Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Vuoristoradalla

Kaipa se ulospäin siltä vaikuttaakin, että olen ottanut hoitojen epäonnistumisen aika hyvin. Sisällä ei tunnu siltä. Tuntuu kuin olisin vuoristoradassa. Ensin ajattelen, että näin oli varmaankin hyvä. Saan tällä tavalla jotain sellaista, mitä en biologisen lapsen kanssa saisi kokea. Saan kokea uskomattoman lapsen hakumatkan. Saan tavata lapseni ensimmäistä kertaa jossain päin Afrikkaa ja saan opetella tuntemaan hänen lisäksi hänen kulttuurinsakin. Sitten minua alkaa pelottaa. Ehkä tämäkään ei onnistu. Ehkä sairastun tai mieheni sairastuu, ehkä eroamme, ehkä meidät muuten vain katsotaan epäsopiviksi vanhemmiksi. Ehkä joudun odottamaan lastani vielä monta vuotta. Ehkä ehdin täyttää neljäkymmentä, ennen kuin saan lapseni ensimmäistä kertaa syliini. Ehkä adoptiosta ei tulekaan mitään ja sylini jää ikuisiksi ajoiksi tyhjäksi.

Sitten ajattelen, miltä kaikelta säästyn. Minun ei tarvitse pelätä raskauteni menevän kesken tai vauvani kuolevan kohtuuni tai synnytykseen. Minun ei tarvitse kokea raskauspahoinvointeja eikä muutakaan raskauden mukanaan tuomaa epämukavuutta. Minun ei tarvitse kokea kamalia synnytyskipuja. Raskaus ei muokkaa vartaloani tuntemattomaksi. Vartaloni saa vihdoin alkaa palautua hedelmöityshoidoista ja saan oman itseni takaisin. Minun ei koskaan tarvitse valittaa pienen vauvan yösyömisistä tai nännieni kipeytymisestä imetyksen vuoksi.

En myöskään koskaan saa tuntea, miltä positiivisen raskaustestin tekeminen tuntuu. En saa tuntea lapsen kasvua kohdussani. En saa ikinä kokea synnyttämistä tai sitä, kun ponnistelujen jälkeen pienen pieni vauva tuodaan ensimmäistä kertaa syliini. En saa ikinä tietää, miltä tuntuu imettää omaa lastaan.

Ei tämä ole helppoa. Tämä on surullista ja aivan kamalaa.

tiistai 25. joulukuuta 2012

Joululahja

Sain maailman rakkaimmalta mieheltäni maailman ihanimman joululahjan. Lahjapaketista paljastui Afrikan tähti -lakanasetti. Lakanat on tarkoitettu meidän omaa Afrikan tähteämme varten. Kun hän nukkuu ensimmäistä yötä kotona, hän nukkuu juuri noissa lakanoissa. Lahjaa antaessaan mies myös sanoi, että Afrikan tähteä ei voi pelata yksin, vaan sitä meidän on pelattava kahdestaan. Paljon enemmän kahdestaan kuin juuri loppunutta hedelmäpeliämme.

Ikinä en ole itkenyt lahjoja avatessani näin kamalasti. Rakastan miestäni niin uskomattoman paljon.

torstai 20. joulukuuta 2012

Sekalaisia mietteitä

Ensimmäinen ja samalla kertaa viimeinen laskettamisen arvoinen kiertopäivä. Tänään alan syödä ehkäisypillereitä tauotta. Tammikuussa on vielä polikäynti luvassa ja siellä toivottavasti selviää, millä tavalla endometrioosiani jatkossa hoidetaan.

Olen syönyt Panacodia jo viikon verran. Viime yönä kipu paheni, joten enköhän joudu vielä lääkitsemään itseäni parin päivän ajan. Lääkkeidenkin vuoksi ajatukset ovat puuroa. En oikein saa mistään kiinni.

Yksi suuri pelko minulla on ollut hoitojakson aikana. Pelkäsin, että juuri minä jään vertaistuen joukosta jäljelle, kun kaikki muut pikku hiljaa siirtyvät odottajiksi ja äideiksi. Kuvittelin, että eräänä päivänä huomaan, että vain minä taistelen vielä ongelmani kanssa, jonka kaikki muut ovat saaneet ratkaistua. Siinä ei käynytkään niin. Moni painii vielä ongelmiensa kanssa ja voi hyvinkin siirtyä odottajaksi. Minä en enää poistu joukosta. Minä jäin tänne. Kaikki tapahtui paljon nopeampaa kuin odotinkaan.

