Siirry pääsisältöön

Laparoskopia ja kuinka tästä eteenpäin mennään

Vihdoinkin jaksoin kaivaa läppärini esiin, jotta saan päivitettyä laparoskopiakertomukseni. Olo paranee koko ajan, vaikka aika huonossa kunnossa olen vielä siinä mielessä, että väsyn kamalan nopeasti. Kävin juuri noin puolen kilometrin lenkillä ja nyt väsyttää hurjasti. Maha alkaa kuitenkin jo olla oikean kokoinen. Tänään mahtui ensimmäistä kertaa takkikin päälle!

Mitä viimeisen viiden päivän aikana sitten on tapahtunut? Torstaina menin polille noin puoli yhdentoista aikoihin. Odottelin noin tunnin ajan ihan omissa vaatteissani, kunnes sain vaihtaa sairaalavaatteet päälleni. Päätin harkinnan jälkeen ottaa esilääkityksen, vaikka oloni olikin ihan rauhallinen. Niinpä odottelin sängyssä maaten esilääkityksen tehoamista ja kahdentoista aikoihin minut vihdoin kärrättiin leikkaussaliin.

Omat muistikuvat jatkuvat vasta iltakuudelta, mutta muiden kertomusten mukaan leikkaus kesti noin kolme tuntia ja heräämöstä minut vietiin osastolle noin viiden aikoihin. Minulla oli paha olo, ja sain pahoinvointilääkettä tippaani. Kuuden aikoihin mieheni soitti minulle ja olin vielä aivan pihalla. Kahdeksan maissa olin vihdoin oikeasti hereillä ja hetken aikaa katselinkin sairaalahuoneen maisemia, kunnes nukahdin uudestaan. Jossain välissä sain juotavakseni vettä, mutta ruokaa minulle ei torstain puolella annettu.

Perjantaina heräilin neljän aikaan aamuyöstä jo ihan pirteänä ja vähän tuskaisena. Pyysin hoitajalta särkylääkettä ja lueskelin ja torkuin aamupalaan saakka. En siis todellakaan nukkunut puoltatoista vuorokautta, kuten teille perjantaina valehtelin, vaan vain noin 16 tuntia. Ilmeisesti olin vielä perjantaiaamunakin pihalla.

Perjantaina söin aamupalaksi elämäni parasta mautonta mannapuuroa! Aamupalan jälkeen hoitaja viimein irrotti minut virtsakatetrista ja auttoi minut ylös sängystä. Sain pestä hampaani ja hoitaja pesi selkäni, joten olo koheni kovasti saman tien. Peseytymisen jälkeen lääkäri tuli käymään kertomassa tuomionsa ja sen jälkeen lähdin ravaamaan osaston käytävää päästä päähän. Liikuin kuin salama, kuten voitte arvata!

Söin vielä lounaan sairaalassa ja sen ja vessakäynnin jälkeen sain vihdoin lähteä kotiin. Kotona olenkin sitten keskittynyt sohvalla makoiluun ja television katseluun. Oloni kohenee koko ajan. Joka aamu on paljon parempi olo kuin illalla nukkumaan mennessä. Nopea toipuminen on mukavaa, koska en ole ehtinyt kamalasti turhautua.

Olkoon tämä nyt tässä. Minua väsyttää jo todella paljon. Kerron pian tarkemmin toipumisesta sekä lääkärin tuomiosta.

Kommentit

Miami sanoi…
Tulin toivottamaan tsemppiä ja pikaista paranemista! Toivottavasti uutiset eivät ole olleet huonoja <3
Ansku sanoi…
Kiitos kommentista ja toipumisia sinne <3
Mimii sanoi…
Kiva kun olet toipunut nopeasti, ilmeisesti endoa ei löytynyt tai sitten sitä oli vain vähän kun kerran olet nopeasti toipunut. Itellä oli myös nopea toipuminen silloin skopian jälkeen kun mitään ihmeempää ei tehty. Mutta ei siitä oikein osannut iloita kun harmitti niin paljon ettei mitään juuri tehty. Noh, mutta pääasia että sulla etenee asiat, ja seuraavaksi ivf :) tsemppiä!
Toiveissa sanoi…
Kiitos kaikille!

Miimii: Löytyi endoa ja muutakin. Laitan pian selostusta löydöksistä. Itse ajattelen, että nopea toipuminen voisi johtua siitä, että olen tällä hetkellä paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan aiemmin.
Tuuliviirityttö sanoi…
Tsemppiä ja pikaista paranemista!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…