Siirry pääsisältöön

Kateelliset lapsettomat

Usein etenkin keskustelupalstoilla törmää erilaisiin keskusteluihin lapsettomien kateellisuudesta. Lapsen saaneiden on selvästi kovin vaikea ymmärtää lapsettomien kokemaa kateutta. Tässä esimerkiksi keskustelu Kaksplus-palstalta.

Mielestäni lapsettoman kateus ymmärretään yleensä väärin. Lapsettomia tunnutaan keskustelupalstoilla myös kovasti syyllistävän kateudestaan. Toki kateus tarkoittaa pahimmillaan sitä, että haluaa toisen ihmisen hyvän häneltä pois. Lapseton kuitenkin kai harvoin oikeasti haluaisi lapset pois kadehtimiltaan lapsettomilta.Toisinaan tuntuu vain niin äärettömän epäreilulta, kun toiset saavat lapsia niin kamalan helposti ja jopa vahingossa. Itse olen kovin kateellinen kaikille vanhemmille niistä ihanista kokemuksista, joita lapsensa kanssa saa kokea. Olen kadehtinut jopa omaa äitiäni, kun hän kertoi meidän lastensa toilailuista. Kadehdin sitä, että hänellä on tuollaisia suloisia tarinoita kerrottavanaan. Minulle sellaisia tarinoita ei välttämättä milloinkaan tule. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että haluaisin äidiltäni lapset kokonaan pois. Sehän olisi absurdia!

Olen antanut itselleni luvan olla kateellinen. En ole kuitenkaan antanut itselleni lupaa loukata ketään oman kateellisuuteni vuoksi. Olen sitä mieltä, että kärsin tällä hetkellä akuutista kriisistä. Niin kauan kuin kriisini on akuutti, minun on hyvällä omatunnolla annettava itseni tuntea ne tunteet, joita satun tuntemaan. Jossakin vaiheessa minun on kuitenkin laitettava piste tälle kaikelle ja opittava elämään asian kanssa. Jossakin vaiheessa minun on päätettävä, että en katkeroidu.

Noissa keskusteluissa tuodaan usein esiin se, että eivät sairaatkaan kerro olevansa kateellisia terveille. Eivät halvaantuneetkaan ole kateellisia jalallisille. Ihan taatusti ovat! Aivan varmasti juuri halvaantunut, akuuttia kriisivaihetta elävä ihminen tuntee kateutta niitä kohtaan, joilla on toimivat jalat. Ihan taatusti hän tuntee pahaa mieltä, jos joku tulee hänelle jalkojansa hehkuttamaan! Kyse ei ole sen kummallisemmasta asiasta.

Kommentit

pöppiäinen sanoi…
Olet täysin oikeassa ja oikeastaan vaikea minun on omaa kommenntiani enää alkaa selittämään, sin kerroitkin jo kaiken mitä minullekkin olisi aiheesta mieleen tullut, ja paljon enenmmänkin :)
Anonyymi sanoi…
Osuvasta aiheesta kirjoitit. Meidän pitäisi mennä viikonloppuna ristiäisiin, mutta en tiedä miten jaksan sen reissun. Varsinkin kun lapsen isän kommentit on tyyliä " Me onnistuttiin heti ekalla kerralla." Hemmetti, eivän kukaan tule sinulle sanomaan, jos mummusi on kuollut, että minunpa mummu on vielä elossa. Ja ko. mies kyllä tietää meidän lapsettomuudesta.
Mietin millä tekosyyllä voisin jättää ristiäiset väliin, mutta kun oma mieheni on kummina, niin kai se on vaan mentävä. Tosin en takaa, että selviän päivästä saamatta hermoromahdusta.
Ja kyllä minä olen heille kateellinen, koska heidän talossaan on vauvantuoksua. En minä ottaisi heidän lastaan, enkä toivoisi etteivät he olisi saaneet lasta. Mutta saisi luoja meitäkin onnistaa.