Huomenna meidän perheemme lähtee viettämään rauhallista joulua muutaman sadan kilometrin päähän. Toivottavasti kotiin palaa rentoutuneempi ja levänneempi minä.

Rentouttavaa joulua kaikille!

maanantai 17. joulukuuta 2012

Elämäni viimeinen raskaustesti

Kello ei ole vielä viittäkään, mutta minun oli pakko nousta. En pystynyt enää nukkumaan. Pöydällä edessäni makaa elämäni viimeinen raskaustesti näyttäen vain yhtä viivaa. Minusta ei vielä tule äitiä. Minä en ikinä tule kokemaan raskautta, synnyttämistä tai imettämistä. En ikinä voi etsiä lapsestani omia tai mieheni piirteitä.

Tunteeni eivät kuitenkaan ole yksiselitteisen selkeät. En itke. En ole vielä itkenyt kyyneltäkään. Olen melkein helpottunut. Tämä on nyt osaltani ohi. Voitan kehoni takaisin itselleni. Saan kipuni taas hallintaani. Minun ei tarvitse jaksaa enää.

Kyllä itku vielä tulee. Tämän kokoluokan asia on surtava loppuun. Maailmani ei kuitenkaan romahtanut. Selviän tästäkin.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Hoitojen lopettaminen nostaa tunteita. Millaisia?

Olen saanut melko paljon erilaisia kommentteja, kun olen kertonut hoitojen lopettamispäätöksestä. Kommentteja on tullut jonkin verran täällä blogissa mutta myös muualla. Monet reagoivat lopettamispäätökseen aika vahvastikin. Ihmetellään, eikö muuta ratkaisua vielä olisi ja onko tilanteemme oikeasti niin lohduton. Voisiko yksityisen puolen hoidoista olla vielä meille apua? Eikö kannattaisi vielä harkita lahjasoluhoitoja? Mitä jos seuraava hoito onnistuisikin? Kannattaako vielä luovuttaa?

Minua ihmisten reaktiot ovat yllättäneet. Miksi lopettamispäätös saa aikaan niin voimakkaita reaktioita? Onko hoitojen lopettaminen luovuttamista? Olemmeko antaneet tällä päätöksellämme lapsettomuudellemme periksi?

Toivoisin kovasti kuulevani teidän mielipiteistänne ja reaktioistanne lopettamispäätöstä kohtaan. Haluaisin kuulla aivan sensuroimattoman version siitä, mitä mieltä olette hoitojen lopettamisesta julkisen puolen hoitojen jälkeen. Minua kiinnostavat sekä ajatuksen minun päätöstäni kohtaan että ajatukset omaa hoitojen lopettamistanne kohtaan.

Itse en kestänyt ajatusta hoitojen lopettamisesta vielä toisenkaan ivf:n aikana, mutta tämän syksyn myötä ajatus on alkanut tuntua koko ajan paremmalta ja paremmalta. Ajatus lopettamisesta tuntui aikaisemmin niin toivottomalta. Se todella tuntui luovuttamiselta, enkä kestänyt ajatusta itsestäni luovuttaneena tämän asian suhteen. En oikeastaan edes ajatellut aikaa hoitojen jälkeen. Sitä ei vielä ollut oikeasti olemassa.

Aihetta sivuaa kiinnostava artikkeli Mitä hedelmöityshoidoista seuraa?, joka löytyy Lääkärilehden nettisivujen lisäksi myös tuoreimmasta Simpukka-lehdestä. (Tuoreimmassa Simpukka-lehdessä on muuten myös minun blogistani napattu kirjoitus uskonnosta.)

torstai 13. joulukuuta 2012

Kipuja

Eilen tuli polilta epikriisi. Pakkasessa ei ole yhtään mitään. Tämän jälkeen hoitoja ei siis enää jatketa. Meidän hedelmöityshoitopolkumme kesti vain vähän reilun vuoden ja siinä ajassa on jo ehditty todeta, että minusta ei ole biologisen lapsen tekijäksi.

