Siirry pääsisältöön

Kipu muistuttaa

Elän kiertopäivää numero seitsemän. Kipu alkaa jo vähän hellittää, mutta vasemmassa munasarjassa käy jatkuva vihlonta. Lisäksi selkä on kovin kipeä.

Lomakuukauteni on alkanut ihan hyvillä mielin, mutta kipu muistuttelee koko ajan projektista. Itku on jatkuvasti myös lähellä. Tänään aamulenkillä meinasi alkaa itkettää, kun vastaan tuli lenkkikaverini naapuri viimeisillään raskaana. Facebook on täyttynyt raskaana olevien voivottelusta helteiden vuoksi ja se saa minut ahdistuneeksi. Järkeni on sitä mieltä, että totta kai raskaana ollessaan saa valittaa, jos olo on tukala. Tunteitani en kuitenkaan pysty hallitsemaan. Tärkeintähän tietysti on, että pidän tunteet omana tietonani. Tarkoitukseni ei tietysti ole loukata ketään.

Matka kohti kotiseutua alkaa tänään. Saan mukaani kaksi ystävää ja odotan matkaa innolla. Itse vietän lomalla kaksi ja puoli viikkoa ja palaan takaisin vasta juhannuksen jälkeen. Ystävät ovat mukanani viikon verran. Odotan paljon matkalta. En ehtinyt käydä kotonani viime kesänä, ja minulla on ollut aivan kamala koti-ikävä. On ihana päästä luonnon rauhaan ja myös päästä esittelemään kotiseutua ihmisille, jotka eivät ole siellä koskaan käyneet.

Täällä kotona olen säilyttänyt vuorokausirytmini koiran lenkkien vuoksi samana kuin arkena, mutta matkalla minun ei tarvitse miettiä sitä, mihin aikaan herään tai mihin aikaan käyn nukkumaan. Voin elää kellosta vapaana. Aion palata takaisin hyvin levänneenä ja käydä palattuani graduni kimppuun täydellä raivolla.

Varsinaista blogitaukoa ei kuitenkaan välttämättä ole odotettavissa. Internet toimii myös kotiseudullani.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Hei,

Minä olen seurannut palstaasi jonkun aikaa ja pidän tyylistäsi. Tsemppiä teidän perheeseen hurjan paljon. Tämä menee aiheen ohi, mutta minä toivoisin aikaan postausta ja keskustelua aiheesta lapsettomuus ja ystävät. Meilläkin yritystä jo jonkun aikaa takana, mutta lasta ei kuulu. Etenkin miehen ystävistä monelta on tullut kommenttia, kuinka he ovat onnistuneet heti ensimmäisellä yrityksellä. Minä pahoitan aina mieleni näistä kommenteista, vaikka eivätä ehkä mitään pahaa tarkoitakaan. Mutta jos kerrot mummosi kuolleen, eihän kukaan sano, että no minun mummonipa on elossa. Tai jos kolaroit autosi, ei kukaan sano, että minun autoni on kolaroimaton. Jotenkin nuo kommentit on kuin veistä haavassa kääntäisi. Ja siis ystävät tietävät kyllä ongelmistamme. Millaista kommenttia te olette saaneet?

Yoslene
Toiveissa sanoi…
Yoslene: Kiitos kommentistasi! Mukava kuulla, että blogistani on sinulle iloa.

Lapsettomuus ja ystävät -aihe ansaitsee oman postauksensa. Palaan asiaan!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…