Siirry pääsisältöön

Laparoskopia ja kuinka tästä eteenpäin mennään

Vihdoinkin jaksoin kaivaa läppärini esiin, jotta saan päivitettyä laparoskopiakertomukseni. Olo paranee koko ajan, vaikka aika huonossa kunnossa olen vielä siinä mielessä, että väsyn kamalan nopeasti. Kävin juuri noin puolen kilometrin lenkillä ja nyt väsyttää hurjasti. Maha alkaa kuitenkin jo olla oikean kokoinen. Tänään mahtui ensimmäistä kertaa takkikin päälle!

Mitä viimeisen viiden päivän aikana sitten on tapahtunut? Torstaina menin polille noin puoli yhdentoista aikoihin. Odottelin noin tunnin ajan ihan omissa vaatteissani, kunnes sain vaihtaa sairaalavaatteet päälleni. Päätin harkinnan jälkeen ottaa esilääkityksen, vaikka oloni olikin ihan rauhallinen. Niinpä odottelin sängyssä maaten esilääkityksen tehoamista ja kahdentoista aikoihin minut vihdoin kärrättiin leikkaussaliin.

Omat muistikuvat jatkuvat vasta iltakuudelta, mutta muiden kertomusten mukaan leikkaus kesti noin kolme tuntia ja heräämöstä minut vietiin osastolle noin viiden aikoihin. Minulla oli paha olo, ja sain pahoinvointilääkettä tippaani. Kuuden aikoihin mieheni soitti minulle ja olin vielä aivan pihalla. Kahdeksan maissa olin vihdoin oikeasti hereillä ja hetken aikaa katselinkin sairaalahuoneen maisemia, kunnes nukahdin uudestaan. Jossain välissä sain juotavakseni vettä, mutta ruokaa minulle ei torstain puolella annettu.

Perjantaina heräilin neljän aikaan aamuyöstä jo ihan pirteänä ja vähän tuskaisena. Pyysin hoitajalta särkylääkettä ja lueskelin ja torkuin aamupalaan saakka. En siis todellakaan nukkunut puoltatoista vuorokautta, kuten teille perjantaina valehtelin, vaan vain noin 16 tuntia. Ilmeisesti olin vielä perjantaiaamunakin pihalla.

Perjantaina söin aamupalaksi elämäni parasta mautonta mannapuuroa! Aamupalan jälkeen hoitaja viimein irrotti minut virtsakatetrista ja auttoi minut ylös sängystä. Sain pestä hampaani ja hoitaja pesi selkäni, joten olo koheni kovasti saman tien. Peseytymisen jälkeen lääkäri tuli käymään kertomassa tuomionsa ja sen jälkeen lähdin ravaamaan osaston käytävää päästä päähän. Liikuin kuin salama, kuten voitte arvata!

Söin vielä lounaan sairaalassa ja sen ja vessakäynnin jälkeen sain vihdoin lähteä kotiin. Kotona olenkin sitten keskittynyt sohvalla makoiluun ja television katseluun. Oloni kohenee koko ajan. Joka aamu on paljon parempi olo kuin illalla nukkumaan mennessä. Nopea toipuminen on mukavaa, koska en ole ehtinyt kamalasti turhautua.

Olkoon tämä nyt tässä. Minua väsyttää jo todella paljon. Kerron pian tarkemmin toipumisesta sekä lääkärin tuomiosta.

Kommentit

Miami sanoi…
Tulin toivottamaan tsemppiä ja pikaista paranemista! Toivottavasti uutiset eivät ole olleet huonoja <3
Ansku sanoi…
Kiitos kommentista ja toipumisia sinne <3
Mimii sanoi…
Kiva kun olet toipunut nopeasti, ilmeisesti endoa ei löytynyt tai sitten sitä oli vain vähän kun kerran olet nopeasti toipunut. Itellä oli myös nopea toipuminen silloin skopian jälkeen kun mitään ihmeempää ei tehty. Mutta ei siitä oikein osannut iloita kun harmitti niin paljon ettei mitään juuri tehty. Noh, mutta pääasia että sulla etenee asiat, ja seuraavaksi ivf :) tsemppiä!
Toiveissa sanoi…
Kiitos kaikille!

Miimii: Löytyi endoa ja muutakin. Laitan pian selostusta löydöksistä. Itse ajattelen, että nopea toipuminen voisi johtua siitä, että olen tällä hetkellä paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan aiemmin.
Tuuliviirityttö sanoi…
Tsemppiä ja pikaista paranemista!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…