Siirry pääsisältöön

Ärsyttää

Sain tietysti migreeninkin kuukautisten jatkeeksi, aivan kuten asiaan kuuluu. Migreeni on viimeaikoina osunut kiertopäivälle kuusi eli suurinpiirtein samoihin aikoihin, kun kipu muuten loppuu.

Migreeni alkoi hiipiä päälle jo eilen aamulla, ja illalla olinkin aivan sänkypotilaana. Panacodia kokeilin särkyyn ottaa, mutta siitä ei kyllä tuntunut olevan huomattavaa apua. Tänään aamulla oli ihan hyvä olo, mutta töistä palatessani huomasin tykytystä vasemmassa ohimossa ja tykytys on siitä iltaa kohti vain yltynyt. Aivan täyttä migreenikohtausta minulle ei tänään ole (vielä) tullut. En ole samalla tavalla pahoinvoiva kuin migreenissä, mutta ohimossa tykyttää jatkuvasti.

Migreeni ärsyttää nyt etenkin siksi, että sen vuoksi olen joutunut jättäytymään pois harrastuksestani, johon olisin viimein päässyt kuukauden tauon jälkeen.

Huomenna polille. Joudunkohan nyt pistämään?

Kommentit

Ansku sanoi…
Hei onko sulla migreenilääkkeet? Mulla saattoi ennen olla sellasia kevyitä kolmen päivän migreenejä ja silloin ei auttanut muu kun sairaala... Mutta jos sattui olemaan sellanen "lievä" (lue. ei ihan niin paha helvetti irti) kohtaus, niin silloin auttoi ihan normi migreenin täsmälääkkeet :)
Toiveissa sanoi…
Mulle on joskus kokeiltu migreenilääkkeitä, mutta sopivaa ei löytynyt. Eikä mulla itseasiassa ole varsinaista migreenidiagnoosiakaan. Paras lääke migreeniin on Ketorin, mutta sitä en tietysti nyt voi ottaa. Täytyy kysyä lääkäriltä tästä migreeniasiasta.
Unelma sanoi…
No jo on ärsyttävää. Kun pääsee yhdestä kivusta niin jo alkaa toinen. Toivottavasti menee nopsaa ohi!
Heiniboo sanoi…
Mulla on myös migreeni, ja raskaana ollessa se vain paheni. Vietin joskus rv30 paikkeilla 10 pivää sairaalassa maaten, kun se kohtaus vaan kesti ja kesti. Kannattaa siis kysyä lääkäriltä myös noista tulevan raskauden aikaisista migreenilääkkeistä, että mitä saa käyttää ja mitä ei. Kuulemma joitain lääkkeitä saa käyttää..

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…