Siirry pääsisältöön

Tilannepäivitystä lääkehuuruissa

Ensimmäinen kiertopäivä. Kivut ovat kovemmat kuin eilen. Otin aamulla kaksi Tramalia kerralla (eli maksimiannoksen) ja sen lisäksi vielä kaksi Ketorinia noin kaksi tuntia myöhemmin. Parin tunnin ajan olin lähes kivuton, mutta nyt kivut ovat taas alkaneet palata. Otin juuri lisää Ketorinia, mutta Tramalia en voi ottaa lisää ennen iltaa. Toivottavasti Ketorin nyt riittää.

Olo on ollut melko sekava. Puhuminen on työlästä ja minua väsyttää kovasti, vaikka unta onneksi riitti kuuteen saakka. Töiden tekeminen tuntuu todella raskaalta, mutta onneksi olen melkein valmis.

Sunnuntaina aloitan Clomifenin ja ensi viikon perjantaina on ultran vuoro. Kohti inseminaatiota siis mennään.

Kommentit

so this is it? sanoi…
Tsemppiä kovasti kipujen kanssa, toivotaan, että särkylääkkeiden avulla selviäisit mahdollisimman vähin kivuin.

Liityin eilen lukijaksi ja luin samantien koko blogin läpi. Herätti kyllä monenlaisia ajatuksia ja olen todella otettu, että halusit jakaa nämä kirjoitukset kanssani. Aina en ehkä löydä oikeita sanoja tämän asian kanssa, mutta haluan kertoa, että koko sydämestäni tsemppaan kyllä sinua ja olen tukena kaikilla osaamillani tavoilla. Olet ajatuksissa.

-M-
Toiveissa sanoi…
M: Kiitos kovasti! Olet osannut toistaiseksi olla tukena oikein hyvin. Toivottavasti minä onnistun puolestani yhtä hyvin sinun tukenasi.
Tuulari sanoi…
Voi itkut noiden sun kipujen kanssa -mä kun luulin, että mulla on kammokivut, ku joudun popsimaan burana 800:sta.

Mulle ei sanottu yksityiseltä, mutta julkisella puolella sanottiin, että kannattaa pitää yksi luomukierto välissä, että munasarjat saavat levätä...?! En sitten tiedä, mekin laitettiin uutta putkeen vaan samantien..

Tsemppiä, toivottavasti ei satu niin paljoa enää.
Toiveissa sanoi…
En ole itsekään oikeastaan tajunnut, kuinka kamalan kipeät kuukautiseni ovat. Nyt kun syön vahvoja särkylääkkeitä enkä saa niistäkään tarpeeksi apua, olen alkanut tajuta, kuinka kovaa kipu on.

Meillä on vuorossa vasta ensimmäinen inseminaatio, mutta täytyypä kysyä tuosta lepokierrosta.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…