Rintojen aristus on loppunut ja tänään alkoi kipu vasemmassa munasarjassa. Etovaa oloa ja väsymystä minulla on, mutta tuskin ne ovat oireita mistään.

Tänään tajusin, että voisin varmaankin aloittaa ehkäisypillereiden syönnin heti kuukautisten alettua. En vielä saanut ketään polilta kiinni, mutta huomenna soittelen sinne päin ja kysyn, onko pillereiden aloittaminen ok. En haluaisi kestää kipuja yhtään enempää kuin on tarve. Meistä ei kerrota ihmetarinoita. Me emme ole sellainen lapseton pari, joka tulee raskaaksi heti, kun lopettaa yrittämisen. Me taidamme olla se pari, joka mahtuu niihin 20 prosenttiin, joka ei saa hoidoillakaan lasta.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Ylös, alas, ylös, alas

Tiedätte varmasti sen tunteen, kun piinaviikkojen edetessä kropasta alkaa löytyä raskausoireita. Rinnat ovat arat, vatsassa möyryää ja nyt vähän väsyttääkin. Aivan samanlaisia oireita kuin joka ikinen kerta aikaisemminkin, mutta jospa kuitenkin tällä kertaa ne olisivat niitä oikeita. Ja heti, kun on uskaltanut päästää toivon mieleensä, se täytyy nuijia alas. Ei kannata olla hölmö! Nämä samat oireet minulla on joka ikinen kuukausi ja loputkin on mahdollista laittaa Pregnylin piikkiin. Ei kannata toivoa, koska sitten vaan sattuu enemmän.

Eikä oireista voi puhua kenellekään, koska sitten muidenkin toiveet nousisivat. Eikä sivustakatsoja ikinä tiedä, kuinka kovaa korkealta putoaminen sattuu. Hän on kyllä nähnyt minun putoavan, mutta ei hän ole tuntenut niitä ruhjeita, joita putoaminen aiheuttaa. Hän voi toivoa, koska hänellä ei ole muistoa putoamisen aiheuttamista kivuista. Hän ehkä haluaa jopa nostaa minua, koska korkealla on hetken ajan helpompaa.

Kaiken tämän keskellä tiedän myös, että vaikka sitoisin jalkoihini painot pysyäkseni maan pinnalla, kaadun kuitenkin lopulta ja taas sattuu. Tiedän koko ajan, että edessäni on kipua, mutta minun on pakko mennä sitä kohti. En pysty väistämään, vaikka haluaisinkin.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Vointipäivitystä

Olen saanut unenlahjani takaisin ja se on ihanaa! Viime yönä nukuin kymmenen ja puoli tuntia, joten univelkakin alkaa pikkuhiljaa tasaantua. Olo onkin monella tapaa paljon parempi kuin aikaisemmin, vaikka ahdistus edelleenkin tulee toisinaan pintaan.

Fyysisesti olen toipunut punkiosta nopeasti. Punktio oli tällä kertaa kivuliaampi kuin aikaisemmin ja punktion jälkeenkin oli pitkään hankalaa. Nyt on kuitenkin jo normaali olo ja tekisi jo mieli alkaa urheillakin kunnolla. En kuitenkaan ehdi aloittaa mitään ihmeellistä ennen joulua, joten säästelen urheiluhalujani joulun jälkeiseen aikaan ja tyydyn nyt kävelylenkkeihin.

Mitään tuntemuksia kaksosten suhteen ei ole. Piinaa on jäljellä vielä reilu viikko. Aion testata maanantaina 17.12. jolloin siirrosta on kulunut tasan kaksi viikkoa. Haluan nimittäin testata mahdollisimman myöhään. Inhoan raskaustestien tekemistä niin kamalan paljon.

Tälle viikonlopulle on suunnitteilla paljon ihanaa tekemistä miehen ja ystävien kanssa. Nyt keskityn nauttimaan, kun vielä hetken ajan olen raskaana, kunnes toisin todistetaan.

