Siirry pääsisältöön

Jo helpottaa

Tänään kivut ovat jo laantuneet siedettävälle tasolle. Siedettävä tarkoittaa minun tapauksessani sitä, että voin jättää tavalliset särkylääkeannokseni syömättä, ja kivut häipyvät lähes kokonaan, jos otan kaksi Panadolia kerralla. Panadolia olen ottanut tänään vain kerran. Siedettäviä kipuja voi nimittäin sietää siihen saakka, että ehtii apteekkiin.

Kivuissani on yksi hyvä puoli: Parin kolmen ensimmäisen kiertopäivän aikana kaikki energiani menee selviämiseen. Vasta kipujen laannuttua iskee pettymys hoitojen epäonnistumisesta ja uuden kierron alkamisesta. Parissa päivässä pettymyksen pahin terä on kuitenkin kulunut pois. Tällä kertaa selvisin lähes ilman kyyneliä.

Huomenna on aika alkaa kuntouttaa kuukautisten kipeyttämiä selkälihaksiani. Kunnon lantionpyöritysjumppa on nyt paikallaan. Olen laajentanut tänä syksynä tanssiharrastustani aloittamalla uudessa tanssikoulussa salsan ja jam bailan. Lantionpyöritystunnit ovat minulle parasta henkistä ja fyysistä terapiaa. On taas aika nostaa katse kohti tulevaa. Kuukautisia on ennen laparoskopiaa jäljellä enää korkeintaan viisi kappaletta. Inseminaatioita on vielä jäljellä kaksi ja hyvällä tuurilla ne saadaan tehdyksi ennen joulua. Kun inseminaatioista päästään, vuorossa ovat jo järeämmät hoidot. Kaipa tämä tästä joskus joksikin muuttuu.

Hassua. Kirjoittamisen aloittaessani oloni oli lähes toivoton, mutta tästähän tulikin yllättävän positiivinen teksti.

Kommentit

K sanoi…
Varmasti helpottavaa, kun kivut pienenee. Yksi pakollinen kierto takana ja tulevaisuus hieman lähempänä. :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…