Siirry pääsisältöön

Siittiöasiaa


Mies soitteli tänään siemennesteanalyysin tuloksia. Tulos oli mainio eli siittiöiden määrässä ja liikkuvuudessa ei ole minkäänlaista ongelmaa. Tämä on tietysti hyvä uutinen. On hienoa tietää, että meillä ei todennäköisesti ole useampaa ongelmaa. Täytyy kuitenkin myöntää, että hieman minua kirpaisi saada tietää, että minä olen se ongelmallinen puolisko. Mies tuuletteli hyviä siittiöitään, eikä se tuntunut ollenkaan hyvältä. Niinpä pyysin häntä miettimään, miltä hänestä tuntuisi, jos hän olisi kuullut olevansa se viallinen osapuoli ja minä tuulettelisin vieressä munasarjojeni hyvyyttä. Luulen, että viesti meni perille.

Minusta on kummallista, että miehille siemennesteen kunto on selvästi mittari omasta miehisyydestä. Mieheni ei etukäteen tunnustanut olevansa huolissaan, mutta hyvä tulos oli kuitenkin selvästi hänelle suuri helpotus. Olen aivan varma, että mikäli tulos olisi ollut toisenlainen, hän olisi surrut asiaa kovastikin ja minun tehtäväni olisi tietysti ollut olla kannustava ja tukeva puoliso. Nyt kun selvisi, että minä olen ainoa viallinen, mikään ei muutu. Minä saan edelleen olla yksinäni surullinen. Olisipa mukavaa edes hetkeksi vaihtaa rooleja tässä taistelussa.

Alleviivataan nyt kuitenkin, että oikeasti olen hyvin tyytyväinen siihen, että tulos oli hyvä ja meillä on todennäköisesti vain yksi ongelma.

Kommentit

Toiveikas sanoi…
Ymmärrän fiiliksesi täysin. Odottelemme myös tuloksia, mitään suurempaa vikaa ei ole kummastakaan vielä havaittu, mutta vanhan endometrioosidiagnoosin vuoksi ajattelen olevani se "Damaged good".

Toivottavasti miehesi silti ymmärtää ja tukee sinun tuntemuksiasi paremmin jatkossa pyyntösi jälkeen. Yhteinen projektihan tuo on.

Tsemppiä jatkoon!
yllätysvieras sanoi…
Minäkin ymmärrän, sillä meillä meni aika lailla samoin! Miehelle ei kai ole muuta väliä, kunhan itsessä ei ole mitään vikaa... Ja jotenkin mies jäi koko projektin ulkopuolelle sillä minä olin se jota tutkittiin ja lääkittiin. Hän ei siis voinut samaistua minun murheeseeni lapsettomuudesta vaan totesi aina vaan että kyllä se lapsi sieltä vielä tulee jos masentelin aiheesta. Vaikka tietysti lapsettomuus on yhteinen asia, oli "syypää" kumpi tahansa.

Mutta itsellä ainakin lisää masennusta aiheutti ajatus siitä että minun takia toinenkin voi jäädä ilman biologista lasta, ja tätähän mies ei osannut ajatella sillä hänellä ei ollut tätä asiaa painamassa omassa mielessään.

Mutta todellakin, täytyisi olla tyytyväinen siihen ettei ongelmia ole kuin se yksi. Ja kun se tiedetään, se yleensä saadaan korjattua tavalla tai toisella.

Tsemppiä teille, toivottavasti odotus palkitaan pian! :)
pöppiäinen sanoi…
Niin meillähän ei käydä tosin tutkimuksissa mutta HYVIN useasti olen saanut kuulla että "kyllä ne ENTISET tyttöystävät ovat tulleet raskaiksi ehkäisystä huolimatta" on niin kiva aatella että kaikki muut paitsi minä. Ja meillä ei ole auttanut se että olen maininnut asiasta. Minustakin tuntuu että tuo siittiöiden kunto on mittari miehisyydestä. Sitä kehutaan mutta auta armias jos nainen tulis raskaaks jokaiselle miehelleen ja tekis abortin niin sitähän heti sanottais hutsuksi eikä sillä kehuskeltais... Näin se maailma menee :(
Toiveissa sanoi…
Kiitos kaikille kommenteista!

Kyllä mies on asian selvästi tajunnut. Nyt asia on muutenkin selvästi pikkuhiljaa uppoamassa myös hänen kalloonsa ja olemme paljon jutelleetkin tilanteestamme.

Pöppiäinen: Onpas kyllä törppöä verrata näitä ongelmia entisiin tyttöystäviin! Eihän hedelmällisyys tai hedelmättömyys edes ole mikään vakio. Monikin on saattanut ensimmäisellä kerralla tulla heti raskaaksi ja toisella kerralla ei sitten tulekaan. Tai sitten iän myötä tulee ongelmia. Inhottavaa! Toivottavasti hän lopulta kuitenkin tajuaa olla syyttämättä sinua.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…