Siirry pääsisältöön

Aallonpohjia

Lääkehuuruinen tervehdys! Huomenna taitaa olla ensimmäinen kiertopäivä päätellen siitä, että kivut saapuivat tänään. Otin kesken työpäivän Tramalia ja Litalginia. Se oli kamalaa. Kivut poistuvat, mutta olin järkyttävän sekaisin. Matkalla kotiin jouduin hyppäämään bussista kesken matkaa, koska luulin pyörtyväni. Kävelin hetken ja hyppäsin seuraavaan bussiin itkua nieleskellen. Olin lähes paniikissa, koska lääkkeiden vaikutus tuntui niin kamalan voimakkaalta. Olen huomiseen saakka yksin kotona, ja minua pelotti, selviäisinkö siitä. Halusin soittaa jollekin ja pyytää apua, mutta en oikein tiennyt, mihin apua tarvitsin. Tulin siis kotiin ja laitoin makaamaan sohvalle.

Nyt muutaman tunnin makoilun ja päiväunien jälkeen tuntuu jo paljon paremmalta. Paniikki on laantunut ja ajatus kulkee selkeämmin. Paniikin ja kipupelkojen keskellä en ole kovinkaan paljon edes ajatellut sitä, että hoidot epäonnistuivat. Ehkä se johtuu siitä, että vuoto ei vielä ole alkanut. Ehkä elättelen vieläkin pientä toivoa.

En halunnut jakaa piinapäiviäni täällä. Se johtui siitä, että en kestänyt ajatusta tsemppiviesteistä, jotka olisivat nostaneet toivoani. En halunnut toiveideni nousevan piiruakaan, jotten tippuisi yhtään korkeammalta kuin olisi pakko. Tsemppiviestit ja toivon nostaminen ovat tärkeitä asioita ja arvostan todella sitä, että pidätte minulle niin kovasti peukkuja. Tällä kertaa toivo tuntui kuitenkin niin pelottavalta, että päätin kestää piinani yksin. Surkeaa, vai mitä?

Huominenkin jo kammottaa. Työpäivän lisäksi tarjolla olisivat myös pikkujoulut. En millään haluaisi viettää koko päivää yksin kotona lääkehuuruissani. Menen töihin, jos vain mitenkään siihen kykenen. Varoitin asiasta pomoani tänään ja hän oli sitä mieltä, että jollen töihin pääsisikään, olen erittäin tervetullut kuitenkin pikkujouluihin, jos olo illalla on parempi kuin päivällä. Se oli mukava kuulla.

Psst: Tämänpäiväisessä Hesarissa oli pieni ennakko Yerma-näytelmästä. Helsinkiläiset ja muut kynnelle kykenevät, menkää katsomaan näytelmää!

Kommentit

Toiveissa sanoi…
Prkleen kappalejaot!
Toiveissa sanoi…
No sainpas toimimaan. Näköjään iPad ei osaa tehdä kappalejakoja.
so this is it? sanoi…
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
so this is it? sanoi…
Voi ei, tuntuu niin äärettömän pahalta puolestasi. Haluaisin antaa sinulle nyt oikein kunnon halirutistuksen. Minulle voit aina soittaa jos tulee hätä. Ainakin osaan halata ja olla seurana, vaikka muuten en asioita pystyisikään muuttamaan.

-M-
K sanoi…
Minullekin voit aina soittaa, jos siltä tuntuu. Voisin myös itse soittaa sinulle, mutta en halua pahoittaa mieltäsi, jos sattuu huono hetki. Ymmärrän täysin, että haluat olla hoitojen onnistumis toiveiden ja epäuskon kanssa itsekseen. Halauksia ja jaksamista tällä hetkellä raskaaseen ja väsyttävään osaasi. Toivotaan kipujen helpottamista.
Tuulari sanoi…
Kiva, kun palasit taas blogimaailmaan. Ihan ensimmäiseksi, olen pahoillani, jos minun kommentit ovat pahoittaneet mielesi.

Sitten: Voi ei :( todella kurjia nuo sinun kipusi. Vielä kauheat fyysiset kivut sen henkisen kivun päälle! Kyllä mullakin on todella kivulias ensimmäinen päivä, mutta sun tapaus kuulostaa siltä potenssiin 10!

KAnnattaa varmaan varoa viinan kanssa, meinaan että jos päivällä douppaat Tramalia niin sen kanssa ei kyllä sitten viunas sovi eli varovasti sitten, ettet mee ihan sekasin.

Voi pirskatti, no uutta kiertoa kohti vaan.
Caudensia sanoi…
Hello! Kirjoitit postaukseesi juuri sen ajatuksen minkä meinasin itsekin kirjoittaa "En halunnut jakaa piinapäiviäni täällä... en kestänyt ajatusta tsemppiviesteistä". Komppaan sanojasi oman loppuvan kiertoni osalta täysin!
Toiveissa sanoi…
K: Kiitos sinullekin!

Tuulari: Kyse ei oikeastaan ole mielen pahoittamisesta. Toivo tuntuu vain niin pelottavalta tällä hetkellä. Tai toivosta aiheutuva romahtaminen. Tsemppaus kuuluu asiaan ja olen todella arvostanut kaikkien tsemppausviestejä. Jospa laitan jatkossa varoituksen, jollen halua toivoa herättäviä viestejä.

Kipukokemus on kyllä jännä juttu. Ennen lääkitystä en ole edes tajunnut, kuinka kamalan kipeä olenkaan. Nyt, kun vahvatkaan lääkkeet eivät meinaa auttaa, huomaan kipujeni olevan järkyttävät.

Tramalin, Litalginin ja Ketorinin koktaili tuntuu kuitenkin vaikuttavan.

Taidan lähteä pikkujouluihin kokeilemaan. Pääseehän sieltä onneksi heti pois, jos tuntuu pahalta. Alkoholia en todellakaan uskalla ottaa tippaakaan. Viimeksi kaverin häissä join onnittelumaljan, kun edellisestä lääkkeestä oli aikaa yli 13 tuntia ja sekavuus palasi saman tien. Tipattomalla linjalla siis menen, jos ylipäänsä uskallan mennä.
Anonyymi sanoi…
jos tulee huimausta ja pahoinvointia Tramalista, niin koita puolittaa sen annos ja pidä muiden annos entisenä.

E
Toiveissa sanoi…
E: Kiitos vinkistä! Kokeilin sitä tänä aamuna, mutta valitettavasti yksi Tramal ei riittänyt poistamaan kipua. Täytyy siis valita joko kipu tai lääkepöhnä. Tällä hetkellä lääkepöhnä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.
Anonyymi sanoi…
no voi höh! Kannattaisi varmaan alkuviikosta soittaa polille ja yrittää kiirehtiä tulevaa laparoskopia-aikaa koska kivut on tuota luokkaa.

E

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…