Siirry pääsisältöön

Kipu muistuttaa

Elän kiertopäivää numero seitsemän. Kipu alkaa jo vähän hellittää, mutta vasemmassa munasarjassa käy jatkuva vihlonta. Lisäksi selkä on kovin kipeä.

Lomakuukauteni on alkanut ihan hyvillä mielin, mutta kipu muistuttelee koko ajan projektista. Itku on jatkuvasti myös lähellä. Tänään aamulenkillä meinasi alkaa itkettää, kun vastaan tuli lenkkikaverini naapuri viimeisillään raskaana. Facebook on täyttynyt raskaana olevien voivottelusta helteiden vuoksi ja se saa minut ahdistuneeksi. Järkeni on sitä mieltä, että totta kai raskaana ollessaan saa valittaa, jos olo on tukala. Tunteitani en kuitenkaan pysty hallitsemaan. Tärkeintähän tietysti on, että pidän tunteet omana tietonani. Tarkoitukseni ei tietysti ole loukata ketään.

Matka kohti kotiseutua alkaa tänään. Saan mukaani kaksi ystävää ja odotan matkaa innolla. Itse vietän lomalla kaksi ja puoli viikkoa ja palaan takaisin vasta juhannuksen jälkeen. Ystävät ovat mukanani viikon verran. Odotan paljon matkalta. En ehtinyt käydä kotonani viime kesänä, ja minulla on ollut aivan kamala koti-ikävä. On ihana päästä luonnon rauhaan ja myös päästä esittelemään kotiseutua ihmisille, jotka eivät ole siellä koskaan käyneet.

Täällä kotona olen säilyttänyt vuorokausirytmini koiran lenkkien vuoksi samana kuin arkena, mutta matkalla minun ei tarvitse miettiä sitä, mihin aikaan herään tai mihin aikaan käyn nukkumaan. Voin elää kellosta vapaana. Aion palata takaisin hyvin levänneenä ja käydä palattuani graduni kimppuun täydellä raivolla.

Varsinaista blogitaukoa ei kuitenkaan välttämättä ole odotettavissa. Internet toimii myös kotiseudullani.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Hei,

Minä olen seurannut palstaasi jonkun aikaa ja pidän tyylistäsi. Tsemppiä teidän perheeseen hurjan paljon. Tämä menee aiheen ohi, mutta minä toivoisin aikaan postausta ja keskustelua aiheesta lapsettomuus ja ystävät. Meilläkin yritystä jo jonkun aikaa takana, mutta lasta ei kuulu. Etenkin miehen ystävistä monelta on tullut kommenttia, kuinka he ovat onnistuneet heti ensimmäisellä yrityksellä. Minä pahoitan aina mieleni näistä kommenteista, vaikka eivätä ehkä mitään pahaa tarkoitakaan. Mutta jos kerrot mummosi kuolleen, eihän kukaan sano, että no minun mummonipa on elossa. Tai jos kolaroit autosi, ei kukaan sano, että minun autoni on kolaroimaton. Jotenkin nuo kommentit on kuin veistä haavassa kääntäisi. Ja siis ystävät tietävät kyllä ongelmistamme. Millaista kommenttia te olette saaneet?

Yoslene
Toiveissa sanoi…
Yoslene: Kiitos kommentistasi! Mukava kuulla, että blogistani on sinulle iloa.

Lapsettomuus ja ystävät -aihe ansaitsee oman postauksensa. Palaan asiaan!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…