Yoslene
Anonyymi sanoi…
Ymmärrän hyvin kateuden. Olen itse raskaana ja samoin on veljeni kihlattu - samaan aikaan kun toinen veljeni vaimonsa kanssa painivat lapsettomuuden kanssa. Aluksi oli vaikea kertoa heille raskaudestani ja pitkään yritinkin vältellä aiheesta puhumista, jotten lisäisi suolaa haavoihin. Tuntuu pahalta, kun itse sai niin helposti sen, mitä läheiset ihmiset eivät tunnu saavan.

Toki olen onnellinen omasta raskaudestani mutta samaan aikaan ymmärrän varsin hyvin, miltä heistä täytyy tuntua. Aluksi he olivatkin aika vaisuja asian suhteen, mutta ovat sittemmin alkaneet puhua avoimesti ongelmistaan ja olleet samaan aikaan kiinnostuneita siitä, miten oma ja veljeni kihlatun raskaudet etenevät.

Voin hyvin kuvitella, että tuntisin kateutta itsekin jos olisin vastaavassa tilanteessa. Se on melko tyypillistä ihmisluonnolle - olla surullinen, jos ei itse saa sitä, minkä toiset tuntuvat saavan niin helposti. Ei ole varmaan helppo käsitellä niitä tunteita, kun kuitenkin samaan aikaan on onnellinen toisten puolesta (kuten oma veljeni vaimoineen on meidän puolestamme). Ei niitä tunteita voi eikä kuulukaan kieltää, ja parhaiten niistä varmaan pääsee, kun antaa itsensä tuntea juuri niin kuin tuntee.

Edellisen kommentoijaan kommettiin sen verran, että en lähtisi vertaamaan oman lapsen syntymän aiheuttamaa riemua siihen, että joku hehkuttaisi oman mummonsa terveyttä tilanteessa, jossa toisen mummo on sairas tai kuollut. Tuskinpa ihminen pahuuttaan omaa raskauttaan/lapsensa syntymää hehkuttaa - siinä voi olla niin onnesta sekaisin, ettei muista ajatella, miltä se ehkä tuntuu lapsettomasta. Ja vaikka se pahalta tuntuisikin, ei mielestäni lapsetonkaan voi odottaa, ettei toinen saisi olla avoimen onnellinen.
Anonyymi sanoi…
Mielestäni suurin osa ongelmaa on se, että lapsestaan onnelliset eivät sulata sitä, ettei lapseton hihku riemusta heidän kanssaan. Lapsettoman surulle ei anneta tilaa.
Anonyymi sanoi…
Olen itse lapseton, mutta tulee enemmänkin hyvä mieli kun luen edellisen Anonyymin kommentin, koska hän selkeästi yrittää ymmärtää lapsettomia. En tiedä miksi mutta minulla ei sinänsä ole ongelma kohdata raskaana olevia/lapsen saamia henkilöitä, jos huomaan että he ovat empaattisia ja yrittävät ymmärtää myös lapsettomia, muuten sisääni astuu pieni katkeruus. Minulle on jotenkin tärkeää että minua ymmärretään näiden lapsellisten puolelta ja että minua ei jätä ulos ”piireistä”, minusta on pahinta jos jätettäisiin kutsumatta noihin synttäreille tms jos olisi kyseessä läheinen ystävä. Mutta olisi kiva jos otettaisiin huomioon jos en jaksa lähetä.

Jos ihminen jolle olen kertonut lapsettomuuden surusta eikä hän ole edes yrittänyt ymmärtää tunteitani, todennäköisesti ystävyys loppuu kun raskaus alkaa, tai ainakin siinä on taakkaa. Mutta jos ystävyys on ollut hyvällä tolalla ja raskauskin kerrotaan toista huomioiden, en voi olla muuta kuin iloinen ja mukana odotuksen tunnelmissa ja myöhemmin iloita lapsen kehitysaskeleista.

Eniten verenpaine nousee kun tapaa näitä ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että "Mä olen sitä mieltä että jos ihminen on katkeruuteen ja ilkeyteen taipuvainen, lapsettomuus tuo sen esiin (jos piilevänä aiemmin). ” (kopioita tuolta keskustelusta)! Itse uskon taas uskon siihen että Ihminen on usein hyvä niin kauan kun sillä on hyvä olla, ja jos kaikki mitä merkitsee viedään pois, niin kukaan ei pysty sanoa millaiseksi muuttuu kun pahin kriisi on päällä!

