Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 24. syyskuuta 2018

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

perjantai 21. syyskuuta 2018

Kirjoittamisen esteitä

Vaikka blogin kirjoittamista konkreettisesti estää aika- ja ajattelupula, on minulla kirjoittamiselle muitakin esteitä. Vanhemmuus on jatkuvaa epävarmuutta ja itsensä kyseenalaistamista enkä tunne oloani kovinkaan vahvaksi. En ole supervarma vanhemmuuteen liittyvistä päätöksistä tai tunteista. Ne voivat muuttua sekunneissa. Muiden mielipiteet saavat aina kyseenalaistamaan omia ja miettimään, olenko tehnyt oikein ja väärin.

Rehellisesti Emme me lukkiutuneetkaan kotiin -postaukseen saamani vastaukset saivat minut varovaiseksi. Ei siksi, että kukaan olisi kirjoittanut mitään ikävää tai mitään sellaista, mitä ei saisi kirjoittaa. Ei myöskään siksi, ettenkö edelleen olisi sitä mieltä, että olemme toimineet juuri niin kuin meidän perheellemme ja lapsellemme on parhaaksi. 

Tulin varovaiseksi, koska oikeastaan vähän pelkään muiden mielipiteitä. Ei minulla ole mitään viisastenkiveä vanhemmuuteen. Entä jos teen väärin? Mitä muut minusta ja vanhemmuudestani ajattelevat? Mitä jos mokaan tämän kokonaan? Mitä jos en olekaan hyvä äiti tälle ihanalle lapselle?

Uusi tilanne ja perheenjäsen pistävät miettimään ja paljon. Taidan kuitenkin olla liian hauras kirjoittamaan kaikista ajatuksistani.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Simpukka ry: Nooran tarina

Kuvasimme Simpukka ry:n kanssa vertaisvideon tarinastani. Se löytyy Facebookista tämän linkin takaa.

perjantai 14. syyskuuta 2018

Kyllä minä olen vielä täällä

Minulla on ihan mukavasti aikaa. Lapsi nukkuu hyvin sekä yöllä että päivällä. Aika kauan on kuitenkin mennyt ennen kuin tuntuu, että elämä alkaa taas rullata. Toki kuuma kesä teki sen, että arkirytmiä alettiinkin vasta etsiä elokuun loppupuolella.

En ole kuitenkaan saanut kirjoitetuksi oikein mitään. Minusta ei tule sanoja. En ole kirjoittanut blogia enkä luovempaakaan tekstiä. En tiedä, mistä aloittaa.

Nyt alkaa jo kuitenkin tuntua, että haluaisin ja pystyisin taas kirjoittaa. Kyllä minä olen vielä täällä. Palaan blogin pariin tiiviimmin mahdollisimman pian. En ole lopettamassa, koska tässäkin vaiheessa on niin paljon kaikkea, mitä pitää kirjoittaa ylös.

Kaiken kaikkiaan meillä ei eletä kiintymyssuhdehäiriöiden tai erityistarpeiden tai rasismin määrittelemää elämää. Olin jopa vähän yllättynyt kaiken kursseilla oppimani jälkeen siitä, kuinka ihanan tavallista pikkulapsiperheen elämää me vietämme. Asioita on, mutta kelläpä ei olisi.

Palaan asiaan!

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Miten se on jo nyt noin iso?

Jo nyt alan huomata, kuinka nopeasti lapsi kasvaa. Hän käy läpi vaiheita ja jokaisen vaiheen jälkeen hän tuntuu isommalta. Hän oppii koko ajan niin paljon. Hän puhuu koko ajan enemmän ja on sylissä vähemmän.

Hän ei enää tarvitse vaippaa eikä kantoreppua kannata ottaa mukaan. Aina ei tarvita kärryjäkään. Hän juoksee tai pyöräilee.

Hän kasvaa myös fyysisesti. Kädet ja jalat venyvät. Taapero alkaa muuttua leikki-ikäiseksi.

Jo nyt toivon ensimmäistä kertaa, ettei hän kasvaisi ihan niin nopeasti. Minun iso pieni lapseni.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.

Me emme ole totelleet.

Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.

Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Tädit, enot ja sedät

Meidän lapsellamme on monta tätiä, setää ja enoa. Melkein kaikki ovat jo tavanneet hänet.

On uskomattoman ihanaa, kuinka lapsi on otettu osaksi molempia perheitämme. Häntä on odotettu, ja nyt hänestä nautitaan täysin rinnoin. Tädit, sedät ja enot keksivät lapsen kanssa omia juttuja. Nauravat ja naurattavat. Antavat äidin ja isin lepuuttaa syliä.

