Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 8. joulukuuta 2017

Pinnan alla on naurua

Huomasin sen yhtäkkiä. Ensin pikkujoulujen tuomassa humalassa ja sitten tärinäterapiassa. Kun päästän kontrollin irti, ei minusta enää tulekaan itkua.

Minusta tulee nauru ja se tuntuu uskomattoman helpolta ja huolettomalta. En ehkä olekaan surumielinen, pessimistinen, alakuloinen ja vakava ihminen. Taidan oikeasti ollakin iloinen ja rento.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Links links!

Päivän paisteessa -blogi on tiivistänyt hienosti vinkkejä lapsettoman kohtaamiseen. Todella tärkeitä ja hyviä huomioita.
Viisitoista vinkkiä lapsettoman kohtaamiseen

Päivän paisteessa on tällä hetkellä yksi lempiblogeistani. Meitä yhdistää samanlainen elämäntilanne, mutta koen myös, että jaamme paljon samanlaisia ajatuksia. On todella ihanaa löytää blogien parista täsmävertaisia.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Magneettikuvaus

Kävin magneettikuvauksessa pari viikkoa sitten. Itse kuvaus oli sekä ahdistava että rauhallinen. Toisaalta oli ihan mukavaa pysähtyä lähes tunniksi kuuntelemaan radiota ja vain hengittelemään mahdollisimman paikallaan. Mikäs siinä makoillessa.

Toisaalta se oli pelottavaa. Aina silloin tällöin meinasin villitä ajatukseni ahtaanpaikankammoon. Aloin ajatella, että jos yhtäkkiä havahtuisinkin siihen, että hoitajat olisivat kokonaan kadonneet ja että minun pitäisi yrittää päästä pois omin avuin. Onneksi sain järjen pysymään päässäni ja keskityin lopulta rauhallisesta hetkestä nauttimiseen.

Tulokset tulivat viime viikolla. Vieläkään ei aivan tarkkaan osata sanoa, mikä omituinen munasarjan näköinen asia on, mutta todennäköisesti se ei ole kasvain eikä endometrioosikudosta. Todennäköisesti se on arpea.

Edelleen pitää kuitenkin seurata. Muutaman kuukauden päästä on taas kontrolli, jossa katsotaan, mitä sille on tällä välin tapahtunut.

Onneksi mitään oireita ei ole. Olen oikeasti älyttömän onnellinen siitä, että kipuni ovat jääneet taakse. Tietysti vähän pelottaa, että ne vielä palaavat, mutta juuri nyt keskityn nauttimaan kivuttomasta kropastani. Pienin askelin alan saamaan sen hallintaani. Sen notkeus ja voimat alkavat palata. Jonain päivänä voin ehkä kokonaan nauttia siitä.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Tämä saattaa olla viimeinen

On melko mahdollista, että ensi vuonna vietämme isänpäivää niin, että mies näyttelee nukkuvaa, kun me lapsen kanssa järjestämme hänelle aamupalaa sänkyyn. Ehkä olemme tehneet hänelle kortin, johon lapsi on piirtänyt jotain omaansa ja johon minä sitten olen kirjoittanut onnittelut. Ehkä soitamme minun isälleni yhdessä lapsen kanssa ja toivotamme hyvää isänpäivää papalle. Olemme lähettäneet hänellekin kortin postissa jo etukäteen.

Kunpa se olisi totta. Kunpa saisimme mahdollisimman pian lapsemme täyttämään sylejämme ja näitä tyhjiä viikonloppuja.

Ikävä!

lauantai 4. marraskuuta 2017

Mahdollisia äitikavereita

Olen alkanut huomata naapurustoni äitejä.

Kun joku tulee vaunuilla vastaan, mietin, tutustummekohan jossain vaiheessa lastemme kautta. Ehkä meidän lapsemme on juuri hänen lapsensa ikäinen. Ehkä alamme käydä samassa leikkipuistossa tai ehkä lapsemme ovat lopulta samassa päiväkotiryhmässä tai koululuokassa.

Alan pikkuhiljaa löytää identiteettini heidän seurastaan. Raskausmaha tai pieni lapsi eivät enää aiheuta kateuden pistosta, vaan yhteenkuuluvuuden tunteen. Minusta lapsen odotusta tai lapseni ikää ei vielä näe päällepäin. Ihan pian hän kuitenkin on täällä. Ihan pian muutkin näkevät, että minä olen äiti.

