Siirry pääsisältöön

Ensimmäinen koti-inssi takana

Eilen kävin apteekista hakemassa lääkeruiskun. Farmaseutti tuli iloisesti minua palvelemaan ja kysyi, mitä etsin. Sanoin tarvitsevani lääkeruiskua ja hän tietysti avuliaasti kysyi, mitä tarkoitusta varten sellaista tarvitsen, heillä kun oli monia eri kokoja. Hätäpäissäni keksin sanoa, että tarvitsen sitä lääkkeen antamiseen koiralle, ja onneksi hän ei alkanut enempää kysellä lääkkeen laadusta ja määrästä! Matkalla apteekista hihittelin itsekseni tilanteelle ja salaa vähän toivoin, että minulla olisi ollut pokkaa sanoa, mihin ruiskua oikeasti aioin käyttää. Farmaseutin ilme olisi nimittäin ollut varmasti näkemisen arvoinen!

Olen muuten kerran samassa apteekissa järkyttänyt erästä nuorta miesfarmaseuttia. Ostin silloin reseptillä määrättyä silmävoidetta nännipihan ihottumaan. Farmaseutti alkoi antaa minulle käyttöohjeita silmätulehduksen hoitoon ja minä tokaisin hänelle, että kiitos vaan avusta, mutta minä levitän tätä voidetta tissiini. Ihan vähän joutui farmaseuttiparka kakistelemaan sanoja suustaan. Hyi, että! Olenpas minä ilkeä.

Ostin siis 10 millilitran kokoisen ruiskun, ja sen avulla eilen homma suoritettiin. Toimenpide oli oikein mukava. Minä odottelin makuuhuoneessa, että mies sai ruiskuun täytettä, mies toimitti ruiskun minulle ja minä ruiskaisin sen omassa rauhassa sisälleni. En ohjeista huolimatta yrittänytkään saada orgasmia, koska ajatus tuntui minusta ikävältä. Sen sijaan lueskelin puolen tunnin ajan kirjaa tyyny pepun alla. Sen jälkeen nousin ylös sängystä, ja kehuskelimme sitten mieheni kanssa toisillemme, kuinka hyviä olimme olleet. Koko homma tuntui helpolta ja jopa luonnolliselta. Huomenna on tarkoituksena toistaa toimenpide, jotta ovulaatio saadaan kunnolla hyödynnettyä.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Olen niin ylpeä, kuomaseni. Hätävalheesta, ja tissijutusta. Ja päätöksestä myös. Ja suorituksesta ylipäänsä. Ei sillä että minun arvioni tässä mitään painaisi. Halusin vain kannustaa!!
(TT)
Unelma sanoi…
No, mulla ainakin toi muumimukimenetelmä onnistui ekalla yrityksellä, vaikkei sitten jatkunutkaan, joten pidän peukut pystyssä!
Toiveissa sanoi…
TT: Kiitos paljon kannustuksesta! Mukava kuulla, että olet ylpeä.

Unelma: Joo, tuskinpa tuo on perinteistä menetelmää huonompi. Yritystä on kuitenkin takana jo kymmenen kuukautta, joten toivo on jo vähän hiipumaan päin. Toivon lisää laparoskopian jälkeen.
verskinen sanoi…
halusin vaan toivottaa tsemppiä rankkoihin hetkiin. Toivottavasti teidän ei tarvitsisi odottaa plussaa enää kovinkaan pitkään!

Nuo toistuvat takaiskut ovat varmaan kaikista pahimpia. Meidän yritys aikoinaan oli pitkää vaan sen takia, etten minä ovuloinut. Takapakkejakaan ei siis tullut, mutta se odottamisen tuska. Siinä kun toiset pääsivät aina 30 päivän välein aloittamaan yrityksen alusta, niin minä yritin pysyä laskuissa yli 90 päivän kiertojeni kanssa.

mä niin toivon, että te saisitte sen plussan sieltä, pian! <3
Ansku sanoi…
Heipähei! Eksyin Tuularin blogista tänne ja jäin ihmettelemään tota muumimuki-juttua ja meinasin jo kommentoida, että miks ihmeessä joku (jolla on oletettavasti toinen osapuoli mies parisuhteessa) haluaa käyttää tollasta! Mutta luettuani tätä edellisen postauksen ymmärrän täysin teidän muumimukin käytön! Hienoa, että olette puhuneet ja myöntäneet, että lapsenteosta on todellakin tullut lapsenTEKOA.

Meillä on myös odotuksessa seuraava raskaus, joten jään vertaistuen merkeissä seurailemaan blogiasi :) Kovasti toivon, että pian saisit plussan raskaustestiin <3

Meidän esikoinen nukkui ikiuneen pian syntymänsä jälkeen 4.3.2011 ja nyt tosiaan olisi toiveissa hälle pikkusisarus. Mun mietteitä voi käydä lukemassa laake.vuodatus.net, vielä en tosin kirjoittele odotuksen odotuksesta paljoa, mutta kyllä sekin päivä vielä tulee.
Toiveissa sanoi…
Verski: Kiitos todella paljon kommentistasi! Pettymykset ovat kyllä meidän yrittämisessämme kaikkein raskainta. Onneksi kiertoni on hyvin säännöllinen, joten toiveeni ei ehdi nousta kovinkaan korkealle ennen kuukautisia enkä ole joutunut myöskään tekemään kovin montaa raskaustestiä. Niihin kun tulee asetettua paljon toivetta.

Ansku: Kiitos kovasti kommentistasi ja tervetuloa lukemaan blogiani! Kiitos myös ymmärryksestä muumimukeilua kohtaan.
Olenkin jo blogiasi ehtinyt vähän lukemaan. Löysin sinne PP:n kautta. (pieni internetmaailma, eikö?) Olen kamalan pahoillani menetyksesi johdosta. On vaikea edes kuvitella, kuinka raskasta teillä on ollut. Toivon kovasti, että odotuksenne muuttuu pian odotukseksi.
Blogisi lukeminen tuntuu minusta kamalan rankalta tällä hetkellä. On raskasta muistaa, että kaiken tämän odotuksen jälkeenkin jäljelle voi jäädä tyhjä syli. Liityn siis blogisi lukijakuntaan hitaasti ja vähän kerrallaan. Mielestäni on kuitenkin tärkeää, että pidät blogiasi. Lähetän sinulle lämpimiä ajatuksia!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…