Siirry pääsisältöön

Vuosikatsaus

Juuri loppumaisillaan oleva vuosi on ollut tähänastisen elämäni raskain. On järisyttävää muistella, millainen määrä surua ja ikävää tähän vuoteen on mahtunut. Vuosi on ollut toiveiden ja pettymysten täyttämää ja varsinkin viimeiset kolme viikkoa ovat olleet vaikeita. Joulun aika antoi mahdollisuuden lepoo, ja rentoutuminen tuntuu jatkuvasti tuovan pintaan uusia tunteita. Monta kertaa suru on täytynyt haudata piiloon, ja rentoutuminen kai tuo suremattoman surun takaisin mieleen. Tätä vuotta määrittelee parhaiten pidätetty itku. Minusta on tullut siinä jo melko hyvä!

Toisaalta kulunut vuosi on ollut antoisa. Parisuhteemme on voinut hyvin, ja olemme lähentyneet toisiamme entisestään. Vaikeiden asioiden kanssa painiminen on mahdollistanut suoran keskusteluyhteyden. Lisäksi olen huomannut, kuinka suuri voimavara todellisissa ystävissä piilee. Vuosi on näyttänyt sen, että minulla on todella ihania ja kultaisia ystäviä, jotka osaavat olla tämän asian kanssa juuri niinkuin pitääkin. Kuuntelevia korvia ja nojattavia olkapäitä on ollut saatavilla.

Kiitos kuuluu siis teille, rakkaat ystäväni! Teidän ansiostanne olen jaksanut. Te olette antaneet minulle monta syytä iloon ja nauruun. Tiedän, että moni teistä tuntee riittämättömyyttä suruni kanssa. Muistakaa kuitenkin, että te riitätte. Jo lämpimät ajatuksenne ja olemassaolonne ovat paljon.

Tänään kävin sytyttämässä kynttilän Tyhjän sylin muistopaikalle. Kynttilän mukana haluan haudata tämän vuoden surut taakseni ja samalla jättää toivon liekin palamaan. Se tuntui hyvältä.

Tulevalle vuodelle minulla on vain yksi toive.

Kommentit

K sanoi…
Toivottavasti toiveesi toteutuu!
Anonyymi sanoi…
Täällä on seurailtu sun blogia ahkerasti ja toivotan kovasti onnellista ja toiveiden toteutunutta vuotta 2012! :)
Toiveissa sanoi…
Suklaata ja Pörrösukkia: Olipas mukava kuulla, että olet löytänyt blogini.
Toivon myös sinulle toiveita täyttävää uutta vuotta!
Toiveissa sanoi…
Niin ja K:lle tietysti suuri kiitos toiveesta!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…