Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Endometrioosin kuulumiset

Olin ihan unohtanut kevään aikana kirjoittaa tänne uusimmasta käänteestä endometrioosin suhteen.

Kävin maaliskuun loppupuolella kontrollikäynnillä TAYSissa. Menin käynnille sillä asenteella, että se olisi viimeinen tätä laatua, mutta ei niin käynytkään.

Ultratessaan lääkäri yhtäkkiä kysyi, poistettiinko minulta molemmat munasarjat leikkauksessa, koska hän näkee ihan munasarjan näköisen jutun oikealla puolella. Ultrauksen jälkeen hän vielä tarkisti patologin lausunnonkin, jossa kyllä kerrottiin molempien munasarjojen löytyneen patologin pöydältä leikkauksen jälkeen.

Se joku juttu oli halkaisijaltaan noin 2,5 cm kokoinen. Mitään kipuja minulla ei ole, joten tällä hetkellä seurataan. Menen käymään poliklinikalla syksyllä ja sitten nähdään, mitä sille on tapahtunut.

Olisihan tämän jo suonut loppuvan.

torstai 8. kesäkuuta 2017

En osaa suhtautua vastoinkäymisiin

Tiedättehän sen ihmisen, joka kertoo, kuinka rankkojen asioiden kokeminen on opettanut hänelle sen, että pienet asiat eivät enää tunnu niin suurilta. Hän osaa suhteuttaa vastoinkäymisensä siihen pahimpaan mahdolliseen eivätkä pienet jutut vaikuta enää niin suurilta.

Minä en ole sellainen tyyppi. Rankkoina aikoina minulla oli paljon vastoinkäymisiä niin lapsettomuuden, terveyden, työelämän, opiskelujen kuin läheisten ihmisten kanssa. Opin ahdistumaan. Ahdistuin vastoinkäymisten kanssa niin, että en enää osannut hengittää ja pakenin elämääni piiloon peiton alle.

Ahdistus on edelleenkin minun tapani reagoida stressaaviin tilanteisiin. Sain alkuviikolla huonoja uutisia katsastuksesta. Auto on vietävä kalliiseen huoltoon. Tämä on tietysti selkeä vastoinkäyminen. Huolto vie rahaa ja tällä hetkellä se on rahoitettava luotolla. Samalla tiedän kuitenkin, että pystyn maksamaan luoton pois viimeistään alkusyksyn aikana. Talous ei tähän kokonaan kaadu, vaikka se lommon saakin. Vastoinkäyminen ei siis ole kuitenkaan kamalan vakava. Se ei vaikuta mihinkään oikeasti.

En todellakaan osaa suhteuttaa tuota vastoinkäymistä elämän ja kuoleman kysymyksiin. Ahdistun kovasti. Pyrin pakoon koko ongelmaa. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja alan syyttää itseäni kaikesta. Otan ongelman osaksi persoonaani. Minulle tapahtuu tällaisia asioita, koska olen niin huono, tyhmä, ikävä, vääränlainen.

Miksi kaikki elämään kuuluvat ongelmat menevät minulla ihon alle? Miksi ne saavat minut ahdistumaan kohtuuttomasti? Miksi ne muuttuvat itsesyytösten välineiksi?

En osaa epäonnistua enkä oikein onnistuakaan. Rankat kokemukset eivät jalostaneet minua, vaan muuttivat minut jotenkin hauraaksi.

On kuitenkin huomattava, että olen myös edistynyt. Autovastoinkäyminen ei pakottanut minua peiton alle. Olen pystynyt kohtaamaan sen piiloutumatta. On kai sekin jotain.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Jatkolupa myönnetty

Tänään saimme jo aamupäivällä sähköposteihimme tiedon siitä, että Valvira on myöntänyt meille jatkoluvan kansainvälistä adoptiota varten.

Ei se epäilyttänyt, mutta tuntuu silti helpottavalta.

Ennen tämän luvan umpeutumista lapsi todennäköisesti ehtii meille. On siis aika varmaa, että tässä oli viimeisten tällaisten paperitöiden paikka

lauantai 20. toukokuuta 2017

"Nääthän, miten reipas tänään oon"

Toukokuu on minun ammatissani aina aivan mahdoton. Tekemistä on niin paljon, että pää oikeasti vähän hajoaa. Muisti pettää, ajatuksia on kerralla sata, tunnit eivät riitä. Vielä pari viikkoa on jaksettava ja sitten aivan yhtäkkiä kaikki loppuu kuin seinään.

Tämän kaaoksen keskellä pari laulua on seurannut minua korvamatoina. Lapsettomuuden kannalta niistä merkittävämpi minulle on tämä Johanna Kurkelan Ingrid:

Laulussa on niin paljon sellaista, joka osuu.

