Siirry pääsisältöön

Onnitteluni ja pahoitteluni!

Aluksi haluan esittää vilpittömät onnitteluni kaikille niille, jotka ovat juuri saaneet kaivatut kaksi viivaa raskaustesteihinsä.

Toiseksi haluan esittää pahoitteluni samoille henkilöille. En laita teidän blogejanne esiin blogiini. Raskausblogit ovat sellaisia, joiden lukemiseen minun voimavarani eivät nyt riitä. Omaa itseäni säästäen käyn siis teidän blogeissanne vain silloin, kun minusta siltä tuntuu.

Nauttikaa raskaudestanne! Raskaaksi tuleminen on uskomaton ihme. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Kommentit

Vilkas sanoi…
Mieltäni kohentaa kummasti, että muut ovat kokeneet samoja tunteita kanssani viime aikoina. Tunsin ensin syyllisyyttä avautumisestani, mutta nyt kun huomaan, etten ole yksin asian kanssa saa tästä paljon voimia jatkaa fiiliksieni kanssa.
Hyrsky Myrskynen sanoi…
Been there, done that. Ymmärrän siis ja toivon että pääset pian myöskin tähän tilanteeseen (vaikka tämäkin on aika kamalaa, kun ei uskalla iloita... tiedän kuitenkin että tämäkin on tyhjää parempi)!
Toiveissa sanoi…
Hyrsky: voin kuvitella, kuinka paljon pelottaa. Tässä odotellessa ehtii ainakin tutustua lukemattomiin tapoihin, joilla raskaus voi mennä pieleen. Toivottavasti teillä kaikki menee nappiin! Nauti ja iloitse niin paljon kuin kykenet!
Tuulari sanoi…
Tiedän tunteen aivan täysin. Samassa veneessä ollaan.
Tosi paljon plussia kyllä -mikä on tietenkin iloinen asia.
Eiköhän mekin vielä..... joskus... ehkä.
Virtuaalihaleja.
K sanoi…
Ja ei todellakaan tarvi riittää voimat sellaiseen. Ihailen sinua kun pystyt myös pahoittelemaan.(Kuten ihailen monen muunkin asian takia :)) Itse olisin pelkkää tulikiven katkua tilanteessasi ko. blogeja kohtaan... On aika ennen plussaamista ja aika sen jälkeen. Ja tämä kuilu tekee lapsettomuuden vertaistuesta hirveän vaikean. Mutta onnesta se kuitenkin välillä pienen hetken kantaa askeleen eteenpäin hitusen helpommin.
Toiveissa sanoi…
Tuulari: Joskus. Varmasti ainakin jollakin tavalla.

K: Kiitos kauniista sanoistasi! Sinä puolestasi olet minun ihailuni kohde ja uskomattoman hyvää vertaistukea (myös plussan jälkeen).

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…