Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 26. toukokuuta 2018

Ihana, kamala kotiinpaluu

Kotona oleminen on ihanaa ja kamalaa.

Täällä olemme vapaita liikkumaan ja kulkemaan. Täällä tiedämme, miten toimia ja osaamme olla. Täällä ovat ystävät ja sukulaiset. Oma sänky ja tyyny. Ihana sää.

Täällä täytyy tehdä isoja päätöksiä. Täällä täytyy järjestää, siivota, omaksua, asettua. Täällä on pelkoja ja itkua. Täällä kiristyy hermot. Täällä on vaaranpaikkoja, joita on pakko tilkitä vauhdilla.

Täällä on paljon naurua ja uutta ihmeteltävää. Täällä tuttu saattaa kävellä milloin vain vastaan. Täällä on innokkaita naapureita. Täällä on auto, jolla kulkea.

Täällä ei ole Afrikan kaunista yötaivasta. Täällä ei ole ihania naapureita samassa tilanteessa. Täällä ei voi lähteä safarille. Täällä ei ole siivouspalvelua kahteen kertaan viikossa. Täällä ei ole matkatoimistoa, jonne viesteillä, jos haluaa tehdä jotain. Täällä ei ole adoptiojärjestön työntekijää, jota pyytää käymään, kun pienikin asia askarruttaa.

Täällä ei tarvitse jonottaa virastossa tuntikaupalla. Täällä ei tarvitse elää muurien ja sähkölankojen suojassa. Täällä ei tarvitse ehtiä kotiin ennen puolta kuutta, ettei jää pimeyden vangiksi.

Täällä asettuu elämään ihana uusi perhe, jonka jokaiseen päivään mahtuu uskomattoman paljon naurua ja hellyyttä. Täällä rakastetaan.

torstai 17. toukokuuta 2018

Ravintolaillallinen, iltavilli ja "isi backbag"

Olemme olleet kaksi viikkoa perheenä. Tänään lapsi sai henkilötunnuksen ja Suomen passin. Hän on nyt Suomen kansalainen.

Hän on reipastunut aivan älytöntä vauhtia. Joka päivä hänestä kuoriutuu uusia puolia. Hän keksii uusia juttuja ja vitsejä. Hän on niin uskomattoman reipas pieni ihminen. Vaikka jännittää, hän yrittää.

Hän ei enää jännitä naapurin adoptioperheitä. Hän uskaltaa istua ravintolassa omalla tuolilla ja nauttia illallisesta. Hän uskaltaa hotellin ulkopuolelle isän reppuselässä. Hän oppii joka päivä lisää suomen sanoja. Kun isä menee kaupassa hyllyn taakse, hän näyttää "isi there". Hän villitsee meidät kaikki loputtomaan iltavilliin ja nukahtaa sen jälkeen äidin syliin.

Hän on kaapannut meidät lähelle ja me olemme valmiita tekemään kaikkemme hänen eteensä. Hän on rakas, ihana ja uskomaton lapsi.

Viikon päästä olemme jo kotona. Sitä ennen meillä on kiire suorittaa asioita täällä Pretoriassa. Perjantaina on ohjelmassa braai-ilta miehen työkaverin luona, lauantaina lähdemme safarille, maanantaina täytämme papereita, tiistaina vietämme viimeistä iltaa naapureiden kanssa ja sitten onkin jo aika pakata.

Olo on yhtäaikaa haikea ja odottava. Tätä turvallista pientä kuplaa tulee taatusti ikävä. Toisaalta on ihana päästä kotiin. Kaipaan kotimaan vapautta liikkua. Kaipaan ystäviä ja perhettä. Kaipaan omaa sänkyä, takapihaa ja lemmikkejämme. Kaipaan sitä, että vihdoin asetumme.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Viikko kokonaisena perheenä

Viikko sitten tähän aikaan lapseni nukkui pitkän ja raskaan päivän jälkeen rintani päällä. Siinä hän nukkui koko ensimmäisen yön.

Nyt hän nukkuu ja tuhisee vieressäni ja näyttää uskomattoman suloiselta.

Äitiys on uskomattoman ihanaa ja uskomattoman intensiivistä. Opimme joka päivä lisää tuosta pienestä ihmisestä ja hän oppii joka päivä aivan älyttömän paljon uutta. Jo nyt hän osaa suomalaisen nimensä ja tosi monta suomalaista sanaa. Välillä hän kuiskailee sylissä "isi" tai "äiti" ja välillä hän huutaa isiä tai äitiä katsomaan tai ilmoittamaan olinpaikkansa.

