Siirry pääsisältöön

Jakamisesta

Kotona taas. Väsyneenä ja haikeana. Takana on mahtava viikko, jonka aikana sain kuulla teinien suusta monta kertaa, kuinka hyvä äiti minusta tulee lapsilleni. Se oli mukava kuulla, mutta samalla tuntui pahalta ajatella, että ehkä lasta ei kuitenkaan koskaan tule.

On mahtavaa, että minulla on paljon tukijoita! Olen kertonut lapsihaaveestamme avoimesti ja se on mielestäni ollut paras mahdollinen ratkaisu. Ystävät ja perhe ovat hengessä mukana eivätkä tule tietämättään tölväisseeksi mitään ikävää.

Moni bloggari on viime aikoina kertonut vauvayrityksestä ensimmäistä kertaa esimerkiksi vanhemmilleen. Itse kokisin kovin kummalliseksi sen, että en olisi vanhempiani tiedottanut asiasta alusta saakka. Vaikka äitini kanssa asiat ovatkin toisinaan solmussa, on hän yksi parhaista tukipilareistani. En voisi kuvitellakaan sellaista tilannetta, jossa salaisin tämänhetkisen elämäni suurimman murheen häneltä. Äitini ei tiedä blogistani, joten häntä kiitän muuta kautta. Muitakin mahtavia tukijoita minulla on ollut: Veljeni morsian muistaa usein nähdessämme kysyä, kuinka jaksan. Suuri kiitos hänelle siitä! Minulla on myös kaksi T:llä alkavaa ystävää, jotka ovat jaksaneet kuunnella murehtimistani. Kiitos myös teille! Vertaistukea saamme puolestamme serkultani ja hänen vaimoltaan, jotka ovat pian saamassa päätökseen kolmisen vuotta kestäneen odotuksensa. Kiitos siis heillekin!

Mielestäni tuesta tulevat hyödyt ovat niin kovin paljon suuremmat kuin avoimuuteen liittyvät riskit. Ajattelemattomat ihmiset voivat ladella ajattelemattomia kommenttejaan riippumatta siitä, tietävätkö he yrityksestä vai eivätkö tiedä.

Haluaisin niin kovasti rohkaista muitakin yrittäjiä jakamaan yrittämisensä ja siihen liittyvän murheen jonkun kanssa. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että se kannattaa.

Kommentit

Tuulari sanoi…
Siinä mielessä olen eri mieltä kanssasi, että kannattaa miettiä kenelle kertoo, sillä jos yrittämisestä tulee vuosia pitkä prosessi, niin kannattaa miettiä ketä haluat siihen odotukseen mukaan. Ne ihmiset, joille kerrot tulee mukaan odotuksiin iloineen ja suruineen. Haluatko tuottaa pettymyksen joka kuukausi myös läheisillesi? Toki läheisistä saa silloin myös tukea, mutta voisin kuvitella, että hommaan tulee lisää painetta kun on vanhemmat ja isovanhemmat ja sisaret ja kaikki jännittämässä kanssanne. Sen lisäksi moni joka on tehtaillut vauvaa vuosia, toivoo, ettei olisi kertonut kenellekään. Mutta jokainen tietenkin tavallaan :)
Toiveissa sanoi…
Tottakai täytyy itse miettiä, kenelle kertoo. Naapurin Irmalle ei ole pakko avata koko elämäänsä hissimatkan aikana.

Oman kokemukseni mukaan ne ihmiset, joille olen kertonut, ovat osanneet ottaa asian juuri niin kuin kuuluukin. Kaikki ovat asettuneet sopivalle etäisyydelle. Ei kukaan ole kysellyt kuukautisteni alkamisesta eikä ollut muutenkaan jännittämässä vieressäni. Ennemminkin kaikki ovat olleet keskusteluetäisyydellä, tarvittaessa tavoitettavissa.

Olen itse muutenkin hyvin avoin tyyppi. En ole kiinnostunut salaamaan elämääni liittyviä asioita. Tämä ei toki tarkoita sitä, että naapurin Irma tietäisi vaikkapa kaikista vatsani toimintaan liittyvistä asioista. Minusta on helpompaa olla avoin kuin salailla asioita.

Minulle avoimuus luo turvaa. Tiedän, että olen suojassa läheisten ymmärtämättömiltä tokaisuilta. Minun on vaikea uskoa, että pitkänkään yrittämisen jälkeen katuisin avoimuuttani. Aika tietysti näyttää.

On kuitenkin päivän selvää, että kenenkään ei pidä olla avoin yrittämisestä, jos se tuntuu jollakin tavalla pahalta. Tätä asiaa ei kuitenkaan mielestäni pidä salata siksi, että niin kuuluu tehdä tai siksi, että kaikkihan niin tekevät.
Toiveissa sanoi…
Tuulari: Eräässä toisessa blogissa sanoit, että et viitsi aina kommentoida, koska olet usein eri mieltä asioista.

Minun blogissani saa ja pitääkin kommentoida. Eriävät mielipiteet ovat juuri sitä, mitä tarvitaankin. Oma pohdinta ei todellakaan kehity mihinkään, jos toiset vaan komppaavat vieressä. Lupaan, että asiallisesti kirjoitetusta eriävästä mielipiteestä en todellakaan pahastu vaan ilahdun!

Eri asia on tietysti sitten ilkeilymielessä lähetetyt puskapostailut. Rakentava keskustelu on erittäin tervetullutta.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…