Siirry pääsisältöön

Kuukautiskivuista migreeniin - elämänihän on kuin yhtä juhlaa!

Hitto soikoon! Migreenihän sieltä paukahti päälle. Tänään olisikin muuten ollut ensimmäinen kivuton päivä. Raivostuttavaa! Olisin niin kovasti kaivannut tänään salille.

Tässä kuitenkin hieman päivitystä viimeaikaisista tapahtumista. Lyöntivirheistä ja sekavuudesta on syytä syyttää migreeniä eikä sen uhria. Ystävän häät menivät minun osaltani melko heikosti. Otin viimeisen Tramalin lauantaiaamuna ja ajattelin, että iltaan mennessä pääkin ehtii selvitä. Päivällä söin vielä pari kertaa Ketoriinia, joten kipuja ei enää kamalasti ollut. Huomasin kuitenkin vasta ihmisten ilmoille jouduttuani, kuinka sekaisin olin. Minun oli kamalan vaikea seurata tapahtumia. Liikenteessä kävely oli pelottavaa, koska minusta tuntui, etten osaa havainnoida autoja tarpeeksi hyvin. Juhlissa en oikein kyennyt osallistumaan tai seuraamaan keskusteluja. Tuntui todella kummalliselta. Miehenikin huolestui minusta kovasti, kun olin niin kummallinen. (Kotioloissa kummallisuuteni oli jäänyt häneltä huomaamatta.) Juhlat loppuivat siis meidän osaltamme lyhyeen. Harmittaa, koska olisin kovasti halunnut olla mukana juhlimassa ystäväni kanssa.

Kuukautisten jälkeen en ole joutunut heräämään öisin. Se on ollut oikein hyvä juttu. Nyt kuitenkin sain seurakseni viheliäisen migreenin ja tietysti juuri sellaisena päivänä, kun joudun tavallisen työpäivän lisäksi tekemään koko illan töitä koneella. En halunnut ottaa migreeniini ketoriinia, joten otin Panacodin, jonka vaikutus oli yhtä tyhjän kanssa. Olen pinnistellyt päänsärkyisenä tähän saakka. Vielä pitäisi jaksaa kauppaan, jotta huomenna olisi syötävää.

Perjantaina menen jälleen Taysiin. Vuorossa on ultra ja ensi viikolla tehdään ensimmäinen inseminaatio. Perjantaina puhutaan myös kivusta ja sen hoitomahdollisuuksista. Minua jännittää! Etenkin se, että hoitaja kertoi minulle vasta nyt puhelimessa, että joudun pistämään itseeni lääkettä ja sitäkin katsotaan perjantaina. Minulla on kamala piikkikammo! Kuinka ikinä voin pistää itseeni mitään?

Kommentit

Tuulari sanoi…
Hurjasti onnea ensimmäiseen inssiin!

Mullakin on piikkikammo, mutta se piikki on todella pienen pieni eikä todella tunnu missään. Ainakin mun Puregon kynä oli ihan pala kakkua. Ajatuksena huomattavasti inhampi ku todellisuudessa onkaan! Ensin ajattelin, että täytyy pyytää mies pistämään, mutta se menikin paljon kivammin ku itse pisti.
Tsemppiä!
Toiveissa sanoi…
Kiitos tsempistä!

Täytyy vain yrittää suhtautua siihen piikkiin mahdollisimman rauhallisesti.
miraana sanoi…
Itse toivon niin kovasti, ettei tarvitse koskaan piikittämiseen asti mennä.. Ei mua piikit ällötä, jos joku toinen pistää, mutta en mä itseäni pysty pistämään. :<

Eipä kyllä käy kateeksi kipujasi. Itse sentään kärsin kovista kivuista vain ekana vuotopäivänä ja sekin on jo niin kamalaa... Ja sitten vielä saat migreenin kaiken lisäksi. :( Voi että, paljon jaksamisia ja onnea tähän kiertoon!
Anonyymi sanoi…
Öö, en ole ennen kommentoinut, mutta nyt ajattelin niin tehdä. Piikkikammoa mulla ei ole oikeastaan ollut ennen kuin sanottiin että mun tarvii alkaa itse pistämään Gonal F:ää. Siinä melkein tuli paniikki. Nyt tässä kierrossa olen laittanut 12 kertaa gonalin. Yhden mustelman olen saanut aikaiseksi en enempää. Olo on vähän kuin neulatyynyllä. Pointtini on siinä, että kerää rohkeutesi ja etsi sopiva paikka kotoa jossa sen teet. Ise olen laittanut nojatuolissa kun oikea käsi tukeutuu hyvin käsinojaan eikä ala täristä. (ekalla kerralla laitoin ruokapöydän vieressä ja oli todella tuskaista saada vapina loppumaan jotta pystyin pistämään)

Itse ajattelin ensin että laitan miehen pistämään, mutta sitten aloin miettimään. Mitä jos se onkin iltavuorossa tai jossain muualla niin jokatapauksessa joudun itseni keräämään piikittämistä varten. Päädyin siis ratkaisuun; laitan itse kesti kuinka kauan vaan, mutta laitan itse.

Tällä hetkellä olen ihan tyytyväinen päätökseeni.

Ajatuksena kaikessa rauhassa niin hyvin se lopulta menee. =)


-S-
K sanoi…
Tsemppiä. Mun mielestä piikittely ei ole niin kauheaa kuin vois luulla ja aina voi pyytää jonkin terveydenalan ammattilaisen tai miehen (jos aikataulu natsaa) piikittämään, jos ei itse pysty. hyttysen pistoa vastaava. paarman purema sattuu enemmän.

Muistan eka kerran kun työpaikan syrjäisessä vessassa sekoittelin pisto mömmöjä ja suikkaisin piikin mahamakkaraan. tärisytti, mutta hyvin se meni. Takaporttina mulla oli työpaikan terkalle meneminen ja avun pyytäminen. Olen kuullut jonkun toisen saaneen siten apua. Mielestäni piikittely kuitenkin on siedettävämpää kuin itse lapsettomuus. pieni paha. Jaksamista ja sopivasti toivoa ja hällä väliä asennetta teille rakkaat ihmiset. Oli muuten ihanaa kun viimeksi kävitte. tervetuloa taas.
Toiveissa sanoi…
Kiitos näistä tsempityksistä! Eiköhän se pistäminen jotenkin suju, jos sen aika meille koittaa. Mukava kuulla onnistumistarinoita.

K: Hällä väliä -asenne tekisi kyllä nyt hyvää. Onneksi koira vähän avitti juuri siinä, että ajatukset ovat muualla. Siitä en tosin ole varma, onko se ihan paras mahdolline tapa saada ajtukset pois lapsettomuudesta. :) Oli kyllä oikein virkistävää käydä. Olisi mukava nähdä useamminkin. Pienen miehenkin kasvua olisi kiva päästä enemmän seuraamaan.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…