Siirry pääsisältöön

Ensimmäinen kiertopäivä

Ensimmäinen kiertopäivä ja tasan viikko laparoskopiasta. Voiko tämä tosiaan olla näin helppoa? En todellakaan ole kivuton, mutta kestämättömät tuskat ovat poissa. Kipu on vain inhottavaa, mutta se ei valtaa ajatuksia. Olen ottanut kipuun päivän aikana kahteen kertaan yhden Litalginin ja yhden Ketorinin. Särkylääkkeiden määrä on siis todella vähäinen aiempaan verrattuna.

Aloitin tänään e-pillerit. Syön niitä ivf-hoitojen aloittamiseen saakka. Se tekee minut surulliseksi. Meidänhän piti päästä hyödyntämään laparoskopian jälkeiset kuukaudet. Nyt luonnolliselle raskautumiselle ei edes anneta mahdollisuutta. Sitä mukaa, kun fyysinen toipuminen on edistynyt, psyykkinen puoli voi huonommin. Koko kauheus uppoaa mieleen pikkuhiljaa. Nyt on selvästi syytä hakeutua myös psykologin juttusille. Olen äärettömän väsynyt tähän kaikkeen. Pelko siitä, että emme milloinkaan saa lasta, kasvaa koko ajan ja tekee oloni kovin raskaaksi. Psykologille pitäisi päästä kuukauden sisällä. Nyt täytyy siis vain ilmoittautua jonoon.

Huomenna pääsen onneksi viimein töihin ja saan muuta ajateltavaa. Kohta on joulu ja aikaa levätä kunnolla.

Kommentit

Vilkas sanoi…
Tunteet sisälläsi ovat varmasti todella raskaita ja jos voisin vain ottaa pois edes osan niistä, tekisin sen. En voi edes kuvitella surua ja pelkoa sisälläsi. Onneksi kuitenkin edes kivut jäivät pienemmiksi! Toivotaan myös että pääsisit pian psykologille ja olosi helpottuisi edes vähän. Jaksamista ja voimia <3 Yritä nauttia joulusta kaikesta huolimatta.
Junna sanoi…
Onneksi apua on saatavilla myös henkiseen jaksamiseen. Isoja asioita on joskus raskas kantaa yksin. Toivon että saisit edes vähän helpotusta jotta sitten jaksat myös hoitojen tuomat haasteet. Ei ole helppoa, ei...

<3 Iso sydän. Nautitaan edes vähän joulusta ja unohdetaan kaikki paska.
K sanoi…
Jaksamista rakas ihminen! <3 Halaus.
Toiveissa sanoi…
Kiitos kaikille ihanista kommenteista! Helpottaa paljon, kun tietää, että olette tukemassa niin virtuaalisesti kuin tosimaailmassakin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…