Siirry pääsisältöön

Ensimmäinen kiertopäivä

Ensimmäinen kiertopäivä ja tasan viikko laparoskopiasta. Voiko tämä tosiaan olla näin helppoa? En todellakaan ole kivuton, mutta kestämättömät tuskat ovat poissa. Kipu on vain inhottavaa, mutta se ei valtaa ajatuksia. Olen ottanut kipuun päivän aikana kahteen kertaan yhden Litalginin ja yhden Ketorinin. Särkylääkkeiden määrä on siis todella vähäinen aiempaan verrattuna.

Aloitin tänään e-pillerit. Syön niitä ivf-hoitojen aloittamiseen saakka. Se tekee minut surulliseksi. Meidänhän piti päästä hyödyntämään laparoskopian jälkeiset kuukaudet. Nyt luonnolliselle raskautumiselle ei edes anneta mahdollisuutta. Sitä mukaa, kun fyysinen toipuminen on edistynyt, psyykkinen puoli voi huonommin. Koko kauheus uppoaa mieleen pikkuhiljaa. Nyt on selvästi syytä hakeutua myös psykologin juttusille. Olen äärettömän väsynyt tähän kaikkeen. Pelko siitä, että emme milloinkaan saa lasta, kasvaa koko ajan ja tekee oloni kovin raskaaksi. Psykologille pitäisi päästä kuukauden sisällä. Nyt täytyy siis vain ilmoittautua jonoon.

Huomenna pääsen onneksi viimein töihin ja saan muuta ajateltavaa. Kohta on joulu ja aikaa levätä kunnolla.

Kommentit

Vilkas sanoi…
Tunteet sisälläsi ovat varmasti todella raskaita ja jos voisin vain ottaa pois edes osan niistä, tekisin sen. En voi edes kuvitella surua ja pelkoa sisälläsi. Onneksi kuitenkin edes kivut jäivät pienemmiksi! Toivotaan myös että pääsisit pian psykologille ja olosi helpottuisi edes vähän. Jaksamista ja voimia <3 Yritä nauttia joulusta kaikesta huolimatta.
Junna sanoi…
Onneksi apua on saatavilla myös henkiseen jaksamiseen. Isoja asioita on joskus raskas kantaa yksin. Toivon että saisit edes vähän helpotusta jotta sitten jaksat myös hoitojen tuomat haasteet. Ei ole helppoa, ei...

<3 Iso sydän. Nautitaan edes vähän joulusta ja unohdetaan kaikki paska.
K sanoi…
Jaksamista rakas ihminen! <3 Halaus.
Toiveissa sanoi…
Kiitos kaikille ihanista kommenteista! Helpottaa paljon, kun tietää, että olette tukemassa niin virtuaalisesti kuin tosimaailmassakin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…