Me olemme vanhempia suomeksi ja englanniksi. Välillä sanat ovat ihan sekaisin, mutta lapsi kyllä ymmärtää meitä yllättävän hyvin. Me emme koko ajan ymmärrä hänen sanojaan, mutta tarkoituksen kyllä. Lapsi osaa itse jo paljon asioita ja opettaa meitäkin vaikkapa vaipanvaihdossa.

Kaikki on mennyt paljon paremmin ja helpommin kuin etukäteen odotin. Olin valmistautunut paljon rankempaan alkuun. Me nauramme paljon ja tietysti itkemmekin usein. (Ihan jokainen meistä.) On uskomatonta, kuinka paljon hellyyttä pieni ihminen tuo mukanaan. Hän halaa, pussaa ja silittelee, ja häntä voi halata, pussata ja silitellä niin paljon kuin ehtii.

Meillä on kokonainen ja täysi perhe. Elän elämäni onnellisinta aikaa.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Terveisiä lentokentältä!

Istumme nyt Helsinki-Vantaan lentokentällä. Tunnin päästä kävelemme lentokoneeseen ja aloitamme elämämme suurimman matkan.

Viimeiset kaksi viikkoa kuluivat älyttömässä kiireessä ja tunteiden myllerryksessä. Aikaa ei ollut juuri hukattavaksi, mutta sitä tuli myös napattua yöunista. Olen saanut näinä viikkoina nukuttua yössä korkeintaan kuusi tuntia. Nukun kyllä syvästi, mutta sitten yhtäkkiä tulee joku ajatus mieleen eikä nukkumisesta enää ole tullut mitään. Ei minua kuitenkaan väsytä. Jostain löytyy ylimääräistä virtaa, joka auttaa pysymään vireänä ja hyväntuulisena lyhyistä yöunista huolimatta.

Olen kokenut niin paljon ja niin suuria tunteita, ettei niille ole olemassa sanoja. Kaikki on ylitsevuotavaa. Olen hehkunut, liikuttunut, pelännyt, huolehtinut, iloinnut, nauranut, hämmentynyt ja surrut niin paljon, että kaikki tunteet melkein kumoavat toisensa.

Olen saanut todella monelta ihmiseltä todella liikuttavia ja lämpimiä onnitteluita. On uskomatonta, kuinka moni on elänyt mukana tätä odotusta. Aivan mahtavaa, että meidän tarinamme on monelle tärkeä.

Kiitos myös kaikille blogini lukijoille tarinan seuraamisesta ja mukana elämisestä!

Kirjoitan taas, kun on jotain sanottavaa ja aikaa kirjoittaa se ylös.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Huomioita

Kaikki odotus ja sureminen kuittaantuu yhdessä hetkessä. Juuri näin tämän piti mennä. Juuri tämä on meidän lapsemme.
Lapsiperheillä on häkellyttävä solidaarisuusverkosto, jonka laajuutta en ole mitenkään ymmärtänyt aikaisemmin.
Äitien hajamielisyys ei välttämättä johdukaan hormoneista, vaan siitä uskomattomasta ajatusmaailman myllerryksestä, jonka äitiys aiheuttaa.
Tästä tunteesta en ole oikeasti tiennyt mitään. Se ei ole rakkautta, vaan jotain aivan uskomatonta kiintymistä, kiinnittymistä ja palasten loksahtelua paikalleen.
Autopesu tai joku muu paikka, jossa ei voi tehdä mitään muuta kuin istua, on paras paikka rauhoittua.
Pienessä ajassa saa tehtyä uskomattoman paljon, kun on pakko.
Lähtökohtaisesti lähes kaikki ihmiset suhtautuvat adoptioon positiivisesti. Todella suuri joukko on elänyt odotuksessamme mukana ja he innostuvat, itkevät ja nauravat, kun kuulevat uutisen.
Kiire helpottaa siivoamista ja raivaamista. Ei ole motivaatiota pohtia pitkään, mikä on säästettävää. Juuri mikään ei ole säästettävää.
Lapsilta tulee maailman hellyttävimpiä reaktioita, kun he kuulevat adoptiolapsesta.
Olen ollut kokonaisen viikon ajan vain ja ainoastaan onnellinen.
Minun mieheni on maailman suloisin, liikuttavin, herkin ja välittävin isä.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Odotus on ohi

Yhdellä puhelinsoitolla koko pitkä odotus kuittaantui. Sillä samalla puhelinsoitolla me muutuimme äidiksi ja isäksi.

Meidän täydellinen pieni lapsemme odottaa meitä Etelä-Afrikassa.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Voimauttavaa endometrioosiviikkoa!

