Siirry pääsisältöön

Onnitteluni ja pahoitteluni!

Aluksi haluan esittää vilpittömät onnitteluni kaikille niille, jotka ovat juuri saaneet kaivatut kaksi viivaa raskaustesteihinsä.

Toiseksi haluan esittää pahoitteluni samoille henkilöille. En laita teidän blogejanne esiin blogiini. Raskausblogit ovat sellaisia, joiden lukemiseen minun voimavarani eivät nyt riitä. Omaa itseäni säästäen käyn siis teidän blogeissanne vain silloin, kun minusta siltä tuntuu.

Nauttikaa raskaudestanne! Raskaaksi tuleminen on uskomaton ihme. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Kommentit

Vilkas sanoi…
Mieltäni kohentaa kummasti, että muut ovat kokeneet samoja tunteita kanssani viime aikoina. Tunsin ensin syyllisyyttä avautumisestani, mutta nyt kun huomaan, etten ole yksin asian kanssa saa tästä paljon voimia jatkaa fiiliksieni kanssa.
Hyrsky Myrskynen sanoi…
Been there, done that. Ymmärrän siis ja toivon että pääset pian myöskin tähän tilanteeseen (vaikka tämäkin on aika kamalaa, kun ei uskalla iloita... tiedän kuitenkin että tämäkin on tyhjää parempi)!
Toiveissa sanoi…
Hyrsky: voin kuvitella, kuinka paljon pelottaa. Tässä odotellessa ehtii ainakin tutustua lukemattomiin tapoihin, joilla raskaus voi mennä pieleen. Toivottavasti teillä kaikki menee nappiin! Nauti ja iloitse niin paljon kuin kykenet!
Tuulari sanoi…
Tiedän tunteen aivan täysin. Samassa veneessä ollaan.
Tosi paljon plussia kyllä -mikä on tietenkin iloinen asia.
Eiköhän mekin vielä..... joskus... ehkä.
Virtuaalihaleja.
K sanoi…
Ja ei todellakaan tarvi riittää voimat sellaiseen. Ihailen sinua kun pystyt myös pahoittelemaan.(Kuten ihailen monen muunkin asian takia :)) Itse olisin pelkkää tulikiven katkua tilanteessasi ko. blogeja kohtaan... On aika ennen plussaamista ja aika sen jälkeen. Ja tämä kuilu tekee lapsettomuuden vertaistuesta hirveän vaikean. Mutta onnesta se kuitenkin välillä pienen hetken kantaa askeleen eteenpäin hitusen helpommin.
Toiveissa sanoi…
Tuulari: Joskus. Varmasti ainakin jollakin tavalla.

K: Kiitos kauniista sanoistasi! Sinä puolestasi olet minun ihailuni kohde ja uskomattoman hyvää vertaistukea (myös plussan jälkeen).

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…