Siirry pääsisältöön

Kipua odotellessa

Hiljaisuuteni täällä kertoo vain siitä, että ajatukseni ovat olleet viimeisen parin viikon aikana muualla. Niin kutsutut piinaviikot eivät koskaan ole olleet minulle vaikeita. Kaikkein vaikeimpia ovat kierron kaksi ensimmäistä viikkoa. Ensimmäisellä viikolla on kipuja ja toinen viikko menee ovulaation ajankohtaa säätäessä ja yrityksiä tehdessä. Ovulaation jälkeen alkaa ihana kaksiviikkonen, jolloin tätä aihetta ei tarvitse paljon ajatella. Parin päivän sisällä mieleeni on kuitenkin jälleen kerran hiipinyt pelko kivusta. Odotan tulevaa viikkoa kauhulla. Kuukautiset ovat jo tänään antaneet pientä merkkiä tulevasta. Tuttu selkäkipu alkoi tuntua himmeänä taustalla tänä aamuna. Voi kunpa huominen ei vielä toisi muassaan kovaa kipua! Olen nimittäin menossa töiden jälkeen Helsinkiin katsomaan aiemmin mainitsemani Yerma-näytelmän ennakkoesitystä. Huomenna tulee kuluneeksi tasan kaksi viikkoa inseminaatiosta.

Kommentit

Toiveissa sanoi…
Äh! Jostain syystä en saa tekstiin muokattua kappalejakoja. Onpas ärsyttävää!
Vilkas sanoi…
Mullakin on näin, että nämä viikot ja päivät ennen ovulaatiota on kaikkein pahimmat. Ei ole toivoa vielä mistään, ei tietoa ovulaatiosta ja jotenki harmittaa ettei ole vielä mitään konkreettista. Muiden vauvauutiset satuttaa kaikkein eniten, kun ei saa edes kuvitella itselleen raskautta.
verski sanoi…
juuri tänään mietin mitä sulle kuuluu. Täällä on peukut siis pystyssä! :)
Tuulari sanoi…
Heii, mitä nyt kuuluu? laitahan päivitystä! Toivottavasti et ole kovin tuskissasi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…