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista Endometrioosiviikkoa. Viikon aikana on paljon endometrioosiin liittyviä tapahtumia, kuten keskustelutilaisuuksia eri puolilla Suomea. Tämän vuoden teemana on "Elämää endometrioosin kanssa".

Viikon kunniaksi julkaisen endometrioosiin liittyvän tekstin, joka on syntynyt kirjoitusharjoituksen seurauksena. Linkin takana siis teksti
Tauti olin minä.



Kuva: @endometrioosiry #endometrioosiry #endometrioosiviikko

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Kirjoituskilpailuteksti – Kohta kipua ei enää ole

Osallistuin syksyllä Suomen kipu ry:n Kipu liikuttaa -kirjoituskilpailuun ja ilokseni voitin kilpailun. Tämän linkin takaa pääset lukemaan kyseisen tekstin:
Kohta kipua ei enää ole

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Vanhaa tapaa vastaan

Tekisi mieli varata paikka kurssille. Tekisi mieli sopia isompi illanvietto. Tekisi mieli varata juhlatila miehen synttäreille. Kannattaako kuitenkaan varata tai sopia? Aina on olemassa se mahdollisuus, että lapsi tulee ennen varausta tai olemme hakumatkalla suunnitellut tapahtuman aikaan. Ei ehkä kannata varata, koska voi joutua perumaan.

Kuinka helposti sitä sortuukaan vanhaan kaavaansa. Hedelmöityshoitojen aikaan tuli tehtyä aivan samaa. Ei kannattanut ostaa lippuja ulkomaille tai tapahtumiin. Ei kannattanut varata mitään, koska juuri silloin olisi saattanut olla laskettu aika tai vastasyntynyt kotona. Sitten aina tulivat ne lasketut ajat, jolloin ei ollut vauvaa eikä mitään mukavaa tapahtumaakaan.

Olen siis sopinut illanvieton ystävien kanssa huhtikuulle, miehen syntymäpäiviä varten on varattu juhlatila toukokuulle ja kesäkuussa menen kirjoittajakurssille. Jos jotain joutuu perumaan, se saa olla iloinen tapahtuma. Olen siis oppinut jotain!

PS: Kuulumisia ei ole. Interpedian sivuilta näkee, että edellinen lapsiesitys Etelä-Afrikasta on tullut marraskuun alussa. Takana on siis neljä hiljaista kuukautta. Kyllä me jaksamme odottaa.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Kaksi näkökulmaa lapsettomuuteen



Taustaa: Nimimerkit Illusia (Toiveissa) ja Lapseton kasvattaja (En halua lapsia) ovat tutustuneet toisiinsa tiiviin harrastusryhmän kautta viisi vuotta sitten. Samana vuonna Illusia ja hänen miehensä olivat juuri lopettaneet tuloksettomiksi jääneet hedelmöityshoidot ja aloittaneet adoptioprosessin. Illusialle tuo vuosi 2013 oli elämän rankin; hän kuvailee itse olleensa ihmisraunio, joka pidätteli koko ajan itkua. Lapseton kasvattaja tekee työtä lasten ja nuorten parissa, mutta ei halua omaa lasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Tutustumisemme alkuvaiheessa kerroit, että olette adoptioprosessissa. Muistan ajatelleeni, että vau, tuotakaan asiaa ei toisesta ihmisestä päällepäin näe. Ajattelin ja taisin sanoakin sen silloin sinulle, että olet rohkea ja vahva, kun kerrot avoimesti noin vaikeista asioista. Sitten joskus myöhemmin kun löysin blogisi ja luin, kuinka rikki olit, sain taas ahaa-elämyksen: tuokaan ei näkynyt päällepäin. Miltä tämä sinusta kuulostaa?

Entä oletko aina tiennyt haluavasi äidiksi? Puhuimme joskus romaanikäsikirjoituksestasi, jota työstät ja joka käsittelee lapsettomuutta. Sanoit kirjoittavasi siitä, miksi lapsettomuudesta tulee kriisi. Miksi siitä tulee kriisi? Mietin myös, tuntuuko tahattomasti lapsettomasta pahalta lukea kirjoituksiani vapaaehtoisesta lapsettomuudesta.

ILLUSIA:

Aivan mahtavaa, että pyysit minua kirjoittamaan tällaista postausta! Olen ehtinyt itsekin ajatella aikaisemmin, että olisi kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia lapsettomuusasioista eri tilanteessa olevan kanssa.

