Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.

Me emme ole totelleet.

Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.

Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Tädit, enot ja sedät

Meidän lapsellamme on monta tätiä, setää ja enoa. Melkein kaikki ovat jo tavanneet hänet.

On uskomattoman ihanaa, kuinka lapsi on otettu osaksi molempia perheitämme. Häntä on odotettu, ja nyt hänestä nautitaan täysin rinnoin. Tädit, sedät ja enot keksivät lapsen kanssa omia juttuja. Nauravat ja naurattavat. Antavat äidin ja isin lepuuttaa syliä.

On ihanaa, että lapsi saa muodostaa tärkeisiin aikuisiin oman suhteensa. Ne aikuiset ojentuvat häntä kohti ja ovat siinä häntä varten. Hänellä on tässä maailmassa monta rakastavaa ja rakastettavaa ihmistä.

Niissä hetkissä sydämet pakahtuvat.


maanantai 4. kesäkuuta 2018

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa käyttämättömänä auton takakontissa eikä kumpikaan meistä saata ottaa sitä sieltä pois.

Se eli hyvän ja pitkän elämän. Se oli niin älyttömän rakas. Olisin toivonut, että kaksi erilaista elämääni olisivat limittyneet toisiinsa. Mutta eivät ne limittyneet. Kun toinen alkoi, oli toisen aika loppua.

Minulla ei ole aikaa surra kunnolla. Välillä alkaa itkettää ja kerron lapselle olevani surullinen. Silloin lapsi katsoo minua vakavana ja silittää kättäni. Ymmärtää niin hyvin, kuin osaa.

Viimeisenä päivänä

lauantai 26. toukokuuta 2018

Ihana, kamala kotiinpaluu

Kotona oleminen on ihanaa ja kamalaa.

Täällä olemme vapaita liikkumaan ja kulkemaan. Täällä tiedämme, miten toimia ja osaamme olla. Täällä ovat ystävät ja sukulaiset. Oma sänky ja tyyny. Ihana sää.

Täällä täytyy tehdä isoja päätöksiä. Täällä täytyy järjestää, siivota, omaksua, asettua. Täällä on pelkoja ja itkua. Täällä kiristyy hermot. Täällä on vaaranpaikkoja, joita on pakko tilkitä vauhdilla.

Täällä on paljon naurua ja uutta ihmeteltävää. Täällä tuttu saattaa kävellä milloin vain vastaan. Täällä on innokkaita naapureita. Täällä on auto, jolla kulkea.

Täällä ei ole Afrikan kaunista yötaivasta. Täällä ei ole ihania naapureita samassa tilanteessa. Täällä ei voi lähteä safarille. Täällä ei ole siivouspalvelua kahteen kertaan viikossa. Täällä ei ole matkatoimistoa, jonne viesteillä, jos haluaa tehdä jotain. Täällä ei ole adoptiojärjestön työntekijää, jota pyytää käymään, kun pienikin asia askarruttaa.

Täällä ei tarvitse jonottaa virastossa tuntikaupalla. Täällä ei tarvitse elää muurien ja sähkölankojen suojassa. Täällä ei tarvitse ehtiä kotiin ennen puolta kuutta, ettei jää pimeyden vangiksi.

Täällä asettuu elämään ihana uusi perhe, jonka jokaiseen päivään mahtuu uskomattoman paljon naurua ja hellyyttä. Täällä rakastetaan.

torstai 17. toukokuuta 2018

Ravintolaillallinen, iltavilli ja "isi backbag"

Olemme olleet kaksi viikkoa perheenä. Tänään lapsi sai henkilötunnuksen ja Suomen passin. Hän on nyt Suomen kansalainen.

Hän on reipastunut aivan älytöntä vauhtia. Joka päivä hänestä kuoriutuu uusia puolia. Hän keksii uusia juttuja ja vitsejä. Hän on niin uskomattoman reipas pieni ihminen. Vaikka jännittää, hän yrittää.

Hän ei enää jännitä naapurin adoptioperheitä. Hän uskaltaa istua ravintolassa omalla tuolilla ja nauttia illallisesta. Hän uskaltaa hotellin ulkopuolelle isän reppuselässä. Hän oppii joka päivä lisää suomen sanoja. Kun isä menee kaupassa hyllyn taakse, hän näyttää "isi there". Hän villitsee meidät kaikki loputtomaan iltavilliin ja nukahtaa sen jälkeen äidin syliin.

Hän on kaapannut meidät lähelle ja me olemme valmiita tekemään kaikkemme hänen eteensä. Hän on rakas, ihana ja uskomaton lapsi.

Viikon päästä olemme jo kotona. Sitä ennen meillä on kiire suorittaa asioita täällä Pretoriassa. Perjantaina on ohjelmassa braai-ilta miehen työkaverin luona, lauantaina lähdemme safarille, maanantaina täytämme papereita, tiistaina vietämme viimeistä iltaa naapureiden kanssa ja sitten onkin jo aika pakata.

Olo on yhtäaikaa haikea ja odottava. Tätä turvallista pientä kuplaa tulee taatusti ikävä. Toisaalta on ihana päästä kotiin. Kaipaan kotimaan vapautta liikkua. Kaipaan ystäviä ja perhettä. Kaipaan omaa sänkyä, takapihaa ja lemmikkejämme. Kaipaan sitä, että vihdoin asetumme.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Viikko kokonaisena perheenä

Viikko sitten tähän aikaan lapseni nukkui pitkän ja raskaan päivän jälkeen rintani päällä. Siinä hän nukkui koko ensimmäisen yön.

Nyt hän nukkuu ja tuhisee vieressäni ja näyttää uskomattoman suloiselta.

