Siirry pääsisältöön

Huominen mielessä

Vihdoinkin ehdin koneen ääreen! Yllättävän kiireistä tämä sairauslomalle jääminen. Joulunalusaika on minun ammatissani hyvin hektistä, ja sairausloma laittoi asioihin vielä lisää kiirettä. Yritin siis tänään tehdä lähes kahden viikon työt. Vaikka minulle tuleekin töihin sijainen, jouduin kirjoittamaan hänelle tarkat ohjeet tulevasta kiireviikosta. Sairauslomalle jää sitten todistusarvosanojen miettiminen.

Kohta ehdin lepäilemään, mutta olen niin väsynyt, että pelkään nukahtavani heti. Se on huono juttu kahdesta syystä. En saa syödä enää puolenyön jälkeen, joten haluan valvoa vielä muutaman tunnin, jotta ehdin syödä iltapalan enkä ole heti aamuvarhaisesta nälkäinen. Lisäksi haluan olla huomenna väsynyt, koska minun täytyy todennäköisesti jäädä sairaalaan yöksi ja haluan kyetä viettämään tylsää odotteluaikaa nukkumalla.

Palataan nyt siis vielä ajassa taakse päin. Maanantaina kävin Taysissa operaation esikäynnillä. Suurin osa esikäynnistä koostui odottelusta, ja minulle ehti ehdottomasti tulla hyvin tylsää. Lopulta kuitenkin pääsin myös lääkärin jututettavaksi ja perinpohjaiseen ultaäänitutkimukseen. Oikeassa munasarjassa lääkäri näki pari kystaa. Muuten ultran ja oireideni perusteella minulla ei ole ainakaan tyypillistä endometrioosia. Kaikki kuitenkin selviää huomisessa laparoskopiassa.

Huomenna aamulla minä suuntaan siis kohti sairaalaa. Menen sairaalaan vasta puoli kymmeneksi ja minun leikkausvuoroni on päivän viimeinen. Lääkäri ei osannut tarkasti sanoa, kuinka kauan leikkaukseni kestää. Se johtuu siitä, että asia selviää oikeastaan vasta sitten, kun tähystyslaite viedään vatsaontelooni. Voi olla, että muuta ei tarvitsekaan tehdä. Siis että pelkkä tarkastus riittää toteamaan, ettei vatsaontelon suunnalla ole mitään tehtävää. Todennäköisempää kuitenkin on, että tekemistä riittää. Ainakin kystat todennäköisesti poistetaan.

Mikäli mitään varsinaisia toimenpiteitä ei tehdä, saatan päästä kotiin jo samana iltana. Todennäköisempää kuitenkin on, että joudun jäämään yöksi sairaalaan. Tämä johtuu siitä, että lääkäri ei enää ehdi minua saman illan aikana kotiuttamaan. Toisaalta sairaalaan jääminen tuntuu turvalliselta, vaikka tietysti toivoisin pääseväni kotiin. Ajankuluksi hankin kirjastosta useammankin kirjan, joten enköhän saa aikani sairaalassakin kulumaan.

Lääkäri muuten kirjoitti minulle saman tien viikon verran sairauslomaa. Palaan takaisin töihin vasta 16.12. Niinpä minulla on ennen joululomaa jäljellä enää viikon verran töitä. Ajattelin käyttää sairauslomani lepäämiseen, jotta olen joululomalla jo täydessä terässä ja voin käyttää loman muuhun kuin univelkojen kuittailuun. Joulun jälkeen aloitankin sitten uudessa työpaikassa.

Jännittääkö minua? Eipä juurikaan. Ainakaan vielä. Minut on nukutettu aikaisemminkin onnistuneesti, joten se ei pelota kamalasti. Lisäksi olen pystynyt keskittymään lähinnä olemaan onnellinen siitä, että pääsin leikkaukseen näin pian. Kaikkein eniten minua pelottaa se, että laparoskopiassa ei löydykään mitään korjattavaa ja että kuukautiskivut ovat edessä aivan entisenlaisina. Toivon siis kovasti, että minulle huomenna tehdään jotain.

Nyt täytyy vielä ehtiä tälle päivälle lenkittää koira, käydä perusteellisella pesulla ja syödä ja juoda hyvä iltapala. Sitten olenkin valmiina koitokseen.

Pitäkää minulle peukkuja!


Kommentit

verski sanoi…
täällä jännitetään sun puolesta! :)
Vilkas sanoi…
peukkuja pidetään. toivottavasti kaikki menee hyvin ja hassulta kun se kuulostaakin niin toivottavasti jotain löytyy ja se saadaan poistettua jotta kuukautiskivut helpottuisi :)
Toiveissa sanoi…
Kiitos molemmille!
K sanoi…
täälläkin peukutetaan.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…