Minusta on tulossa äiti.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Nauttikaa nyt ja oletteko varmasti valmistautuneet kaikkeen?

On hassua, kuinka ristiriitaisia neuvoja meille tällä hetkellä jaetaan.

Toisaalta meidän käsketään nauttia nyt kaikesta siitä, mitä kahdestaan eläminen tuo: pitkistä yöunista, rauhasta kotona, kahviloista, viinistä, matkustelusta, työstä ja toisistamme.

Nauttikaa nyt. Se on hassu neuvo. Jos koen yksinäisyyttä tässä hetkessä, se ei muutu nautinnoksi, vaikka tiedänkin, että jonkin ajan kuluttua yksin oleminen muuttuu ylellisyydeksi. Jos minulla on viikonloppuna tylsää, se ei muutu nautinnoksi, vaikka tiedän, että pian minulla on aivan älyttömästi tekemistä.

Tiedän tosin jo valmiiksi, että nauttimisneuvoa jaetaan kaikissa lapsen kasvuvaiheissa: Nauttikaa nyt. Lapset ovat niin vähän aikaa pieniä. Tai kohta se murrosikä alkaa. Tai kohta se muuttaa pois kotoa. Tai nyt kun saatte olla kahdestaan. Nauttikaa nyt!

Ja sitten toisaalta.

Oletteko varmasti valmiita? Tajuatteko te, että kun lapsi tulee, ette enää voi nukkua yhdeksään. Ette te enää vietä rauhallisia aamiaisia. Oletteko ymmärtäneet sen? Te ette enää makaa sohvalla, ettekä käy yksin edes vessassa. Ette te enää voi käydä jatkuvasti ravintoloissa syömässä. Ettekä voi juoda viiniä viikonloppuisin. Kannattaa varautua kaikkeen. Pitää olla valmis. Pitää näyttää valmiilta.

Siis nauttikaa nyt ja olkaa varmasti valmiina kaikkeen!

torstai 26. lokakuuta 2017

Hehkutusta siellä ja hehkutusta täällä

Hehkutin jo Toivoo N -blogissa, mutta hehkutanpa nyt täälläkin nopeasti.

Olen suureksi ilokseni voittanut Suomen kipu ry:n Kipu liikuttaa -kirjoituskilpailun tekstilläni Kohta kipua ei enää ole.

Teksti käsittelee endometrioosia ja lapsettomuutta ja se julkaistaan Suomen kipu ry:n Kipupuomi-lehdessä sekä yhdistyksen verkkosivuilla. Jos teksti siis kiinnostaa, kannattaa seurata näitä julkaisuja. Toki linkkaan heti tännekin, kun teksti on netissä saatavilla.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Oho! En ole enää katkera!

Olen viettänyt syyslomaviikkoa ja vieraillut viikon aikana kolmessa eri lapsiperheessä. Olen sylitellyt, leikkinyt ja höpötellyt lasten kanssa ja jutellut ja pohtinut aikuisten kanssa.

Nautin näistä kohtaamisista tällä hetkellä aivan mielettömästi. Lasten ja ystävieni seura on aivan parasta.

Myös tällä viikolla satuin lukemaan jostain lapsettomien someryhmän päivitystä, jossa oli aika tylyjä ajatuksia lapsen saaneista ja heidän ymmärtämättömyydestään. Niitä samoja ajatuksia, joita minullakin on ollut.

Olin pahimmillani kamalan kateellinen ja kääriytynyt oman napani ympärille. Silloin ajattelin kamalia ajatuksia. Mitä tuokin valittaa, kun kaikki on hänellä niin hyvin. Mitä väliä on huonosti nukutuilla öillä, jos on kuitenkin saanut lapsen?

Olen lauhtunut todella paljon. Voin nyt itse hyvin ja ymmärrän mainiosti, että väsymys on rankkaa ja että lapsen saaminen on rankkaa. Aivan älyttömän rankkaa kaiken ihanan keskellä.

Olen tyytyväinen huomatessani, että olen oikeasti päässyt yli. Osaan oikeasti ajatella asiaa jo laajemmalta kantilta. Lapsettomuus ei enää määrittele minua.

