä tuntuu saada sellainen uskomaton puhelu.

Ne hurjat onnelliset tunteetkin tuntuvat pelottavalta. Kuinka sellaisen puhelun jälkeen voi lopettaa työpäivän järjissään? Mitä jos puhelu tulee kesken oppitunnin? Kummalle meistä se soitetaan? Jos he yrittävät ensin minulle enkä vastaa. Soittavatko he sitte heti miehelle? Saako mies soittaa sen uskomattoman puhelun minulle?

Miltä minun lapseni näyttää? Missä hän on nyt? Mitä saan ensimmäisenä tietää hänestä?

Miten kerron puhelusta töissä? Miten äitiyslomalle jäädään? Miten koira matkustaa vanhempieni luokse? Miten saamme kissat miehen veljelle? Vieläkö lemmikkien suunnitelmat pitävät paikkansa? Mitä pitää ostaa? Mitä pitää pakata? Millaisia paperitöitä pitää tehdä? Millä tavalla isovanhemmille kerrotaan? Millä tavalla siskot ja veljet saavat tietää? Entä ystävät?

Millainen on meidän ensimmäinen kohtaamisemme? Tuleeko hän syliin? Miltä tuntuu pitää omaa lasta sylissä? Missä nukumme ensimmäisen yön? Miten se menee? Miten vaippa vaihdetaan? Miten me kommunikoimme, kun suomi on hänelle aivan käsittämätön kieli? Miltä tuntuu herätä hänen viereltään? Miltä tuntuu harjoitella perheenä olemista Etelä-Afrikassa?

Kaiken tämän uusi äiti tai isä kuittaa Facebookin ryhmäss näin: "Onnesta sekaisin"
Tätä kaikkea se saattaa tarkoittaa.

lauantai 26. elokuuta 2017

Toinen blogi

Olen jo jonkin aikaa pyöritellyt mielessäni ajatusta uudesta blogista. Haluan nimittäin pitää tämän blogin puhtaasti lapsettomuus- ja adoptioaiheisena.

Olen kuitenkin jo pitkään tottunut kirjoittamaan oivallukseni ja ajatukseni tekstiksi. Mitä kauemmaksi rankoista ajoista päätyy, sitä enemmän ajatuksissa on muitakin kuin lapsettomuuteen liittyviä asioita. Niinpä aloitin viimein uuden blogin, jonka aihealueina on kaikki sellainen, joka minua sattuu kiinnostamaan.

Tervetuloa siis seuraamaan myös Toivoo N -blogia!

perjantai 25. elokuuta 2017

Oikean kokoinen vaiva

Heräsin eilen aamulla ennen viittä kovaan päänsärkyyn. En ole pitkään aikaan herännyt kipuihin. Tämä kipu antoi kuitenkin pari aika ilahduttavaa huomiota.

Ensinnäkin huomasin, kuinka kauan olen saanut nauttia hyvästä voinnista. Aamun herääminen, särkylääkkeen vaikutuksen odottaminen ja huonosti nukutun yön väsymys tuntuivat tutuilta, mutta ne olivat menneisyyden kaikuja.

Toiseksi huomasin, että laukkuni ei enää muistuta apteekkia. Minulla oli laukussani vain yksi särkylääkeannos ja jouduin kurvaamaan työmatkalla apteekkiin lisäämään särkylääkevarastoja. Ennen en olisi uskaltanut antaa särkylääkkeiden loppua, koska se olisi saattanut tarkoittaa talttumatonta kipua. Ennen laukussani oli ainakin kolmenlaisia särkylääkkeitä (Ketorin, Panadol ja Panacod), aina.

Kolmanneksi apteekista töihin ennättäessäni iskin apteekin pussin työpöydälle ja vedin lääkkeet siinä samalla, kun kerroin työkavereille aamuisesta päänsärystä. Aikaisemmin otin lääkkeet piilossa enkä puhunut kaameista kivuistani juuri kellekään. Kivut olivat väärän kokoinen vaiva puhuttavaksi. Yksittäinen aamuinen päänsärky taas on aivan sopivan kokoinen. Ei sellainen, jonka kertominen tekisi kuulijan avuttomaksi.