Kun olen kuunnellut tätä laulua, en kuitenkaan ajattele itseäni nyt. Vaikka minulla on töissä aivan älytön kiire, ei tämä väsymys ole mitään verrattuna väsymykseeni aikaisempina toukokuina viimeisen seitsemän vuoden aikana. Tällä kertaa olen vain väsynyt. Minun ei tarvitse taistella ollakseni reipas.

Muistan niin hyvin sen olon, joka minulla pahimpina aikoina oli. Sen uskomattoman väsymyksen, ahdistuksen ja surun. Sen, että piti oikeasti esittää reipasta koko ajan. Jos ei olisi esittänyt, ei olisi enää pystynyt nousemaan ylös sängystä.

Ja sen, kuinka helppo ihmisten on uskoa siihen reippauteen. Kuinka oikeasti kukaan ei tuntunut perusteellisesti ymmärtävän sitä, kuinka loppu olin. Eikä se ollut kenenkään syy. En voinut kertoa sitä kenellekään, koska pelkäsin romahtavani lopullisesti.

Tiedän, kuinka loputtoman uupuneita monet tätä lukevat ovat. Tiedän ja toivon, että jollakin tavalla pystyisin jonkun toisen oloa helpottaa nyt, kun jaksan toukokuunkin ilman, että pelottaa. Lämpimiä ajatuksia sinulle, jota uuvuttaa.

Pahimpina päivinä riittää, että hengittää. Parhaimpina päivinä voi yrittää uskoa, että se ei kestä ikuisesti.
Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu.Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu. 
Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.Hymy huulilla työni mä teen.Ja sinä täysin sokee ootsille kuinka mä suistunut oon - pimeyteen. 
Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy.Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa. 
Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.Hymy huulilla työni mä teen.Ja sinä täysin sokee oot,sille miten uupunut oon. 
Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,vaikken oikeesti henkeä saa.Mä kyllä reipas tänään oonvaikka melkein luovutan jo. 
Miten reipas tänään oonhymy huulilla työni mä teen.Ja sinä täysin sokee ootsille miten uupunut oon
 
Biisin löysin Simpukka ry:n Spotify-listasta #LapsettomienLauantain Voimabiisilista

torstai 18. toukokuuta 2017

Ihana, Simpukka ry!

Olen armottoman myöhässä tämän tekstin kanssa. Tämä nimittäin liittyy viikko sitten vietettyyn lapsettomien lauantaihin. Oikeasti olisi kai pitänyt kirjoittaa heti lauantaina, mutta enpä kirjoittanut.

Lapsettomien lauantaina Simpukka ry järjesti Helsingissä brunssin, johon he kutsuivat meitä Odotus-kirjan ihmisiä keskustelemaan. Paikalla oli minun lisäkseni valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta sekä kirjassa esiintyvä Maria. Lisäksi talo oli täynnä ihania vertaisia ja Simpukan omaa väkeä.

On uskomatonta, kuinka hienosti Simpukka on onnistunut luomaan rankan aiheen keskelle näin lämminhenkisiä ja iloisia tapahtumia. Heti tilaisuuden alussa iloinen puheensorina täytti paikan ja koko ajan tilaisuus oli mielestäni enemmän iloinen kuin surullinen.

Toki Odotus-kirjan kuvia esitellessä päädyttiin myös yhteisen itkun äärelle, mutta sekin on ihanaa. Että kerrankin voi itkeä seurassa niin, että kaikki aivan taatusti ymmärtävät. Että tunteet saavat olla.

Kiitos siis kovasti Simpukka ry:lle kaikesta lapsettomien eteen tehdystä työstä! Yhdistyksen antama tuki on uskomattoman arvokasta. Minun lapsettomuuteni olisi ollut todella paljon rankempaa ilman Simpukka ry:tä. Se on aivan varma

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Trendi: "Kaksin verroin"

Tämänpäiväinen Trendi kertoo lapsettomuudesta siitä puhumisen näkökulmasta. Myös tässä jutussa mukana on minun lisäkseni Odotus-kirjassa mukana oleva Maria.

Trendi 4/2017

"Miksi sulkea toiselta se tieto, jonka avulla hän pääsee lähemmäksi minua ja voi auttaa? Vaikenemalla sulkisin itseni avun piiristä", Noora sanoo.
Lisäys 8.6.2017: Tätä juttua pääsee lukemaan Trendin blogissa: http://www.lily.fi/blogit/toimitus/miksi-lapsettomuudesta-pitaisi-puhua-entista-avoimemmin

torstai 4. toukokuuta 2017

Me Naiset: "Kuka viereesi jää?"

