Siirry pääsisältöön

Toimintaa

Lapsettomuudessa kaikkein ärsyttävintä on odottelu. Olen viime aikoina vaihtanut odottelua toimintaan. Ensinnäkin liityin Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:hyn. Järjestöissä toimiminen on minulle luontaista, joten saattaapa olla, että löydän itseni pian sieltä touhuamasta jotakin.

Toiseksi olen osallistunut todella mielenkiintoiseen teatteriprojektiin asiantuntijan roolissa. Kyseessä on Helsingissä marraskuussa Baltic Circle -festivaaleilla ensi-iltansa saavasta esityksestä nimeltään Draama Reloaded: Yerma. Asiantuntijana minua on haastateltu projektiin ja olen lisäksi osallistunut pariin työpajaan. Tässä projektissa on ollut todella mielenkiintoista olla mukana. Esityksessä yhdistetään 1930-luvulla kirjoitetun Yerma-näytelmän kohtauksia todelliseen tämän päivän arkeen. Tässä projektissa oikea elävä elämä onnistuu muuttamaan draamaa ja draama puolestaan muuttaa elävää elämää.

Odotan innolla, että pääsen viimein katsomaan esitystä marraskuun puolivälissä. Suosittelen lämpimästi tätä esitystä kaikille!

Kommentit

Rowan sanoi…
Täällä toinen tuore Simpukan jäsen :) Päätin jo aiemmin, että jos meidän eka ICSI ei onnistu, liityn Simpukan jäseneksi. Ja viime torstaina sitten negan tullessa toteutin lupaukseni. Jotain hyvää siis siitäkin sitten seurasi...
Hyrsky Myrskynen sanoi…
Mun Simpukkaan liittymisestä seurasi vain lisää ärsyttävää odottelua... Sen kaavakkeen täyttämisen jälkeen meni vissiin melkein kaksi viikkoa siihen, että lasku saapui. Maksettiin lasku hetihetiheti, että saisin myös pian sieltä sen ensimmäisen paketin lehtiä jne. Laskun maksamisesta on viikon verran eikä mun kärsivällisyydellä varustettu ihminen pysty odottamaan enää!
Minäkin kuulun Simpukkaan. Olen tykännyt kovastikin yhdistyksen lehdestä. Vähän toisenlaista luettavaa, kuin joku aika sitten postilootaan kolahdellut Vauva-lehti.
Liia sanoi…
Hauska sattuma, tätä vaikuttaa olevan liikkeellä, koska minäkin liityin juuri Simpukkaan. Samainen syy, tuntuu mukavalta toimia jotenkin asian tiimoilta, eikä aina vain turhautua ja odotella.
Toiveissa sanoi…
Hienoa, että täällä on paljon uusia jäseniä! Simpukka ry tekee tärkeää työtä, joten jäsenet ovat tietysti tärkeitä.

Osaatteko sanoa, millaiseen Simpukka-toimintaan haluaisitte itse osallistua? Itse olen ajatellut mahdollisesti tarjota erityisosaamistani lehdelle, mutta pelkään sen työllistävän minua liikaa. Täytyy pohtia, onko avun tarjoaminen järkevää. Sen lisäksi olen ajatellut mahdollisesti meneväni vertaistukiryhmään kotikaupungissani. Lisäksi tietysti tapahtumiin osallistuminen on käynyt mielessä.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…