Palautin juuri tuohon sivupalkkiin raskaana olevien bloggaajien blogiluettelon. Minulla oli siinä sellainen aikaisemmin, mutta sitten raskausuutiset alkoivat tuntua pahalta. Nyt olen selvästi taas mennyt kriisissäni eteenpäin. Raskausuutiset eivät enää satuta niin paljon ja toisaalta haluan niin kovasti olla mukana pitkään seuraamieni bloggaajien taipaleella vielä raskausuutisen jälkeenkin. Minulle tuli tästä huomiostani hyvä mieli. Tästä kriisistä selvitään. Pikkuhiljaa muutun taas kokonaisemmaksi ja ehjemmäksi.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Onnea voittajille!

Vihdoin ja viimein olen saanut äärimmäisen virallisen arvonnan suoritettua. Itsekseni täällä sydän pamppaillen nostin arvontalippusia kasasta. Arvontaan osallistui yhteensä 16 kommentoijaa. Tässä tulevat voittajat ja palkinnot. (Anteeksi huono kuvanlaatu. Nämä ovat kännynäpsäisyjä.)

1. palkinto, virkattu kori (korkeus 10 cm). Voittaja on Helma!

2. palkinto, virkattu heijastin. Voittaja on Ellenea!

3. palkinto, virkatut kuusenkoristeet. Voittaja on Miilosa!

Onnittelut voittajille! Lähettäkää yhteystietonne minulle sähköpostilla osoitteeseen toiveissa@gmail.com. Kiitos vielä kerran kaikille blogini lukijoille huikeasta kävijämäärästä. Se lämmittää mieltäni todella paljon.

Hoitorintamalta jotain uutta

Perjantaina suoritettiin todella kivulias punktio, jonka tuloksena saatiin viisi munasolua. Neljä soluista hedelmöittyi ja jatkoi jakaantumista. Eilen kohtuuni siirrettiin kaksi alkiota. Toinen 8-soluinen top-alkio ja toinen 7-soluinen (1,5 pistettä). Kahta muuta alkiota jatkoviljellään, joten vielä en tiedä, saatiinko pakkaseen mitään. Tunnelma on ristiriitainen. Toivon tietysti kovasti, että kaksoset tarraisivat lujasti kiinni, mutta toisaalta olen helpottunut siitä, että tämä polku on lähes lopussa. Jos pakkaseen ei saada mitään, meidän hedelmöityshoitomme loppuvat jo ennen joulua.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Ystävät ovat parasta

Avun pyytäminen ja rehellinen kertominen ahdistuksestani on viisainta, mitä olen tehnyt pitkään aikaan. Eilen sain huomata, kuinka mahtava tukiverkko minulla on ystävissäni. Kuinka uskomattomia ihmisiä ympärilläni onkaan. Eivätkä he olleet minun puolellani vain eilen. Sain kuulla, että ystäväni on astunut minua puolustamaan sellaisessakin tilanteessa, jossa itse en ole ollut paikalla. Se lämmitti mieltäni todella paljon. He ovat olleet minun joukkueessani koko ajan, enkä ole ongelmani kanssa onnistunut heitä karkottamaankaan.

Eilen minun oli hetken ajan kevyt olla. Alkuahdistuksen sain purkaa puhelimitse ystävälle ja pikkujouluissakin sain avautua ongelmistani pelkäämättä, että ystäväni kyllästyvät minuun. Sain lomaa arjestani, ja minulla oli todella hyvä olo. Viime yönä sain myös nukuttua hyvin.

Tänään ahdistus on palannut. Eihän se millään pikaratkaisulla poistukaan. On kuitenkin tärkeää, että se oli hetken poissa. Yksinäisyyteni vähenee onneksi huomenna, kun mieheni palaa takaisin kotiin.

Tänään joudun pistämään itseäni kolmeen otteeseen: Gonal-kynässä ei ole jäljellä kokonaista annosta, joten joudun pistämään Gonalia kahdesta kynästä ja lisäksi pistän Cetrotide-nimistä lääkettä jarruksi. Huomenna ultrataan.

PS: Anteeksi kaikille arvontaan osallistuneille. Pari juttua odottaa päättelemistä ja sitten olen valmis.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Huono fiilis

Tuntuu niin kamalan pahalta. Ahdistus on ollut jo monta viikkoa normaali olotila. Se palaa rintaan vähän ennen heräämistä eikä se katoa. Aluksi sain siitä rauhan töissä, mutta nyt en enää pääse siitä eroon sielläkään.