On epäreilua tuomita kriisin keskellä elävä katkeraksi. Oikeasti katkeruuden voi määrittää vasta sitten, kun kriisi on jo ohi ja toipumiseen on ollut aikaa. Kriisin aikana kuuluukin olla itsekäs ja katkera. Se on hyvä tapa suojautua järjettömältä epäreiluudelta. Ajattelen kuitenkin myös niin, että jokaisen kriisistä toipuvan on pakko nähdä vaivaa, ettei jää katkeraksi. Se on selviytymiskeino, joka alkaa pikkuhiljaa syövyttää kaikkea.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Antakaa minun odottaa rauhassa!

Melkein kaikki, joiden kanssa puhun adoptiolapsen odottamista, ovat kärsimättömiä. Eikö se jo tule? Milloin se tulee? Kyllä se kestää pitkään! Koettakaa jaksaa odottaa! Saisi jo tulla!

He ovat kärsimättömiä, vaikka minä sanoisin sataan kertaan olevani kärsivällinen. Minun odottamiseni on rauhallista. Ei minulla ole kiire. Lapsi tulee, kun tulee. Kaikki on hyvin.

Joskus tuntuu, että keskustelukumppani haluaisi oikein lietsoa kärsimättömyyttä minuunkin. Välillä tekisi mieli huutaa, että antakaa minun odottaa rauhassa! Tämä on minun prosessini ja minun lapseni. Antakaa sen tulla sitte, kun tulemisen aika on. Kuunnelkaa minua! Älkää olettako, miltä minusta tuntuu.

En minä niin tietenkään tee, vaan sanon sadannenensimmäisen kerran olevani kärsivällinen.

Olen muuten ollut kärsivällinen jo kohta kahden vuoden ajan. Edelleen vaan kauhistellaan sen kestoa.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Toinen lapsi

Kun tätä nykyä puhun adoptiosta ja siitä, että lapsi on pian tulossa, minulta kysytään yllättävän usein toisesta lapsesta. Kysytään, onko toisen lapsen saamiseen samanlainen prosessi ja että aiommeko "hankkia" toisen lapsen.

Kysymys on hämmentävä. Esikoinenkaan ei ole vielä saapunut perheeseen ja jo nyt ihmisiä kiinnostaa, tuleeko meille toinenkin lapsi.

Ei kysyminen minua oikeasti haittaa. Kaikki kysymykset ovat nousseet ihan mukavista ja leppoisista keskusteluista. Kysymys kuitenkin tuo monta tähän liittyvää asiaa esiin.

Ensinnäkin yhteiskunnassamme on selvästi normi, jonka mukaan perheessä on enemmän kuin yksi lapsi. On vähän omituista haluta vain yksi. Enkä minäkään alunperin halunnut vain yhtä lasta. Olemme molemmat kasvaneet nelilapsisissa perheissä ja meille luonnollinen lapsiluku olisi varmaankin ollut kaksi tai kolme. Sisarukset ovat nimittäin tärkeitä!

Toiseksi kysyjille lapsen saaminen on sen verran luontevaa, että heille meidänkin lapsen saapuminen on selvä juttu. Itse olen kuitenkin edelleen varovaisen luottavainen. Tiedänhän minä, että tämä voi edelleenkin mennä pieleen. Kaikkea voi aina tapahtua.

Kolmanneksi adoptio ja siihen liittyvät prosessit ovat ihmisille tuntemattomia. Luulen, että se liittyy siihen, ettei adoptio-odotuksesta niin paljon puhuta. Vasta lapsen tulon myötä perheen adoptiosta tulee julkista. Niinpä ihmisillä on käsitys siitä, että lapsi yhtäkkiä vain tuli.

Minun vastaukseni kysymyksiin on se, ettei meille ole tulossa enempää lapsia. Yksi lapsi saa riittää. Meidän perheemme on elänyt välitilassa niin pitkään, että haluamme jo saada perheemme kokonaiseksi. Odotamme niin kovin sitä, että perheemme tulee täydeksi, että emme ajattele mitään toisia lapsia. Ajattelemme tätä ensimmäistä. Kun hän tulee, odotus vihdoin päättyy. Sitten meidän ei enää tarvitse odottaa. Ei tarvitse enää kärsiä jatkuvasta ikävästä.

Tämä vastaus riittää. Tämän vastauksen kaikki taitavat ymmärtää.