Lapsellisille, minusta saat ihan vapaasti iloita raskaudestasi, toivon vaan että otat myös minun tunteeni huomioon!

t: hankala lapseton
Anonyymi sanoi…
Tässä tulikin kommentti väliin, tarkoitin edellistä Anonyymii (Ymmärrän hyvin kateuden...).

Seuraavalle Anonyymille (Mielestäni suurin osa...), toi on usein valitettavasti täysin totta, ja todella se yksi isoin osa ongelmaa!

t: hankala lapseton
Anonyymi sanoi…
Raskaana oleva anonyymi tässä vielä (minä joka kirjoitin "Ymmärrän hyvin kateuden..."). On kyllä melko ajattelematonta, jos lapsestaan onnelliset eivät käsitä sitä, ettei lapseton ehkä hihku riemusta heidän kanssaan. Ei pitäisi olla niin itsekäs ja unohtaa, missä tilanteessa se lapseton on.

Itse yritän ymmärtää veljeäni ja hänen vaimoaan ja kuten sanoin, olen jopa vältellyt raskaudestani puhumista hetkinä, jolloin olen aistinut alakuloisuutta heidän puoleltaan. Helpotus oli, kun he alkoivat avoimesti puhua asiasta, niin, ettei tarvinnut enää "kyräillä" ja vaieta heidän tilanteestaan. Luulen, että se on helpottanut heitäkin, kun voivat avoimesti puhua tilanteestaan.

Hiukan pelottaa, miltä heistä tuntuu sitten, kun nämä minun ja veljeni lapset syntyvät; toinen marraskuussa ja toinen tammikuussa. Konkretisoiko se entisestään sen tosiasian, että me saimme sen, mitä he niin kovin haluaisivat? Toisaalta uskon, että vaikka se olisikin vaikea tilanne, ovat he varmaan myös onnellisia suvun uusista jäsenistä.

Mielestäni lapsellistenkin olisi joskus hyvä pysähtyä miettimään lapsettomuutta ja vaikka lukea aiheesta. Kyseessä kun kuitenkin on asia, jolle kukaan ei voi mitään ja se siinä varmasti niin tuskallista onkin. Lapsellistenkaan ei siis kannattaisi pitää tilannettaan itsestäänselvänä, vaan edes yrittää nähdä tilanne myös lapsettoman näkökulmasta. Itse harjoittelen tätä joka päivä ja joka päivä myös sattuu nähdä veljeni ja hänen vaimonsa kaipuu. En halua pahentaa sitä ainakaan omalta osaltani.
Anonyymi sanoi…
Todella mukavaa, että sinä, raskaana oleva anonyymi, osaat ottaa veljesi ja hänen vaimonsa noin huomioon.

Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa kuin veljesi on nyt. Olen itse selittämättömästi lapseton, raskautumisyritystä takana nyt reilut kuusi vuotta. Pari vuotta sitten pikkusiskoni ja pikkuveljeni saivat esikoisensa puolen vuoden välein. Sisareni ei uskaltanut kertoa minulle raskaudestaan. Sanoin hänelle asiasta kuultuani, että haluaisin olla mahdollisimman tiiviisti mukana hänen odotuksessaan. Se voisi olla ainoa tapa minulle kokea raskaus. Olemme sisareni kanssa hyvin läheisiä. Näiden ensimmäisten tädinmurujen syntymät eivät olleet minulle vaikeita. Olin todella onnellinen näistä vauvoista. He olivat sisarussarjamme ensimmäiset pienet ja olen saanut rakastaa heitä sekä seurata heidän kasvuaan läheltä. Nyt pojat ovat kaksi vuotiaita ja odotan jo kovasti sitä aikaa, että voin ottaa heitä meille yökylään ja voimme touhuta asioita yhdessä.

