Siirry pääsisältöön

Aallonpohjia

Lääkehuuruinen tervehdys! Huomenna taitaa olla ensimmäinen kiertopäivä päätellen siitä, että kivut saapuivat tänään. Otin kesken työpäivän Tramalia ja Litalginia. Se oli kamalaa. Kivut poistuvat, mutta olin järkyttävän sekaisin. Matkalla kotiin jouduin hyppäämään bussista kesken matkaa, koska luulin pyörtyväni. Kävelin hetken ja hyppäsin seuraavaan bussiin itkua nieleskellen. Olin lähes paniikissa, koska lääkkeiden vaikutus tuntui niin kamalan voimakkaalta. Olen huomiseen saakka yksin kotona, ja minua pelotti, selviäisinkö siitä. Halusin soittaa jollekin ja pyytää apua, mutta en oikein tiennyt, mihin apua tarvitsin. Tulin siis kotiin ja laitoin makaamaan sohvalle.

Nyt muutaman tunnin makoilun ja päiväunien jälkeen tuntuu jo paljon paremmalta. Paniikki on laantunut ja ajatus kulkee selkeämmin. Paniikin ja kipupelkojen keskellä en ole kovinkaan paljon edes ajatellut sitä, että hoidot epäonnistuivat. Ehkä se johtuu siitä, että vuoto ei vielä ole alkanut. Ehkä elättelen vieläkin pientä toivoa.

En halunnut jakaa piinapäiviäni täällä. Se johtui siitä, että en kestänyt ajatusta tsemppiviesteistä, jotka olisivat nostaneet toivoani. En halunnut toiveideni nousevan piiruakaan, jotten tippuisi yhtään korkeammalta kuin olisi pakko. Tsemppiviestit ja toivon nostaminen ovat tärkeitä asioita ja arvostan todella sitä, että pidätte minulle niin kovasti peukkuja. Tällä kertaa toivo tuntui kuitenkin niin pelottavalta, että päätin kestää piinani yksin. Surkeaa, vai mitä?

Huominenkin jo kammottaa. Työpäivän lisäksi tarjolla olisivat myös pikkujoulut. En millään haluaisi viettää koko päivää yksin kotona lääkehuuruissani. Menen töihin, jos vain mitenkään siihen kykenen. Varoitin asiasta pomoani tänään ja hän oli sitä mieltä, että jollen töihin pääsisikään, olen erittäin tervetullut kuitenkin pikkujouluihin, jos olo illalla on parempi kuin päivällä. Se oli mukava kuulla.

Psst: Tämänpäiväisessä Hesarissa oli pieni ennakko Yerma-näytelmästä. Helsinkiläiset ja muut kynnelle kykenevät, menkää katsomaan näytelmää!

Kommentit

Toiveissa sanoi…
Prkleen kappalejaot!
Toiveissa sanoi…
No sainpas toimimaan. Näköjään iPad ei osaa tehdä kappalejakoja.
so this is it? sanoi…
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
so this is it? sanoi…
Voi ei, tuntuu niin äärettömän pahalta puolestasi. Haluaisin antaa sinulle nyt oikein kunnon halirutistuksen. Minulle voit aina soittaa jos tulee hätä. Ainakin osaan halata ja olla seurana, vaikka muuten en asioita pystyisikään muuttamaan.

-M-
K sanoi…
Minullekin voit aina soittaa, jos siltä tuntuu. Voisin myös itse soittaa sinulle, mutta en halua pahoittaa mieltäsi, jos sattuu huono hetki. Ymmärrän täysin, että haluat olla hoitojen onnistumis toiveiden ja epäuskon kanssa itsekseen. Halauksia ja jaksamista tällä hetkellä raskaaseen ja väsyttävään osaasi. Toivotaan kipujen helpottamista.
Tuulari sanoi…
Kiva, kun palasit taas blogimaailmaan. Ihan ensimmäiseksi, olen pahoillani, jos minun kommentit ovat pahoittaneet mielesi.

Sitten: Voi ei :( todella kurjia nuo sinun kipusi. Vielä kauheat fyysiset kivut sen henkisen kivun päälle! Kyllä mullakin on todella kivulias ensimmäinen päivä, mutta sun tapaus kuulostaa siltä potenssiin 10!

KAnnattaa varmaan varoa viinan kanssa, meinaan että jos päivällä douppaat Tramalia niin sen kanssa ei kyllä sitten viunas sovi eli varovasti sitten, ettet mee ihan sekasin.

Voi pirskatti, no uutta kiertoa kohti vaan.
Caudensia sanoi…
Hello! Kirjoitit postaukseesi juuri sen ajatuksen minkä meinasin itsekin kirjoittaa "En halunnut jakaa piinapäiviäni täällä... en kestänyt ajatusta tsemppiviesteistä". Komppaan sanojasi oman loppuvan kiertoni osalta täysin!
Toiveissa sanoi…
K: Kiitos sinullekin!

Tuulari: Kyse ei oikeastaan ole mielen pahoittamisesta. Toivo tuntuu vain niin pelottavalta tällä hetkellä. Tai toivosta aiheutuva romahtaminen. Tsemppaus kuuluu asiaan ja olen todella arvostanut kaikkien tsemppausviestejä. Jospa laitan jatkossa varoituksen, jollen halua toivoa herättäviä viestejä.

Kipukokemus on kyllä jännä juttu. Ennen lääkitystä en ole edes tajunnut, kuinka kamalan kipeä olenkaan. Nyt, kun vahvatkaan lääkkeet eivät meinaa auttaa, huomaan kipujeni olevan järkyttävät.

Tramalin, Litalginin ja Ketorinin koktaili tuntuu kuitenkin vaikuttavan.

Taidan lähteä pikkujouluihin kokeilemaan. Pääseehän sieltä onneksi heti pois, jos tuntuu pahalta. Alkoholia en todellakaan uskalla ottaa tippaakaan. Viimeksi kaverin häissä join onnittelumaljan, kun edellisestä lääkkeestä oli aikaa yli 13 tuntia ja sekavuus palasi saman tien. Tipattomalla linjalla siis menen, jos ylipäänsä uskallan mennä.
Anonyymi sanoi…
jos tulee huimausta ja pahoinvointia Tramalista, niin koita puolittaa sen annos ja pidä muiden annos entisenä.

E
Toiveissa sanoi…
E: Kiitos vinkistä! Kokeilin sitä tänä aamuna, mutta valitettavasti yksi Tramal ei riittänyt poistamaan kipua. Täytyy siis valita joko kipu tai lääkepöhnä. Tällä hetkellä lääkepöhnä tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.
Anonyymi sanoi…
no voi höh! Kannattaisi varmaan alkuviikosta soittaa polille ja yrittää kiirehtiä tulevaa laparoskopia-aikaa koska kivut on tuota luokkaa.

E

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…