Ahdistuksen kumppanina tulee suuri yksinäisyyden tunne. Eristäydyn töissä, koska en enää oikein kykene ottamaan osaa kepeään keskusteluun. Eristäydyn ystävistäni, koska pelkään, että romahdan heidän läsnäollessaan. En halua enää kuormittaa heitä tällä asiallani. Olen itsekin kyllästynyt tähän kaikkeen. Miksi muut eivät jo olisi? Tiedän kyllä, että ystäväni eivät ajattele näin, mutta se ei muuta tilannetta. En halua kuormittaa ihmisiä, joilla on itselläänkin tahoillaan ongelmia.

Pariin otteeseen olen tämän ahdistuksen aikana nähnyt ystäviä ja se oli ihanaa. Kiitos tuhannesti K:lle ja TT:lle siitä. Nämä tapaamiset ovat tuoneet hyvää mieltä, mutta eivät ne tietenkään ole olleet mitään ihmelääkettä koko ahdistukseen.

Huomenna tapaan kaksi rakasta ystävääni pikkujoulujen merkeissä. Minua pelottaa. Parin viinilasin jälkeen minun voi olla hankala pidätellä itseäni. En kuitenkaan halua olla ongelmineni koko illan keskipiste. Oikeastaan olisikin helpompaa pysyä eristyksissä. Täällä kotona minun ei tarvitse hillitä itseäni. Täällä voin antaa kyynelten virrata rauhassa. Täällä minun ei tarvitse edes pystyä puhumaan.

Tänään pistän Gonalia neljännen kerran. Vatsa on jo todella turvonnut. Turvotus voi toki johtua muustakin kuin pistoksista. Esimerkiksi juuri loppuneista kuukautisista, mutta tietysti toivon, että munasolut kasvavat. Pistän ensimmäistä kertaa suurta annosta Gonalia ilman jarrua. Pakkohan jotain on tapahtua.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Satatonninen täynnä!

Jihuu!

Noin täyttyi sadantuhannen kävijän rajapyykki. Arvonta on nyt suljettu ja se suoritetaan pikimmiten. Jännittävää!

Tänään pistän ensimmäisen Gonalin vatsamakkaraan.


sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Parasta terapiaa

Elän taas kerran hyvin rankkaa aikaa. Ensimmäistä kertaa ikinä hoitostressi on mennyt myös uniin. Valvon usein myöhään saamatta unta ja aamuisin joudun kuitenkin heräämään töihin hyvin aikaisin. Rinnassa on jatkuva möykky, joka vetää minut aivan fyysisestikin kumaraan. Pienetkin huolet kasvavat suuriksi etenkin öisin ja murehdin sellaisiakin asioitta, joiden murehtiminen ei ole tällä hetkellä ollenkaan ajankohtaista. Olen menettänyt aloitekykyni, en kykene hoitamaan kotiani enkä itseänikään enempää kuin on aivan pakko.

On kuitenkin yksi paikka, jossa rintaa puristava ahdistus kaikkoaa. Se on vertaisten seura. Olen osallistunut Simpukka ry:n vertaistukitoimintaan viime keväästä saakka. Vertaistuen kautta olen saanut monia uusia ystäviä, jotka ymmärtävät minua täydellisesti. Eilen olin vertaisteni seurassa eikä ahdistus iskenyt minuun koko päivänä. Illallakin tunsin vain suloista väsymystä. Sain levätä.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Vyöhyketerapiassa

Kävin perjantaina  vyöhyketerapiassa. Tarkoituksenani oli saada helpotusta sekä tuleviin kuukautiskipuihin että stressiini. Kipeitä pisteitä löytyi todella paljon. Aivan vielä en osaa sanoa, oliko vyöhyketerapiasta apua. Perjantai-iltana tunsin vihlontaa kohdun suunnasta ja lauantaina olo oli kuukautiskipuinen ja aamulla tuli vähän tuhruvuotoa. Toisaalta lauantaina oli 28-päiväisen kiertoni 28. päivä, mutta Primolutien ansiosta kuukautiset eivät kuitenkaan alkaneet. On siis hankala sanoa tässä vaiheessa, millaista apua vyöhyketerapiasta oli tai oli olematta. Kokemus oli kaikesta huolimatta mukava.