Äitiys on uskomattoman ihanaa ja uskomattoman intensiivistä. Opimme joka päivä lisää tuosta pienestä ihmisestä ja hän oppii joka päivä aivan älyttömän paljon uutta. Jo nyt hän osaa suomalaisen nimensä ja tosi monta suomalaista sanaa. Välillä hän kuiskailee sylissä "isi" tai "äiti" ja välillä hän huutaa isiä tai äitiä katsomaan tai ilmoittamaan olinpaikkansa.

Me olemme vanhempia suomeksi ja englanniksi. Välillä sanat ovat ihan sekaisin, mutta lapsi kyllä ymmärtää meitä yllättävän hyvin. Me emme koko ajan ymmärrä hänen sanojaan, mutta tarkoituksen kyllä. Lapsi osaa itse jo paljon asioita ja opettaa meitäkin vaikkapa vaipanvaihdossa.

Kaikki on mennyt paljon paremmin ja helpommin kuin etukäteen odotin. Olin valmistautunut paljon rankempaan alkuun. Me nauramme paljon ja tietysti itkemmekin usein. (Ihan jokainen meistä.) On uskomatonta, kuinka paljon hellyyttä pieni ihminen tuo mukanaan. Hän halaa, pussaa ja silittelee, ja häntä voi halata, pussata ja silitellä niin paljon kuin ehtii.

Meillä on kokonainen ja täysi perhe. Elän elämäni onnellisinta aikaa.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Terveisiä lentokentältä!

Istumme nyt Helsinki-Vantaan lentokentällä. Tunnin päästä kävelemme lentokoneeseen ja aloitamme elämämme suurimman matkan.

Viimeiset kaksi viikkoa kuluivat älyttömässä kiireessä ja tunteiden myllerryksessä. Aikaa ei ollut juuri hukattavaksi, mutta sitä tuli myös napattua yöunista. Olen saanut näinä viikkoina nukuttua yössä korkeintaan kuusi tuntia. Nukun kyllä syvästi, mutta sitten yhtäkkiä tulee joku ajatus mieleen eikä nukkumisesta enää ole tullut mitään. Ei minua kuitenkaan väsytä. Jostain löytyy ylimääräistä virtaa, joka auttaa pysymään vireänä ja hyväntuulisena lyhyistä yöunista huolimatta.

Olen kokenut niin paljon ja niin suuria tunteita, ettei niille ole olemassa sanoja. Kaikki on ylitsevuotavaa. Olen hehkunut, liikuttunut, pelännyt, huolehtinut, iloinnut, nauranut, hämmentynyt ja surrut niin paljon, että kaikki tunteet melkein kumoavat toisensa.

Olen saanut todella monelta ihmiseltä todella liikuttavia ja lämpimiä onnitteluita. On uskomatonta, kuinka moni on elänyt mukana tätä odotusta. Aivan mahtavaa, että meidän tarinamme on monelle tärkeä.

Kiitos myös kaikille blogini lukijoille tarinan seuraamisesta ja mukana elämisestä!

Kirjoitan taas, kun on jotain sanottavaa ja aikaa kirjoittaa se ylös.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Huomioita

Kaikki odotus ja sureminen kuittaantuu yhdessä hetkessä. Juuri näin tämän piti mennä. Juuri tämä on meidän lapsemme.
Lapsiperheillä on häkellyttävä solidaarisuusverkosto, jonka laajuutta en ole mitenkään ymmärtänyt aikaisemmin.
Äitien hajamielisyys ei välttämättä johdukaan hormoneista, vaan siitä uskomattomasta ajatusmaailman myllerryksestä, jonka äitiys aiheuttaa.
Tästä tunteesta en ole oikeasti tiennyt mitään. Se ei ole rakkautta, vaan jotain aivan uskomatonta kiintymistä, kiinnittymistä ja palasten loksahtelua paikalleen.
Autopesu tai joku muu paikka, jossa ei voi tehdä mitään muuta kuin istua, on paras paikka rauhoittua.
Pienessä ajassa saa tehtyä uskomattoman paljon, kun on pakko.
Lähtökohtaisesti lähes kaikki ihmiset suhtautuvat adoptioon positiivisesti. Todella suuri joukko on elänyt odotuksessamme mukana ja he innostuvat, itkevät ja nauravat, kun kuulevat uutisen.
Kiire helpottaa siivoamista ja raivaamista. Ei ole motivaatiota pohtia pitkään, mikä on säästettävää. Juuri mikään ei ole säästettävää.
Lapsilta tulee maailman hellyttävimpiä reaktioita, kun he kuulevat adoptiolapsesta.
Olen ollut kokonaisen viikon ajan vain ja ainoastaan onnellinen.
Minun mieheni on maailman suloisin, liikuttavin, herkin ja välittävin isä.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Odotus on ohi

Yhdellä puhelinsoitolla koko pitkä odotus kuittaantui. Sillä samalla puhelinsoitolla me muutuimme äidiksi ja isäksi.

Meidän täydellinen pieni lapsemme odottaa meitä Etelä-Afrikassa.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Voimauttavaa endometrioosiviikkoa!

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista Endometrioosiviikkoa. Viikon aikana on paljon endometrioosiin liittyviä tapahtumia, kuten keskustelutilaisuuksia eri puolilla Suomea. Tämän vuoden teemana on "Elämää endometrioosin kanssa".

Viikon kunniaksi julkaisen endometrioosiin liittyvän tekstin, joka on syntynyt kirjoitusharjoituksen seurauksena. Linkin takana siis teksti
Tauti olin minä.



Kuva: @endometrioosiry #endometrioosiry #endometrioosiviikko