On todella kiinnostavaa kuulla, miltä tilanteeni vaikutti ulospäin. On myös todella tärkeä oivallus, että ihmisen isotkaan kriisit tai järkyttävät elämäntapahtumat eivät välttämättä näy päällepäin. Tavallaan se on surullistakin. Vahvaa, reipasta ja iloista esittämällä jää helposti yksin. En oikeastaan ikinä ole kunnolla romahtanut kenenkään muun kuin mieheni seurassa, vaikka olisin kyllä halunnut romahtaa. Aina sitä kuitenkin hillitsi kyyneleensä ja vakuutti, että selviää kyllä. Täytyi pitää huolta vastaanottajasta. Monen on niin suunnattoman vaikea ottaa toisen surua vastaan. Sitä kaikkea yritän tällä kirjoittamisella paljastaa. Sitä, että se oli uskomattoman rankkaa ja sitä, että siitä voi kuitenkin selvitä.

Mulla on tosiaan tulossa romaanikäsikirjoitus, jossa käsittelen tahatonta lapsettomuutta. Olen pohtinut paljon sitä, miksi tahattomasta lapsettomuudesta tulee niin iso kriisi. En ole vielä löytänyt täydellistä vastausta, mutta ajattelen, että se on useamman tekijän summa. Ensinnäkin se koskee jotain todella perustavanlaatuista elämän osa-aluetta. Sellaista, joka on superluonnollista ja näennäisen helppoa ja tavallista. Ja sellaista, johon keho ja mieli ovat valmistautuneet koko kasvamisen ajan. Toiseksi ulkopuolelta tulee aivan kamalasti painetta, kysymyksiä ja oletuksia lapsen saamiseen. Siitä puhutaan todella luonnollisena osana elämää eikä lapsen saamista kamalasti kyseenalaisteta. (Paitsi nykyään, kun myös vapaaehtoisesti lapsettomien ääni pääsee kuuluviin.) Kolmanneksi tahaton lapsettomuus lykkää kärsijänsä edellisestä johtuen eristyksiin. Lapsettomuus on kamalan yksinäistä ja se aiheuttaa paljon kohtaamisen ongelmia. Neljänneksi hormonit oikeasti laittavat kropan ja mielen todella sekaisin. Ja viidenneksi olen sitä mieltä, että tahaton lapsettomuus on jatkuvaa kuoleman kanssa elämistä. Mitä enemmän lasta toivoo, ajattelee ja yrittää, sitä konkreettisemmaksi mielikuva lapsesta muodostuu. Se lapsi kuolee joka ikinen kerta, kun kuukautiset alkavat ja se toivo on kerättävä takaisin ennen seuraavaa ovulaatiota. Se tekee siitä kaikesta älyttömän rankkaa!

Luulen, että olen aina tiennyt haluavani äidiksi. Minulla on aina ollut vahva hoivavietti ja jo ihan pienenä lapsena hoisin paljon pikkusisaruksiani ja muitakin vauvoja. Nuorena ajattelin kyllä, ettei minun välttämättä tarvitsisi saada biologista lasta, vaan että adoptio voisi olla hyvä vaihtoehto myös. Adoptio ei kuitenkaan enää aikuisena tuntunut vaihtoehdolta, koska ajattelimme, että biologinen lapsi olisi helpompi saada.

Kriisin alkuvaiheessa ajattelin, että vapaaehtoisesti lapseton on todella minun tilanteeni toinen ääripää, jonka kanssa en voi millään saada yhteisymmärrystä aikaan. Kuinka vapaaehtoisesti lapseton voisi ymmärtää sen kamppailun, mitä tahattomasti lapseton käy läpi lapsen saamisen vuoksi? Nykyään ajattelen, että kaikenlaisilla lapsettomilla on todella paljon yhteistä. Me molemmat joudumme vastaamaan ympäriltä tulevaan paineeseen ja jatkuviin kysymyksiin. Tahattomasti lapsetonta myös usein ymmärretään paremmin kuin vapaaehtoista lapsetonta.

Minua ei todellakaan loukkaa ajatus siitä, että sinä et halua lasta. Jos jotain, se aiheuttaa minussa kateutta. Kuinka paljon helpommalla olisinkaan päässyt ja tulisinkaan pääsemään, jos en haluaisi lasta! Lapsen haluaminen on se minun kriisini ydin ja jos en haluaisi lasta, olisi kriisi niin paljon pienempi (käytännössä endometrioosiin sopeutumista). Olen lukenut sinun blogiasi ja ollut todella paljon samaa mieltä. Uskon, että on lapsettomuus sitten tahallista tai tahatonta, se avaa silmät monelle asialle ja sen vuoksi on helppoa ymmärtää toisen näkökantoja. Minusta on aivan mielettömän hienoa, että olet tyytyväinen elämääsi ilman lasta ja että haluat elää omannäköistä elämääsi. Lisäksi ajattelen, että on todella tärkeää, että kirjoitat aiheesta. On hyvä, että mahdollisimman monenlaiset äänet pääsevät tällä elämänalueella kuuluviin.

