Siirry pääsisältöön

Kaksi viikkoa

Vauvan hankkiminen on elämistä kahden viikon sykleissä. Ensin tulee kuukautisviikko, sitten eletään väliviikkoa, sitten on vuorossa ovulaatioviikko ja sen jälkeen jälleen väliviikko, kunnes koko homma lähtee alusta. Kahden viikon sykleissä eläminen on rasittavaa. Todellista lomaa vauvan yrittämisestä on vain vähän kerrallaan.

Kuukautisviikko on pettymysviikko. Pari päivää ennen kuukautisia alkaa tuntua, että yritys on jälleen mennyt pieleen. Kuukautisten alkaminen alkaa pelottaa ja toisinaan pelkään jopa aivastaa tai yskähtää, etteivät kuukautiset vaan alkaisi juuri silloin. Voi kunpa jalkojen ristiminen ja aivastuksen pidättäminen voisi oikeastikin auttaa kuukautisten pidättämiseen. Kun kuukautiset vihdoin oikeasti alkavat, alkaa itkuvaihe. Kuukautiskivut oikein alleviivaavat pettymystä, raskauden puute konkreettisesti vääntää mahassa, eikä epäonnistumista voi unohtaa.
Ensimmäisellä väliviikolla kerätään uutta uskoa ja lasketaan ovulaatiopäivää.
Ovulaatioviikolla mittaillaan ovulaation alkamista testeillä ja mietitään sopivaa ajankohtaa seksille. Intohimosta ja halusta on turha puhua. Suorittamisesta siinä on kysymys.
Toisella väliviikolla tarkkaillaan kehoa ja toivo nousee. Välillä yritetään unohtaa, mutta kipeytynyt rinta tai vatsanväänne saa taas toivon heräilemään. Samalla pelätään tulevaa viikkoa ja uutta pettymystä.

Kommentit

Meeku sanoi…
Löysin vasta blogisi ja aloitin lukemisen alusta :) Kuulostaa NIIN tutulta tämä mitä kirjoitit kahden viikon sykleistä..

Pidän sulle peukkuja plussan suhteen! :)
Toiveissa sanoi…
Meeku: Kiitos kommentistasi! Kahden viikon sykleissä eläminen tuntuu kyllä raskaalta. Tosin jotenkin siihenkin alkaa pikkuhiljaa tottua.

Onnea yritykseen!
Pupu sanoi…
Löysin blogisi juuri ja aion lukea tekstisi, niin kiinnostavalta vaikutti :)

Kahden vkon syklit ovat niin tuttuja olleet minulle tämän reilun puolen vuoden ajan, että tiedän todella mitä tarkoitat. Aikakin on mennyt loppupeleissä niin nopeasti, energia on mennyt kokonaan itselläni tähän raskautumisen yritykseen ja olin loppuvuodesta jo tooodella väsynyt. Ehkä sitä nyt pitäisi ottaa rennommin...

Mukavaa vuoden jatkoa sinulle :)
Toiveissa sanoi…
Pupu: Kiitos paljon kommentistasi ja tervetuloa lukemaan!

Energian suuntaaminen yrittämiseen on kyllä hyvin väsyttävää puuhaa. Toivoittavasti löydät tämän uuden vuoden puolella itsellesi hyviä tapoja kerätä voimia! Ja toivottavasti tämä on toiveiden täyttymisen vuosi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…