Uskomatonta, että voin tätä nykyä näin hyvin!

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Ei kuulu mitään.

Ei kuulu mitään.

Tai no jotain. Rikosrekisteriotteet pitäisi tilata ja lokakuussa umpeutuu lisäselvitys. Täytyy siis tilata otteet ja varata aika sosiaalityöntekijälle. Taas.

Muuten olen viimeaikoina käyttänyt paljon aikaa kirjoittamiseen. Jotain lapsettomuuteen liittyvää käsikirjoituksen tyyppistä on syntymässä, mutta kaikki on vielä aika alkuvaiheessa eli ei siitä vielä sen enempää.

Lisäksi työ on taas viimeiset pari viikkoa pitänyt kiireisenä. Kesä loppui ja arki alkoi. Se tuntuu yhtäaikaa ärsyttävältä ja ihanalta. Se kyllä jännittää, että ehdinkö tekemään kokonaisen lukuvuoden verran töitä vai jäänkö jossain vaiheessa äitiyslomalle. Aikamoinen ajatus!

torstai 20. heinäkuuta 2017

Henkistä pesänrakennusta

Moni ehti kyselemään kuulumisia edellisen postauksen kommentteihin. Kiitos niistä! On todella ihanaa kuulla, että teksteistäni on jollekin toiselle iloa.

Olemme viettäneet dinkkukesää. Toivottavasti ja aika varmastikin viimeistä sellaista. Olemme käyneet viinimatkalla Saksassa ja festareilla Joensuussa. Olen valvonut ystävän kanssa aamuun ja nukkunut iltapäivään. Olen katsonut kokonaisia päiviä Netflix-sarjoja tai lukenut kirjoja.

Alkulomalla vielä ahdisti, mutta juhannuksen jälkeen sekin helpotti. On ollut hyvä olla.

Tajusin hetki sitten, että lapsi voi periaatteessa tulla meille milloin vain. Olemme olleet viimeisessä odotusvaiheessa nyt kahdeksan kuukautta. Olemme koko ajan varautuneet siihen, että lapsi tulee ensi keväänä. Nyt kuitenkin tuli sellainen olo, että lapsihan saattaa tulla ihan milloin vain. Se on hurja ja pelottava ajatus. Kauhistuttaa, koska tuntuu, etten kuitenkaan osaa. Se on myös kutkuttavan onnellinen ajatus.

Olen huomannut aloittaneeni henkisen pesänrakennuksen. Luen mielenkiinnolla lapsen kasvattamiseen liittyviä juttuja lehdistä tai somesta. Juttelemme myös paljon miehen kanssa näistä asioista.

Kotiseudulla lomaillessa mietin, että ensi kesänä saatan voida viedä oman lapseni sinne. Pääsen ensimmäistä kertaa näyttämään hänelle hänen sukunsa juuria. Ulkomailla lomaillessamme mietimme, kuinka lapsi menisi lomalla mukana. Kuinka viinitilat vihdoin vaihtuvat leikkipuistoihin. Kotona lomaillessa erilaiset lapsiperheiden tekemiset sattuvat silmiin.

Kai pitäisi pikkuhiljaa aloittaa myös fyysinen pesänrakennus. Raivata hyllyille tilaa, ostaa sänky ja istuin autoon. Siivota perusteellisesti.

En kuitenkaan oikein tiedä, miltä minusta tuntuu. Kun puhun tästä, muut liikuttuvat onnesta. Pitäisikö minunkin olla tästä liikuttuneempi ja onnellisempi? Tavallaan lapsen tulo ei suurimmaksi osaksi tunnu yhtään miltään. Se on liian tuttua ja liian kaukaista tuntuakseen. Tavallaan lapsen tulo tuntuu kamalalta. Se pelottaa ja kauhistuttaa. Olen riittämätön jo ennen kuin olen kokeillutkaan vanhemmuutta. Kun toinen liikuttuu, minä vaivaannun. Sanon jotain pintapuolista, kuten: "Onhan se hieno juttu."

