Siirry pääsisältöön

Kipua odotellessa

Hiljaisuuteni täällä kertoo vain siitä, että ajatukseni ovat olleet viimeisen parin viikon aikana muualla. Niin kutsutut piinaviikot eivät koskaan ole olleet minulle vaikeita. Kaikkein vaikeimpia ovat kierron kaksi ensimmäistä viikkoa. Ensimmäisellä viikolla on kipuja ja toinen viikko menee ovulaation ajankohtaa säätäessä ja yrityksiä tehdessä. Ovulaation jälkeen alkaa ihana kaksiviikkonen, jolloin tätä aihetta ei tarvitse paljon ajatella. Parin päivän sisällä mieleeni on kuitenkin jälleen kerran hiipinyt pelko kivusta. Odotan tulevaa viikkoa kauhulla. Kuukautiset ovat jo tänään antaneet pientä merkkiä tulevasta. Tuttu selkäkipu alkoi tuntua himmeänä taustalla tänä aamuna. Voi kunpa huominen ei vielä toisi muassaan kovaa kipua! Olen nimittäin menossa töiden jälkeen Helsinkiin katsomaan aiemmin mainitsemani Yerma-näytelmän ennakkoesitystä. Huomenna tulee kuluneeksi tasan kaksi viikkoa inseminaatiosta.

Kommentit

Toiveissa sanoi…
Äh! Jostain syystä en saa tekstiin muokattua kappalejakoja. Onpas ärsyttävää!
Vilkas sanoi…
Mullakin on näin, että nämä viikot ja päivät ennen ovulaatiota on kaikkein pahimmat. Ei ole toivoa vielä mistään, ei tietoa ovulaatiosta ja jotenki harmittaa ettei ole vielä mitään konkreettista. Muiden vauvauutiset satuttaa kaikkein eniten, kun ei saa edes kuvitella itselleen raskautta.
verski sanoi…
juuri tänään mietin mitä sulle kuuluu. Täällä on peukut siis pystyssä! :)
Tuulari sanoi…
Heii, mitä nyt kuuluu? laitahan päivitystä! Toivottavasti et ole kovin tuskissasi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…