Siirry pääsisältöön

Kyllästynyt kipuun

Kirjoitin tämän kirjoituksen torstaina. Nyt tiedän pääseväni pian laparoskopiaan ja mahdollisesti myös eroon kivuista ainakin hetkeksi. Tämä kirjoitus on kuitenkin tärkeä, joten laitettakoon näkyviin sellaisenaan.

Tänään teen joulusiivousta ihan sen kunniaksi, että pystyn siihen. Kivuista muistuttavat enää väsyneet lihakset. Mieli on nyt paljon parempi. Jospa ehtisin huomenna kerrata eilisen polikäynnin tapahtumat-


Torstai 24.11.2011

Minulla on ollut elämässäni paljon kipuja. Sairastin 11-vuotiaana kummallista niveltautia, johon lääkärit eivät löytäneet selitystä. Jouduin toisinaan käyttämään kyynersauvoja, koska kävely oli kipujen takia niin vaikeaa. Lisäksi vietin useita jaksoja sairaalassa tutkimuksissa. Vasta 14-vuotiaana olin päässyt eroon kivuistani. En muista tuota aikaa enää kamalan hyvin, mutta sen muistan, kuinka lääkärini jossakin vaiheessa tutkimuksia totesi (minun läsnäollessani) kipujen olevan todennäköisesti psykosomaattisia. Lapsena tulkitsin asian niin, että on minun omaa syytäni, että olen kipeä.

Toisinaan kipu antoi minulle myös mahdollisuuden luistaa kotitöistä tai esimerkiksi liikuntatunnin suorituksista. Joskus käytin sitä raa'asti hyväkseni (Kukapa teini-ikäinen ei niin tekisi?) ja joskus olin oikeasti niin kipeä, etten kyennyt tekemään pyydettyjä hommia.

Parikymppisenä sairastuin jälleen outoon tautiin. Tuolloin oireena olivat kovat yhdyntäkivut ja verenvuoto. Lääkärit etsivät syytä pitkään, mutta mitään ei löytynyt. Lääkäri myös kehoitti tuolloin minua olemaan ajattelematta kipua, koska "silloin sattuu, kun kipuja ajattelee". Lopulta minulta löytyi kondylooma, joka saatiin kuntoon laserhoidolla. En ollut tuohon mennessä harrastanut suojaamatonta seksiä kanssa, mutta minun sanaani tietysti epäiltiin sekä lääkäreiden että poikaystävän taholta.

Noin kymmenen vuoden välein minulle siis ilmaantuu kipua tuottava sairaus. Vaikka olen toipunut aikaisemmista sairauksistani oikein hyvin, uusi kipusairaus nostaa esiin vanhoja tunteita. Minun on äärimmäisen vaikeaa antaa itselleni oikeus luistaa mistään tekemisistä kivun takia. Lapsena ja nuorena oikea kipukokemus ja valheellinen kipukokemus sekoittuivat keskenään ja aiheuttivat sen, että tunnen syyllisyyttä myös oikeasta kivusta. Lääkäreiden ajattelemattomat letkautukset ovat aiheuttaneet sen, että epäilen jatkuvasti kipukokemukseni aitoutta ja syytän kivusta itseäni.

Migreeniin olen mielestäni aina syyllinen. Olen harrastanut liian vähän tai liian paljon liikuntaa. En ole muistanut varata aikaa hierojalle. Olen unohtanut venytellä, juoda vettä, syödä oikeaan aikaan yms. Myös kuukautiskivuista olen onnistunut syyttämään itseäni. Kipu alkaa yleensä selästä, joten syytin itseäni tässäkin tapauksessa lihashuollon laiminlyömisestä. Nykyään tiedän, etten voi kuukautiskivuille mitään. Kuinka saisin itseni vielä ymmärtämään, että en pysty myöskään estämään migreenin tuloa?

Syyllistymistäni edistää valitettavasti myös se, että aina lähipiiri ei osaa suhtautua kipuun oikealla tavalla. En taatusti valita kivuistani vain omaksi huvikseni. Jos kipukokemukseni kuunteleminen ottaa voimille parin päivän jälkeen, on varmasti mahdollista kuvitella, kuinka paljon se ottaa minun voimilleni. Minä en pysty unohtamaan kipuani, vaikka pitäisinkin suuni siitä kiinni. On myöskin tavattoman ärsyttävää kuulla kesken kipujakson, kuinka kaverilla kolottaa niskaa ja olisi kiva, jos joku sitä hieroisi.

Olen niin äärettömän väsynyt tähän!

Kommentit

Belly sanoi…
Rankkaa. Sulla on pitkä kipuhistoria. Eikö ole olemassa jotain nimenomaan kivunhoitoon erikoistuneita poliklinikoita? Oletko ollut sellaisiin yhteydessä tai kiinnostaako? Kipu on yhtä oleellista hoitaa kuin sen aiheuttava syykin, jossain tapauksissa ehkä jopa oleellisempaa...
Vilkas sanoi…
Mä oon bellyn kanssa samaa mieltä. Ja lisäksi vielä ehdottaisin, että jos asia vaivaa sinua niin kannattaisi keskustella jonkun kanssa, että pääset syyllisyydestä eroon :) En tiedä kuinka teilläpäin on, mutta meillä on ainakin paikallisella gynekologiasemalla oma psykologi, joka on kuulemma tosi hyvä ensinnäkin lapsettomuuden kannalta että saa puhua asioista mutta siitä voisi myös olla apua tuollaisessa asiassa. Enkä halua, että loukkaannut tästä ehdotuksesta, en tarkoita että sinulla olisi kuviteltuja oireita tai mielenterveydessä ongelmia, vaan että saisit apua ja helpotusta syytöksiisi :) En osaa kuvitella miltä nuo kivut tuntuvat, mutta ilmeisesti kärsit niistä todella paljon. Voimia <3
Toiveissa sanoi…
Hyviä ideoita. Kipuasioissa voisi tosiaan olla hyödyllistä hakea apua. Toisaalta tilanne on nyt siinä mielessä hyvin, että ensimmäistä kertaa milloinkaan minun kipukokemukseni otetaan tosissaan ja asialle tehdään jotain. Lääkäri jopa näki vaivaa, että sai minut nopeasti laparoskopiaan.

Lapsettomuuspolin kautta psykologile pääsee täällä noin kuukaudessa. Totta kai käytän tilannetta hyödykseni heti, kun siltä tuntuu.

Kiitos tsemppauksista!
K sanoi…
Voimia täältäkin. Kipukokemus on aina henkilökohtainen eikä kukaan ulkopuolinen voi arvioida, miltä se todella tuntuu. Kertomuksesi ja lääkityksen tehoamisen perusteella kuulostaa kyllä todella kovilta kivuilta. Varmasti oman jaksamisesi kannalta voi olla hyödyllistä hakeutua kipupolille tms, jos leikkaus ei auta. Itsellä lapsettomuuden käsittelyssä ainakin psykologikäynneistä oli hyötyä. Lähete saatiin lapsettomuuspolilta. Kiva, että pääset leikkaukseen kuitenkin pian. :)
K sanoi…
Oho. ehditkin ennen minua.. :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…