Siirry pääsisältöön

Jo helpottaa

Tänään kivut ovat jo laantuneet siedettävälle tasolle. Siedettävä tarkoittaa minun tapauksessani sitä, että voin jättää tavalliset särkylääkeannokseni syömättä, ja kivut häipyvät lähes kokonaan, jos otan kaksi Panadolia kerralla. Panadolia olen ottanut tänään vain kerran. Siedettäviä kipuja voi nimittäin sietää siihen saakka, että ehtii apteekkiin.

Kivuissani on yksi hyvä puoli: Parin kolmen ensimmäisen kiertopäivän aikana kaikki energiani menee selviämiseen. Vasta kipujen laannuttua iskee pettymys hoitojen epäonnistumisesta ja uuden kierron alkamisesta. Parissa päivässä pettymyksen pahin terä on kuitenkin kulunut pois. Tällä kertaa selvisin lähes ilman kyyneliä.

Huomenna on aika alkaa kuntouttaa kuukautisten kipeyttämiä selkälihaksiani. Kunnon lantionpyöritysjumppa on nyt paikallaan. Olen laajentanut tänä syksynä tanssiharrastustani aloittamalla uudessa tanssikoulussa salsan ja jam bailan. Lantionpyöritystunnit ovat minulle parasta henkistä ja fyysistä terapiaa. On taas aika nostaa katse kohti tulevaa. Kuukautisia on ennen laparoskopiaa jäljellä enää korkeintaan viisi kappaletta. Inseminaatioita on vielä jäljellä kaksi ja hyvällä tuurilla ne saadaan tehdyksi ennen joulua. Kun inseminaatioista päästään, vuorossa ovat jo järeämmät hoidot. Kaipa tämä tästä joskus joksikin muuttuu.

Hassua. Kirjoittamisen aloittaessani oloni oli lähes toivoton, mutta tästähän tulikin yllättävän positiivinen teksti.

Kommentit

K sanoi…
Varmasti helpottavaa, kun kivut pienenee. Yksi pakollinen kierto takana ja tulevaisuus hieman lähempänä. :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…