On ihanaa, että lapsi saa muodostaa tärkeisiin aikuisiin oman suhteensa. Ne aikuiset ojentuvat häntä kohti ja ovat siinä häntä varten. Hänellä on tässä maailmassa monta rakastavaa ja rakastettavaa ihmistä.

Niissä hetkissä sydämet pakahtuvat.


maanantai 4. kesäkuuta 2018

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa käyttämättömänä auton takakontissa eikä kumpikaan meistä saata ottaa sitä sieltä pois.

Se eli hyvän ja pitkän elämän. Se oli niin älyttömän rakas. Olisin toivonut, että kaksi erilaista elämääni olisivat limittyneet toisiinsa. Mutta eivät ne limittyneet. Kun toinen alkoi, oli toisen aika loppua.

Minulla ei ole aikaa surra kunnolla. Välillä alkaa itkettää ja kerron lapselle olevani surullinen. Silloin lapsi katsoo minua vakavana ja silittää kättäni. Ymmärtää niin hyvin, kuin osaa.

Viimeisenä päivänä

lauantai 26. toukokuuta 2018

Ihana, kamala kotiinpaluu

Kotona oleminen on ihanaa ja kamalaa.

Täällä olemme vapaita liikkumaan ja kulkemaan. Täällä tiedämme, miten toimia ja osaamme olla. Täällä ovat ystävät ja sukulaiset. Oma sänky ja tyyny. Ihana sää.

Täällä täytyy tehdä isoja päätöksiä. Täällä täytyy järjestää, siivota, omaksua, asettua. Täällä on pelkoja ja itkua. Täällä kiristyy hermot. Täällä on vaaranpaikkoja, joita on pakko tilkitä vauhdilla.

Täällä on paljon naurua ja uutta ihmeteltävää. Täällä tuttu saattaa kävellä milloin vain vastaan. Täällä on innokkaita naapureita. Täällä on auto, jolla kulkea.

Täällä ei ole Afrikan kaunista yötaivasta. Täällä ei ole ihania naapureita samassa tilanteessa. Täällä ei voi lähteä safarille. Täällä ei ole siivouspalvelua kahteen kertaan viikossa. Täällä ei ole matkatoimistoa, jonne viesteillä, jos haluaa tehdä jotain. Täällä ei ole adoptiojärjestön työntekijää, jota pyytää käymään, kun pienikin asia askarruttaa.

Täällä ei tarvitse jonottaa virastossa tuntikaupalla. Täällä ei tarvitse elää muurien ja sähkölankojen suojassa. Täällä ei tarvitse ehtiä kotiin ennen puolta kuutta, ettei jää pimeyden vangiksi.

Täällä asettuu elämään ihana uusi perhe, jonka jokaiseen päivään mahtuu uskomattoman paljon naurua ja hellyyttä. Täällä rakastetaan.

torstai 17. toukokuuta 2018

Ravintolaillallinen, iltavilli ja "isi backbag"

Olemme olleet kaksi viikkoa perheenä. Tänään lapsi sai henkilötunnuksen ja Suomen passin. Hän on nyt Suomen kansalainen.

Hän on reipastunut aivan älytöntä vauhtia. Joka päivä hänestä kuoriutuu uusia puolia. Hän keksii uusia juttuja ja vitsejä. Hän on niin uskomattoman reipas pieni ihminen. Vaikka jännittää, hän yrittää.

Hän ei enää jännitä naapurin adoptioperheitä. Hän uskaltaa istua ravintolassa omalla tuolilla ja nauttia illallisesta. Hän uskaltaa hotellin ulkopuolelle isän reppuselässä. Hän oppii joka päivä lisää suomen sanoja. Kun isä menee kaupassa hyllyn taakse, hän näyttää "isi there". Hän villitsee meidät kaikki loputtomaan iltavilliin ja nukahtaa sen jälkeen äidin syliin.

Hän on kaapannut meidät lähelle ja me olemme valmiita tekemään kaikkemme hänen eteensä. Hän on rakas, ihana ja uskomaton lapsi.

Viikon päästä olemme jo kotona. Sitä ennen meillä on kiire suorittaa asioita täällä Pretoriassa. Perjantaina on ohjelmassa braai-ilta miehen työkaverin luona, lauantaina lähdemme safarille, maanantaina täytämme papereita, tiistaina vietämme viimeistä iltaa naapureiden kanssa ja sitten onkin jo aika pakata.

Olo on yhtäaikaa haikea ja odottava. Tätä turvallista pientä kuplaa tulee taatusti ikävä. Toisaalta on ihana päästä kotiin. Kaipaan kotimaan vapautta liikkua. Kaipaan ystäviä ja perhettä. Kaipaan omaa sänkyä, takapihaa ja lemmikkejämme. Kaipaan sitä, että vihdoin asetumme.