Siirry pääsisältöön

Huominen mielessä

Vihdoinkin ehdin koneen ääreen! Yllättävän kiireistä tämä sairauslomalle jääminen. Joulunalusaika on minun ammatissani hyvin hektistä, ja sairausloma laittoi asioihin vielä lisää kiirettä. Yritin siis tänään tehdä lähes kahden viikon työt. Vaikka minulle tuleekin töihin sijainen, jouduin kirjoittamaan hänelle tarkat ohjeet tulevasta kiireviikosta. Sairauslomalle jää sitten todistusarvosanojen miettiminen.

Kohta ehdin lepäilemään, mutta olen niin väsynyt, että pelkään nukahtavani heti. Se on huono juttu kahdesta syystä. En saa syödä enää puolenyön jälkeen, joten haluan valvoa vielä muutaman tunnin, jotta ehdin syödä iltapalan enkä ole heti aamuvarhaisesta nälkäinen. Lisäksi haluan olla huomenna väsynyt, koska minun täytyy todennäköisesti jäädä sairaalaan yöksi ja haluan kyetä viettämään tylsää odotteluaikaa nukkumalla.

Palataan nyt siis vielä ajassa taakse päin. Maanantaina kävin Taysissa operaation esikäynnillä. Suurin osa esikäynnistä koostui odottelusta, ja minulle ehti ehdottomasti tulla hyvin tylsää. Lopulta kuitenkin pääsin myös lääkärin jututettavaksi ja perinpohjaiseen ultaäänitutkimukseen. Oikeassa munasarjassa lääkäri näki pari kystaa. Muuten ultran ja oireideni perusteella minulla ei ole ainakaan tyypillistä endometrioosia. Kaikki kuitenkin selviää huomisessa laparoskopiassa.

Huomenna aamulla minä suuntaan siis kohti sairaalaa. Menen sairaalaan vasta puoli kymmeneksi ja minun leikkausvuoroni on päivän viimeinen. Lääkäri ei osannut tarkasti sanoa, kuinka kauan leikkaukseni kestää. Se johtuu siitä, että asia selviää oikeastaan vasta sitten, kun tähystyslaite viedään vatsaontelooni. Voi olla, että muuta ei tarvitsekaan tehdä. Siis että pelkkä tarkastus riittää toteamaan, ettei vatsaontelon suunnalla ole mitään tehtävää. Todennäköisempää kuitenkin on, että tekemistä riittää. Ainakin kystat todennäköisesti poistetaan.

Mikäli mitään varsinaisia toimenpiteitä ei tehdä, saatan päästä kotiin jo samana iltana. Todennäköisempää kuitenkin on, että joudun jäämään yöksi sairaalaan. Tämä johtuu siitä, että lääkäri ei enää ehdi minua saman illan aikana kotiuttamaan. Toisaalta sairaalaan jääminen tuntuu turvalliselta, vaikka tietysti toivoisin pääseväni kotiin. Ajankuluksi hankin kirjastosta useammankin kirjan, joten enköhän saa aikani sairaalassakin kulumaan.

Lääkäri muuten kirjoitti minulle saman tien viikon verran sairauslomaa. Palaan takaisin töihin vasta 16.12. Niinpä minulla on ennen joululomaa jäljellä enää viikon verran töitä. Ajattelin käyttää sairauslomani lepäämiseen, jotta olen joululomalla jo täydessä terässä ja voin käyttää loman muuhun kuin univelkojen kuittailuun. Joulun jälkeen aloitankin sitten uudessa työpaikassa.

Jännittääkö minua? Eipä juurikaan. Ainakaan vielä. Minut on nukutettu aikaisemminkin onnistuneesti, joten se ei pelota kamalasti. Lisäksi olen pystynyt keskittymään lähinnä olemaan onnellinen siitä, että pääsin leikkaukseen näin pian. Kaikkein eniten minua pelottaa se, että laparoskopiassa ei löydykään mitään korjattavaa ja että kuukautiskivut ovat edessä aivan entisenlaisina. Toivon siis kovasti, että minulle huomenna tehdään jotain.

Nyt täytyy vielä ehtiä tälle päivälle lenkittää koira, käydä perusteellisella pesulla ja syödä ja juoda hyvä iltapala. Sitten olenkin valmiina koitokseen.

Pitäkää minulle peukkuja!


Kommentit

verski sanoi…
täällä jännitetään sun puolesta! :)
Vilkas sanoi…
peukkuja pidetään. toivottavasti kaikki menee hyvin ja hassulta kun se kuulostaakin niin toivottavasti jotain löytyy ja se saadaan poistettua jotta kuukautiskivut helpottuisi :)
Toiveissa sanoi…
Kiitos molemmille!
K sanoi…
täälläkin peukutetaan.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…