Minun kriisissäni yksi ikävä ajatus oli myös jatkuvuuden loppuminen minuun. Ajattelen minulla olevan paljon hyviä elämänarvoja ja asenteita ja tapaa olla tässä maailmassa. Kärsin todella paljon siitä ajatuksesta, että se kaikki pysähtyisi minuun. Tässä kohtaa on varmaan hyvä mainita, että sisaruksillanikaan ei ole lapsia, joten minulla ei ole sukulaislapsia. Mitä sinä ajattelet jatkuvuudesta?

LAPSETON KASVATTAJA:

Olen niin iloinen, että uskalsin pyytää ja että suostuit tähän dialogiin. Olen nimittäin kokenut syyllisyyttä siitä, että minä voin valita lapsettomuuden vaikka sinä kärsit siitä. Näin hölmö olen.

Minä en onneksi ole kokenut juurikaan painetta ulkopuolelta. Olen kasvanut ympäristössä, jossa myös lapsettomuus on normi. Lisäksi koska siskollani on kolme lasta, ei minulla ole paineita ”tehdä äidistäni isoäitiä”. Isälläni on kaksi alaikäistä lasta vielä huollettavanaan, joten hänkään ei ole kysellyt lastenlasten perään. Ainoastaan tutut ja puolitutut ovat joskus kyselleet lisääntymisestäni, ja niistä en ole kovin pahasti jaksanut ottaa paineita. Miten on sinun laitasi? Koetko ulkopuolista painetta ja miten suhtaudut siihen? Vai onko se enemmän sitä sisäistä kaipuuta olla äiti?

En tiedä, olisiko tilanne kohdallani erilainen, jos ei minulla olisi niin läheiset välit siskoni lapsiin. Ehkä kaipaisin omia, jos en saisi lainalapsia koskaan luokseni. Mistäs sitä tietää? Koen kyllä myös pystyväni ammattini kautta vaikuttamaan aika paljon. On palkitsevaa, että pystyn vaikuttamaan niin monen nuoren elämään ja ohjaamaan heitä kasvussa.

ILLUSIA:

On tosiaan aika kummallista, kuinka paljon meidän toimintaa määrää epämääräinen ja usein aiheeton syyllisyys tai pelko toisen suhtautumisesta. On tietysti myös hyvä muistaa, että asian arkuus ja rankkuus vaihtelee myös kriisin vaiheiden mukaan. Mulla on jo ollut reilusti aikaa toipua ja olen päässyt jaloilleni ja ajatuskin on selventynyt paljon. En tiedä, olisiko aikaisemmin ollut vaikeampi suhtautua vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. En tosin usko, koska muistaisin varmaan, jos olisi.

Hienoa, että sinua ei ole painostettu ulkopuolelta. Se on todella tärkeää. Minäkään en ole koskaan joutunut lähipiirin painostamaksi lisääntymisasioissa, mutta ulkoapäin olen kyllä kuullut kommentteja. Saattaa tosin olla, että korvani ovat erityisen herkistyneet tuollaisille kommenteille ja otan niistä helposti itseeni. Pahimpia tilanteita ovat olleet sukujuhlat omien häiden jälkeen. Siellä on aina joku vanhempi sukulainen, joka ottaa nämä asiat puheeksi. Onneksi tätä nykyä on helppo kertoa, että odotamme lasta. Ne kysymykset eivät enää viillä niin syvältä.

Ihanaa, että ajattelet oppilaista noin. On tosi tärkeää, että lapsilla ja nuorilla on ympärillään mahdollisimman paljon luotettavia ja vaikuttavia aikuisia. Se on meidän työssä aivan parasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Tuo on varmasti aivan totta, että kriisin vaihe vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi näkee muut ihmiset ympärillään tai suhtautuu työkavereiden uteluihin. Ihanaa, että olet saanut tukea kaiken läpikäymiseen ja että tunnet päässeesi jaloillesi.

Vapaaehtoinen lapsettomuus varmaan harvemmin aiheuttaa kenellekään mitään kamalaa kriisiä, mutta on silti ollut hyödyllistä kirjoittaa omia ajatuksia järjestykseen. Ja lukemalla sinun blogiasi olen oppinut ymmärtämään paremmin, mitä käyt läpi. Kiitos siitä.

ILLUSIA:

Tämän dialogin kirjoittaminen on ollut todella mielenkiintoista. On hienoa saada pohtia aihetta yhdessä. Kiitos tästä!