Siirry pääsisältöön

Toipuminen laparoskopiasta ja vinkkejä kohtalotovereille

Toipumiseni laparoskopiasta on ollut yllättävän nopeaa. Perjantaina sairaalasta kotiuduttuani vatsani oli kuin jalkapallo. Uskomatonta, kuinka suureksi se voikaan venyä. Takki ei mahtunut ollenkaan kiinni ja päällekin meni vain hyvin väljä tunika. Inhottavin jälkivaiva minulla oli hartia- ja palleapistos. Maha oli kovin täynnä ilmaa, ja se selvästi painoi palleaa ja aiheutti epämukavaa oloa myös hartioissa. Jouduimme tekemään myös nukkumisjärjestelyitä, koska pystyin olemaan vain vasemmalla kyljelläni tai selälläni. Niinpä minun täytyi mennä nukkumaan miehen puolelle sängyssä, koska muuten en olisi päässyt kumolleni.

Lauantaiaamuna oloni oli kohentunut jo kummasti. Sain aamulla mennä suihkuun ja ottaa haavoja peittävät siteet pois. Haavoja minulla on neljä. Yksi isompi navassa ja kolme pienempää sen ympärillä. Haavoja täytyy suihkutella kaksi kertaa päivässä. Lauantaina syöminenkin alkoi jo luistaa, vaikka isoja annoksia mahaani ei yksikertaisesti mahtunut. Syöminen teki myös olon epämukavaksi, koska vatsassa olevat kaasutkin lähtivät liikkeelle. Kaasut eivät myöskään millään tuntuneet poistuvat kehostani mitään kautta. (Näin korrektisti ilmaistuna!)

Lauantaina kävin myös ulkona kävelyllä saattajan kanssa. Takki ei edelleenkään mahtunut päälle, mutta en ehtinyt kyllä sadan metrin lenkillänikään kovasti paleltua. Vauhti oli edelleen kovin hidas. Sunnuntaina ja maanantaina lenkkeilinkin jo puolen kilometrin lenkit. Maanantaina takkikin jo mahtui kiinni!

Endometrioosiyhdistyksen vinkit ovat mainioita. Tässä kuitenkin oma vinkkilistani, jossa myös varmasti toistan linkin listaa:
  • Vaatteet: Kannattaa varata ennen leikkausta puhtaaksi mahdollisimman monta väljää mekkoa ja matalia pikkuhousuja. Haavojen suihkuttelun jälkeen on mukava vaihtaa päälle puhtaita vaatteita ja väljään mekkoon iso maha mahtuu mainiosti. Hyvin matalallekin käännetyt housut tuntuvat ahdistavilta.
  • Ruoka: Mahaan ei mahdu kerralla paljon ruokaa ja juomaa, joten kannattaa varata ulottuville sellaista ruokaa, jota on helppo syödä pieniä annoksia kerrallaan.
  • Tyynyt: Tyynyt ovat todella hyviä apuvälineitä. Yskiminen, nauraminen ja aivastelu sujuvat paljon paremmin, jos painaa samalla tyynyllä vatsaa. Tyynyillä voi myös muotoilla makuualustansa juuri oikeanlaiseksi.
  • Kaasut: Ne poistuvat kaikkia mahdollisia reittejä. Hyvät tavat kannattaa heittä hetkeksi romukoppaan. Kaasujen päästely ylä- ja alakautta oikeastu helpottaa oloa ja PALJON! Ällöttävää. Cuplaton on muuten oiva varuste lääkekaappiin.
  • Hartiapistos: Lämpöpussi ja hieronta helpottavat vähän oireita. Myös syvään hengittäminen toimii.
  • Viihde: Toipuminen on tylsää! Kaikenlaista viihdettä saataville. Ystävät ovat ihanaa viihdettä, mutta heistä nauttiminen on todella uuvuttavaa. Ystäviä siis sopivassa suhteessa.
  • Lenkkeily: Kävely helpottaa oloa. Epämukavan olon iskiessä parasta on nousta ylös. Kannattaa myös mennä ulos mahdollisimman nopeasti. Ulos ei kuitenkaan kannata mennä aluksi yksin. Saattaja voi talutella portaissa ja auttaa muutenkin, jos väsymys iskee. Kävelyvauhti muistuttaa tietysti rasvattua salamaa. Väistäminen on hankalaa, joten ei kannata mennä lenkille jouluruuhkaan.
  • Huumori: Nauraminen sattuu, joten kannattaa ottaa kaikki vakavasti. Tyhmintä on keksiä itse hyviä juttuja. Kummallista, että juuri silloin, kun nauraminen on kiellettyä, ympärillä tapahtuu kamalasti kaikkea hauskaa! Viihdettä ei muuten kannata etsiä esimerkiksi netin hauskuutuspalstoilta tai komedioista. Mitä synkempää sitä mukavampaa!
  • Sairausloma: Minulle sitä määrättiin operaatiopäivän lisäksi seitsemän päivää.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Kiitos kovasti ihanasta kirjoituksesta. Itse eilen laparossa käytynä ihan toivoton olo. Lukiessa tuli olo että puhuisi omasta. Sain tukea ja turvaa. Kiitos :)
Illusia sanoi…
Kiitos kommentistasi! Aivan mahtavaa, että tästä oli iloa. Toivottavasti toipuminen on sujunut hyvin!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…