Aallonpohjia

Lääkehuuruinen tervehdys! Huomenna taitaa olla ensimmäinen kiertopäivä päätellen siitä, että kivut saapuivat tänään. Otin kesken työpäivän Tramalia ja Litalginia. Se oli kamalaa. Kivut poistuvat, mutta olin järkyttävän sekaisin. Matkalla kotiin jouduin hyppäämään bussista kesken matkaa, koska luulin pyörtyväni. Kävelin hetken ja hyppäsin seuraavaan bussiin itkua nieleskellen. Olin lähes paniikissa, koska lääkkeiden vaikutus tuntui niin kamalan voimakkaalta. Olen huomiseen saakka yksin kotona, ja minua pelotti, selviäisinkö siitä. Halusin soittaa jollekin ja pyytää apua, mutta en oikein tiennyt, mihin apua tarvitsin. Tulin siis kotiin ja laitoin makaamaan sohvalle.

Nyt muutaman tunnin makoilun ja päiväunien jälkeen tuntuu jo paljon paremmalta. Paniikki on laantunut ja ajatus kulkee selkeämmin. Paniikin ja kipupelkojen keskellä en ole kovinkaan paljon edes ajatellut sitä, että hoidot epäonnistuivat. Ehkä se johtuu siitä, että vuoto ei vielä ole alkanut. Ehkä elättelen vieläkin pientä toivoa.

En halunnut jakaa piinapäiviäni täällä. Se johtui siitä, että en kestänyt ajatusta tsemppiviesteistä, jotka olisivat nostaneet toivoani. En halunnut toiveideni nousevan piiruakaan, jotten tippuisi yhtään korkeammalta kuin olisi pakko. Tsemppiviestit ja toivon nostaminen ovat tärkeitä asioita ja arvostan todella sitä, että pidätte minulle niin kovasti peukkuja. Tällä kertaa toivo tuntui kuitenkin niin pelottavalta, että päätin kestää piinani yksin. Surkeaa, vai mitä?

Huominenkin jo kammottaa. Työpäivän lisäksi tarjolla olisivat myös pikkujoulut. En millään haluaisi viettää koko päivää yksin kotona lääkehuuruissani. Menen töihin, jos vain mitenkään siihen kykenen. Varoitin asiasta pomoani tänään ja hän oli sitä mieltä, että jollen töihin pääsisikään, olen erittäin tervetullut kuitenkin pikkujouluihin, jos olo illalla on parempi kuin päivällä. Se oli mukava kuulla.

Psst: Tämänpäiväisessä Hesarissa oli pieni ennakko Yerma-näytelmästä. Helsinkiläiset ja muut kynnelle kykenevät, menkää katsomaan näytelmää!