Siirry pääsisältöön

Jakamisesta

Kotona taas. Väsyneenä ja haikeana. Takana on mahtava viikko, jonka aikana sain kuulla teinien suusta monta kertaa, kuinka hyvä äiti minusta tulee lapsilleni. Se oli mukava kuulla, mutta samalla tuntui pahalta ajatella, että ehkä lasta ei kuitenkaan koskaan tule.

On mahtavaa, että minulla on paljon tukijoita! Olen kertonut lapsihaaveestamme avoimesti ja se on mielestäni ollut paras mahdollinen ratkaisu. Ystävät ja perhe ovat hengessä mukana eivätkä tule tietämättään tölväisseeksi mitään ikävää.

Moni bloggari on viime aikoina kertonut vauvayrityksestä ensimmäistä kertaa esimerkiksi vanhemmilleen. Itse kokisin kovin kummalliseksi sen, että en olisi vanhempiani tiedottanut asiasta alusta saakka. Vaikka äitini kanssa asiat ovatkin toisinaan solmussa, on hän yksi parhaista tukipilareistani. En voisi kuvitellakaan sellaista tilannetta, jossa salaisin tämänhetkisen elämäni suurimman murheen häneltä. Äitini ei tiedä blogistani, joten häntä kiitän muuta kautta. Muitakin mahtavia tukijoita minulla on ollut: Veljeni morsian muistaa usein nähdessämme kysyä, kuinka jaksan. Suuri kiitos hänelle siitä! Minulla on myös kaksi T:llä alkavaa ystävää, jotka ovat jaksaneet kuunnella murehtimistani. Kiitos myös teille! Vertaistukea saamme puolestamme serkultani ja hänen vaimoltaan, jotka ovat pian saamassa päätökseen kolmisen vuotta kestäneen odotuksensa. Kiitos siis heillekin!

Mielestäni tuesta tulevat hyödyt ovat niin kovin paljon suuremmat kuin avoimuuteen liittyvät riskit. Ajattelemattomat ihmiset voivat ladella ajattelemattomia kommenttejaan riippumatta siitä, tietävätkö he yrityksestä vai eivätkö tiedä.

Haluaisin niin kovasti rohkaista muitakin yrittäjiä jakamaan yrittämisensä ja siihen liittyvän murheen jonkun kanssa. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että se kannattaa.

Kommentit

Tuulari sanoi…
Siinä mielessä olen eri mieltä kanssasi, että kannattaa miettiä kenelle kertoo, sillä jos yrittämisestä tulee vuosia pitkä prosessi, niin kannattaa miettiä ketä haluat siihen odotukseen mukaan. Ne ihmiset, joille kerrot tulee mukaan odotuksiin iloineen ja suruineen. Haluatko tuottaa pettymyksen joka kuukausi myös läheisillesi? Toki läheisistä saa silloin myös tukea, mutta voisin kuvitella, että hommaan tulee lisää painetta kun on vanhemmat ja isovanhemmat ja sisaret ja kaikki jännittämässä kanssanne. Sen lisäksi moni joka on tehtaillut vauvaa vuosia, toivoo, ettei olisi kertonut kenellekään. Mutta jokainen tietenkin tavallaan :)
Toiveissa sanoi…
Tottakai täytyy itse miettiä, kenelle kertoo. Naapurin Irmalle ei ole pakko avata koko elämäänsä hissimatkan aikana.

Oman kokemukseni mukaan ne ihmiset, joille olen kertonut, ovat osanneet ottaa asian juuri niin kuin kuuluukin. Kaikki ovat asettuneet sopivalle etäisyydelle. Ei kukaan ole kysellyt kuukautisteni alkamisesta eikä ollut muutenkaan jännittämässä vieressäni. Ennemminkin kaikki ovat olleet keskusteluetäisyydellä, tarvittaessa tavoitettavissa.

Olen itse muutenkin hyvin avoin tyyppi. En ole kiinnostunut salaamaan elämääni liittyviä asioita. Tämä ei toki tarkoita sitä, että naapurin Irma tietäisi vaikkapa kaikista vatsani toimintaan liittyvistä asioista. Minusta on helpompaa olla avoin kuin salailla asioita.

Minulle avoimuus luo turvaa. Tiedän, että olen suojassa läheisten ymmärtämättömiltä tokaisuilta. Minun on vaikea uskoa, että pitkänkään yrittämisen jälkeen katuisin avoimuuttani. Aika tietysti näyttää.

On kuitenkin päivän selvää, että kenenkään ei pidä olla avoin yrittämisestä, jos se tuntuu jollakin tavalla pahalta. Tätä asiaa ei kuitenkaan mielestäni pidä salata siksi, että niin kuuluu tehdä tai siksi, että kaikkihan niin tekevät.
Toiveissa sanoi…
Tuulari: Eräässä toisessa blogissa sanoit, että et viitsi aina kommentoida, koska olet usein eri mieltä asioista.

Minun blogissani saa ja pitääkin kommentoida. Eriävät mielipiteet ovat juuri sitä, mitä tarvitaankin. Oma pohdinta ei todellakaan kehity mihinkään, jos toiset vaan komppaavat vieressä. Lupaan, että asiallisesti kirjoitetusta eriävästä mielipiteestä en todellakaan pahastu vaan ilahdun!

Eri asia on tietysti sitten ilkeilymielessä lähetetyt puskapostailut. Rakentava keskustelu on erittäin tervetullutta.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…