Siirry pääsisältöön

Ärsyttää

Sain tietysti migreeninkin kuukautisten jatkeeksi, aivan kuten asiaan kuuluu. Migreeni on viimeaikoina osunut kiertopäivälle kuusi eli suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun kipu muuten loppuu.

Migreeni alkoi hiipiä päälle jo eilen aamulla, ja illalla olinkin aivan sänkypotilaana. Panacodia kokeilin särkyyn ottaa, mutta siitä ei kyllä tuntunut olevan huomattavaa apua. Tänään aamulla oli ihan hyvä olo, mutta töistä palatessani huomasin tykytystä vasemmassa ohimossa ja tykytys on siitä iltaa kohti vain yltynyt. Aivan täyttä migreenikohtausta minulle ei tänään ole (vielä) tullut. En ole samalla tavalla pahoinvoiva kuin migreenissä, mutta ohimossa tykyttää jatkuvasti.

Migreeni ärsyttää nyt etenkin siksi, että sen vuoksi olen joutunut jättäytymään pois harrastuksestani, johon olisin viimein päässyt kuukauden tauon jälkeen.

Huomenna polille. Joudunkohan nyt pistämään?

Kommentit

Ansku sanoi…
Hei onko sulla migreenilääkkeet? Mulla saattoi ennen olla sellasia kevyitä kolmen päivän migreenejä ja silloin ei auttanut muu kun sairaala... Mutta jos sattui olemaan sellanen "lievä" (lue. ei ihan niin paha helvetti irti) kohtaus, niin silloin auttoi ihan normi migreenin täsmälääkkeet :)
Toiveissa sanoi…
Mulle on joskus kokeiltu migreenilääkkeitä, mutta sopivaa ei löytynyt. Eikä mulla itseasiassa ole varsinaista migreenidiagnoosiakaan. Paras lääke migreeniin on Ketorin, mutta sitä en tietysti nyt voi ottaa. Täytyy kysyä lääkäriltä tästä migreeniasiasta.
Unelma sanoi…
No jo on ärsyttävää. Kun pääsee yhdestä kivusta niin jo alkaa toinen. Toivottavasti menee nopsaa ohi!
Heiniboo sanoi…
Mulla on myös migreeni, ja raskaana ollessa se vain paheni. Vietin joskus rv30 paikkeilla 10 pivää sairaalassa maaten, kun se kohtaus vaan kesti ja kesti. Kannattaa siis kysyä lääkäriltä myös noista tulevan raskauden aikaisista migreenilääkkeistä, että mitä saa käyttää ja mitä ei. Kuulemma joitain lääkkeitä saa käyttää..

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…