Siirry pääsisältöön

Vauva ja kuinka hän onnistuu lisäämään vauvakuumetta

Tapasimme tulevan lapsemme pikkuserkun viime viikonloppuna. Pelkäsin tapaamista etukäteen, vaikka olin kovin halukas tapaamaan uuden tulokkaan. Ikää vauvalla on tällä hetkellä hieman runsas kolme viikkoa. Pelkäsin, että vauvan tapaaminen toisi oman surun pintaan ja että se saisi minut masentuneeksi.

Toisin kuitenkin kävi. Vauvan ja hänen perheensä tapaaminen oli ihanaa ja sain siitä paljon voimaa. Tämän perheen kohdalla tilanne on hyvin erilainen kuin monen muun perheen kohdalla. Tätä vauvaa on odotettu jo pitkään. Vauvan vanhemmat ovat olleet mahtavia ystäviä meille yrittämisemme ajan. He tietävät tarkalleen, mistä puhumme. Heille ei tarvitse selittää eikä heidän suustaan tarvitse pelätä lentelevän sammakoita. Tämä perhe on myös osoitus siitä, että meidänkin tarinallamme voi olla onnellinen loppu.

Mutta takaisin kertomuksen päähenkilöön, joka oli hurmaava! On uskomatonta, kuinka pieni ihmisen poikanen voikaan olla. Vauvan pitäminen sylissä oli mahtavaa. Lisäksi oli hienoa seurata, kuinka tottunein ottein vauvan vanhemmat jo pienokaistaan osasivat hoivata. Kaikkein hienointa oli kuitenkin seurata miestäni. Sitä, kuinka hienosti hän osasi vauvan kanssa olla. Hän oli myös ensimmäistä kertaa todella kiinnostunut pienestä ihmisen alusta.

Vauvan tapaamisen jälkeen meillä on nimittäin tapahtunut paljon. Mieheni on sairastunut vauvakuumeeseen!

Kommentit

K sanoi…
Kiitos kauniista sanoista! <3 Olen tosi huono kommentoimaan, vaikka blogiasi usein käyn lukemassa. Olet kyllä taitava kirjoittaja ja ajatusten avaaja.
Toiveissa sanoi…
K: Kiitos! Ei haittaa, vaikka ei kommenttia jätäkään. Mukava kuulla, että käyt lukemassa. On myös mukava kuulla mielipiteesi kirjoittamistaidostani. Itse olen sen suhteen ollut aina hyvin kriittinen.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…