Mutta, kun noin vuosi sitten sain tietää, että jälleen sisareni ja veljeni perheisiin odotetaan vauvoja, oli se jo paljon kovempi paikka. Tällä kertaa tunsin suurempaa surua. Pystyin vilpittömästi olemaan iloinen näistä uusista raskauksista, mutta samalla tunsin, että itse tavallaan tipun kyydistä. Pikku poikien synnyttyä toivoin, että voisin olla itse seuraava, joka saa vauvan. Mutta en ollut. Suloiset tytöt syntyivät sisaruksieni perheisiin keväällä kuukauden välein. Minulle on tällä kertaa tullut useammin itku. Itku ennen ristiäisiä, itku vierailukäynnillä laitoksella, itku pienokaista sylissä pitäessä. En kuitenkaan koe, että olisin ollut sisaruksilleni kateellinen. Tunnen syvää surua siitä, että en saa kokea sitä äidinrakkautta, rutistusta omalta lapseltani...
Ehdottomasti edelleen haluan olla näiden pienten elämässä tiiviisti jatkossakin mukana. Työni kautta tiedän, että lapsi ja nuori tarvitsee hyvään kasvuun turvallisia aikuisia ympärilleen. Tällainen haluan näille neljälle tädinmurulle olla. Ehkä veljesi ja hänen vaimonsa ajattelevat samoin.
Anonyymi sanoi…
Kiitos kirjoituksestasi, se valaisi hiukan myös sitä, miten ehkä veljeni vaimoineen ajattelee ja tuntee. Hienoa, että pystyt omasta surustasi huolimatta olemaan onnellinen sisarustesi puolesta ja tarjoamaan näille pienille sen, mitä pienet tarvitsevat - turvallisen aikuisen.

On totta, että lapset tarvitsevat muitakin sellaisia kuin omat vanhempansa, ja omilla tädeillä ja sedilläni onkin ollut aina suuri rooli elämässäni. Aion itsekin avoimesti osoittaa sen, että haluan veljeni ja hänen vaimonsa olevan vahvasti läsnä oman lapseni elämässä.

Varmasti niin lapseton kuin lapsellinenkin tuntevat ristiriitaisia tunteita tällaisissa tilanteissa. Voimia sinulle jatkoon ja muista hemmotella sukulaislapsesi piloille! :)
Anonyymi sanoi…
Itselläni pitkän yrittämisen jälkeen aikaansaatu raskaus päättyi viime keväänä keskenmenoon. Olen äärimmäisen kateellinen kahdelle ystävälleni jotka saivat juuri lapset. Minun on todella vaikea kohdata heitä, vaikka ymmärränkin ettei heidän lapset ole minulta pois ja olen onnellinen heidän puolesta. En toivoisi todellakaan omaa kohtaloani kenellekään.

En tiedä mistä kohtaamisen vaikeus ja kateellisuus johtuu - ehkä sitä ei vaan hyväksy että maailma on niin epäreilu. Minusta olisi tullut varmasti hyvä äiti mutta kohtalo päätti toisin.

En ole vielä luopunut toivosta vaikka ikääkin alkaa jo olemaan niin paljon että aika käy vähiin. Toivon että minusta tulisi äiti ja yritän kohdata urheasti kaikki ystävien vauvauutiset ja jopa vauvavahingot :/
Toiveissa sanoi…
Todella kiinostavaa keskustelua täällä. Kiitos kaikille kommentoijille.

Keskustelusta paistaa minusta selvästi se, että lapsiperheiden kanssa selviäminen riippuu kamalan paljon siitä, kuinka lapselliset ottavat lapsettoman huomioon. Yli-ihminen ei tietenkään tarvitse olla ja omasta lapsesta saa olla onnellinen. On kuitenkin tärkeää olla kääntämättä veistä toisen haavassa. On tärkeää ymmärtää, kuinka suuresta surusta lapsettomuudessa on kysymys.

Läheisten ihmisten lapset ovat siitä ihania, että he ovat olemassa myös läheisille aikuisilleen. Tädit, sedät ja enot ovat tärkeitä lapsille ja lapset ovat tärkeitä tädeille, sedille ja enoille. On ihanaa, että lapsetonkin voi saada muodostettua läheisen suhteen johonkin lapseen. Se vaatii kuitenkin ymmärrystä ja avoimuutta lapsen vanhemmilta.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…