Siirry pääsisältöön

Tilannepäivitystä lääkehuuruissa

Ensimmäinen kiertopäivä. Kivut ovat kovemmat kuin eilen. Otin aamulla kaksi Tramalia kerralla (eli maksimiannoksen) ja sen lisäksi vielä kaksi Ketorinia noin kaksi tuntia myöhemmin. Parin tunnin ajan olin lähes kivuton, mutta nyt kivut ovat taas alkaneet palata. Otin juuri lisää Ketorinia, mutta Tramalia en voi ottaa lisää ennen iltaa. Toivottavasti Ketorin nyt riittää.

Olo on ollut melko sekava. Puhuminen on työlästä ja minua väsyttää kovasti, vaikka unta onneksi riitti kuuteen saakka. Töiden tekeminen tuntuu todella raskaalta, mutta onneksi olen melkein valmis.

Sunnuntaina aloitan Clomifenin ja ensi viikon perjantaina on ultran vuoro. Kohti inseminaatiota siis mennään.

Kommentit

so this is it? sanoi…
Tsemppiä kovasti kipujen kanssa, toivotaan, että särkylääkkeiden avulla selviäisit mahdollisimman vähin kivuin.

Liityin eilen lukijaksi ja luin samantien koko blogin läpi. Herätti kyllä monenlaisia ajatuksia ja olen todella otettu, että halusit jakaa nämä kirjoitukset kanssani. Aina en ehkä löydä oikeita sanoja tämän asian kanssa, mutta haluan kertoa, että koko sydämestäni tsemppaan kyllä sinua ja olen tukena kaikilla osaamillani tavoilla. Olet ajatuksissa.

-M-
Toiveissa sanoi…
M: Kiitos kovasti! Olet osannut toistaiseksi olla tukena oikein hyvin. Toivottavasti minä onnistun puolestani yhtä hyvin sinun tukenasi.
Tuulari sanoi…
Voi itkut noiden sun kipujen kanssa -mä kun luulin, että mulla on kammokivut, ku joudun popsimaan burana 800:sta.

Mulle ei sanottu yksityiseltä, mutta julkisella puolella sanottiin, että kannattaa pitää yksi luomukierto välissä, että munasarjat saavat levätä...?! En sitten tiedä, mekin laitettiin uutta putkeen vaan samantien..

Tsemppiä, toivottavasti ei satu niin paljoa enää.
Toiveissa sanoi…
En ole itsekään oikeastaan tajunnut, kuinka kamalan kipeät kuukautiseni ovat. Nyt kun syön vahvoja särkylääkkeitä enkä saa niistäkään tarpeeksi apua, olen alkanut tajuta, kuinka kovaa kipu on.

Meillä on vuorossa vasta ensimmäinen inseminaatio, mutta täytyypä kysyä tuosta lepokierrosta.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…