Tänään ilmestyi Me Naiset, jossa on juttua lapsettomuudesta minun ja mieheni sekä Odotus-kirjassa myös esiintyneen Marian ja hänen ystävänsä Annen näkökulmasta. Suosittelen!

Me Naiset 18/2017
Lehteä pääsee lukemaan myös digimuodossa: https://www.digilehdet.fi/lehti/549/me-naiset-18-2017

Lisäys 8.6.2017: Juttu löytyy myös Me Naisten netistä: http://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/lapsettomuus-aina-myos-ihmissuhdekriisi-pariskunta-ja-ystavykset

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kyllääntymispiste saavutettu

Olen puhunut, kirjoittanut ja lukenut lapsettomuudesta viimeisen kuukauden aikana paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Aivan älyttömästi.

Aivan yhtäkkiä alkoi mahdottomasti kyllästyttää. Se sama tarina. Ne samat jutut. Samat kommentit. Eikä mikään muutu, koska tarina on sellainen kuin se on.

Vaikeimmista ajoista on jo neljä vuotta. En enää elä aktiivisesti surun keskellä. Kaikkein eniten tällä hetkellä elän rauhallista odotusta. Asiat ovat siis juuri nyt oikein mainiosti.

Lapsettomuudesta puhuminen on tietysti aktivoinut vanhoja tunteita. Toisaalta olen saanut asiaan liittyen paljon kommentteja. Se on ihanaa! En todellakaan tarkoita, että minulle ei saisi asiasta kirjoittaa tai puhua. Luen, kirjoitan, kuuntelen ja puhun mielelläni.

Kaikkein kyllästynein olen niihin kommentteihin, jotka olisi viisainta jättää kokonaan lukematta. Ne ovat niitä kommentteja, jotka ilmestyvät lehtien nettisivuille juttujen perään. Niissä kommentoivat ovat niitä armottomia, joita etukäteen pelkäsin. He lukevat jutut niin, että olen katkeroitunut ja jäänyt suruuni vellomaan. He eivät voi nähdä sitä, missä tilanteessa olen nyt. Että olen toipunut ja päässyt jo niin paljon eteenpäin.

Toisaalta tämä on hyvä. Mahtava piste tämän elämänvaiheen käsittelylle. Odotus-kirjan avulla saan surullisen tarinani kirjoihin ja kansiin. Siitä tehtyjen juttujen myötä olen saanut kerrattua tarinani ja laitettua siihen pisteen.

Tämän pyörityksen jälkeen on todella aika suunnata eteenpäin. On aika jatkaa onnellista odotusta, elää viimeisiä hetkiä näin, nukkua hyvin(, koska nykyään se on mahdollista), matkustella, syödä ulkona ja kaikkea sitä, mitä minulle kuulemma tulee myöhemmin ikävä.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Vierailulla

Tapasimme viikonloppuna perheen, jonka lapsi on aivan äskettäin saapunut maahan. Lapsen vanhemmat ovat ystäviämme adoptiovalmennuksesta.

Oli uskomattoman ihanaa nähdä, että aivan tavallinen ja tuttu perhe saa adoption kautta lapsen. Näitä adoptioita siis ihan oikeasti tapahtuu aivan oikeille ja olemassa oleville ihmisille!

On upeaa, että olemme löytäneet vertaisia. Heiltä saa kaikkein parhaimman tiedon ja juuri oikeaan aikaan. Heidän kanssaan voimme oikeasti vaihtaa ajatuksia. Ei tarvitse tiedottaa. Voi vain olla ajatustensa ja tunteidensa kanssa.

Ikävä omaa lasta kohti kasvoi kyllä taas hieman.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Tahattomasti lapsettomilla on vastuu liikakansoituksesta

Kun lapsettomuudesta kirjoitetaan mediassa, saa kirjoitus aina aika samanlaisia kommentteja. Yksi kommenttityyppi on se, jossa sanotaan, ettei kaikkien tarvitsekaan saada lapsia. Maailmassa on liian paljon ihmisiä jo nykyisellään. On siis typerää haluta lasta niin paljon, että menee hoitoihin. Kannattaisi tehdä ekoteko ja jättää lapsi tekemättä kokonaan.

Luen aika vähän lapsitoiveeseen, raskauteen ja pieniin lapsiin liittyviä juttuja, joten en ihan tarkkaan tiedä, mutta arvelen, ettei näitä kommetteja tule sellaisiin juttuihin.

Liikakansoituksen ratkaisu tuntuu siis olevan nimenomaan tahattomasti lapsettomien harteilla. Luonnonvalinta on karsinut juuri meidät pois lisääntyjien joukosta ja siihen on tyytyminen.

Kyllästyttävä kommentti.