Ne onnelliset hetket ovat liian yksityisiä jaettavaksi toisen pulppuavan onnen kanssa. Ne ovat pieniä sykähdyttäviä hetkiä. Miehen kanssa vaihdettuja sanoja. Pientä kutkutusta. Minun omaani. Ei niitä ole tarkoitettu muille.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Endometrioosin kuulumiset

Olin ihan unohtanut kevään aikana kirjoittaa tänne uusimmasta käänteestä endometrioosin suhteen.

Kävin maaliskuun loppupuolella kontrollikäynnillä TAYSissa. Menin käynnille sillä asenteella, että se olisi viimeinen tätä laatua, mutta ei niin käynytkään.

Ultratessaan lääkäri yhtäkkiä kysyi, poistettiinko minulta molemmat munasarjat leikkauksessa, koska hän näkee ihan munasarjan näköisen jutun oikealla puolella. Ultrauksen jälkeen hän vielä tarkisti patologin lausunnonkin, jossa kyllä kerrottiin molempien munasarjojen löytyneen patologin pöydältä leikkauksen jälkeen.

Se joku juttu oli halkaisijaltaan noin 2,5 cm kokoinen. Mitään kipuja minulla ei ole, joten tällä hetkellä seurataan. Menen käymään poliklinikalla syksyllä ja sitten nähdään, mitä sille on tapahtunut.

Olisihan tämän jo suonut loppuvan.

torstai 8. kesäkuuta 2017

En osaa suhtautua vastoinkäymisiin

Tiedättehän sen ihmisen, joka kertoo, kuinka rankkojen asioiden kokeminen on opettanut hänelle sen, että pienet asiat eivät enää tunnu niin suurilta. Hän osaa suhteuttaa vastoinkäymisensä siihen pahimpaan mahdolliseen eivätkä pienet jutut vaikuta enää niin suurilta.

Minä en ole sellainen tyyppi. Rankkoina aikoina minulla oli paljon vastoinkäymisiä niin lapsettomuuden, terveyden, työelämän, opiskelujen kuin läheisten ihmisten kanssa. Opin ahdistumaan. Ahdistuin vastoinkäymisten kanssa niin, että en enää osannut hengittää ja pakenin elämääni piiloon peiton alle.

Ahdistus on edelleenkin minun tapani reagoida stressaaviin tilanteisiin. Sain alkuviikolla huonoja uutisia katsastuksesta. Auto on vietävä kalliiseen huoltoon. Tämä on tietysti selkeä vastoinkäyminen. Huolto vie rahaa ja tällä hetkellä se on rahoitettava luotolla. Samalla tiedän kuitenkin, että pystyn maksamaan luoton pois viimeistään alkusyksyn aikana. Talous ei tähän kokonaan kaadu, vaikka se lommon saakin. Vastoinkäyminen ei siis ole kuitenkaan kamalan vakava. Se ei vaikuta mihinkään oikeasti.

En todellakaan osaa suhteuttaa tuota vastoinkäymistä elämän ja kuoleman kysymyksiin. Ahdistun kovasti. Pyrin pakoon koko ongelmaa. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja alan syyttää itseäni kaikesta. Otan ongelman osaksi persoonaani. Minulle tapahtuu tällaisia asioita, koska olen niin huono, tyhmä, ikävä, vääränlainen.

Miksi kaikki elämään kuuluvat ongelmat menevät minulla ihon alle? Miksi ne saavat minut ahdistumaan kohtuuttomasti? Miksi ne muuttuvat itsesyytösten välineiksi?

En osaa epäonnistua enkä oikein onnistuakaan. Rankat kokemukset eivät jalostaneet minua, vaan muuttivat minut jotenkin hauraaksi.

On kuitenkin huomattava, että olen myös edistynyt. Autovastoinkäyminen ei pakottanut minua peiton alle. Olen pystynyt kohtaamaan sen piiloutumatta. On kai sekin jotain.