Olen kerran aikaisemminkin kokeillut luontaishoitoa lapsettomuuteeni. Silloin kokeilu tosin tapahtui täysin huumorimielessä. Äitini oli nimittäin sattunut väriterapiakurssille, josta hän osti oranssia värihomeopaattista lääkettä. Oranssin värin pitäisi nimittäin auttaa hedelmättömyyteen. Naurusta ulvoen äitini soitti minulle, että lähettää minulle pienen paketin. Myöskin nauraen kokeilimme lääkettä mieheni kanssa ohjeen mukaan. Sanomattakin on varmaan selvää, että ei auttanut oranssi väri meitä. Ehkä siihen olisi pitänyt uskoa enemmän!

Onko sinulla kokemusta vaihtoehtoisista hoitomuodoista lapsettomuuden puolella? Millaisia vaikutuksia hoitomuodoilla on sinulle ollut? Tahtoisin kovasti kuulla kokemuksia erilaisista luontaishoidoista, myös hulvattomista huvikokemuksista.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Melkein 100 000 kävijää!

Hyvänen aika! Sadantuhannen kävijän raja menee blogissani rikki aivan pian. Tällä menolla niin käy jo ennen joulukuuta.

Olen superiloinen siitä, että blogissani käy lukijoita. On mukava tietää, että tekstini saattavat auttaa jotakin toista lapsettomuudesta kärsivää vertaistuen muodossa. Mikäli kirjoittaisin ajatuksia ylös vain itselleni, valitsisin jonkun muun tekstilajin kuin blogin. Kirjoittaisin päiväkirjaa tai pöytälaatikkoon. Haluan kuitenkin jakaa ajatukseni toisten kanssa ja saada sillä tavalla myös itselleni uusia ajatuksia.

Sadantuhannen kävijän raja on niin suuri juttu, että se ansaitsee huomiota. Niinpä julistankin marraskuun iloksi pienen arvonnan alkaneeksi! Arvontaan voivat osallistua kaikki, jotka kommentoivat blogiini tästä hetkestä alkaen ennen sadantuhannen rajan rikkoutumista. Arvonnasta kolme onnekasta voi voittaa pieniä tekemiäni käsitöitä. Tällä tavalla voin jakaa konkreettistakin iloa ja lämpöä blogini kautta.

Kenenkään ei tietysti tarvitse osallistua arvontaan. Enkä pyri arpomalla luikertelemaan kenenkään yhteystietoihin kiinni. Ehkä lukijani kuitenkin voivat luottaa minuun tässä asiassa. Onhan oma elämäni täällä hyvin avoin.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Lapsiperheen elämä on raskasta

Lapsiperheen elämä on raskasta. Tämänhän me kaikki lapsettomat saamme kuulla usein. Kannattaisi nauttia nyt, kun on aikaa itselle ja parisuhteelle. Kannattaisi ottaa ilo irti siitä, että on vapaa tulemaan ja menemään.

Lapsiperheen arki on raskasta. Koko ajan on joku huollettavana. Täytyy tehdä kotitöitä. Pestä pyykkiä, siivota, valmistaa ruokaa ja huolehtia vielä kaiken lisäksi parisuhteestakin.

Ruuhkavuosilla tarkoitetaan sitä aikaa aikuisen elämässä, kun lapset ovat pieniä ja vaatimuksia asettavat niin asuntolainat kuin työelämäkin. Ruuhkavuosien aikana ihminen ei paljon muuta ehdi tekemäänkään kuin käymään töissä ja tekemään kotitöitä. Ruuhkavuodet ovat raskaita ja koettelevat jaksamista monella tapaa.

Monissa lapsiperheissä lapset saadaan opiskelujen ja työelämän taitteissa. Siinähän on näppärä paikka perustaa perhettä. Niinpä lapset itseasiassa ovat se asia, joihin ruuhkavuosien alkaminen kilpistyy. Saimme lapsia, ja elämästä tuli heti rankempaa. Lapset siis tekevät elämästä rankempaa. Tällöin lapsettomia on helppo valistaa siitä, kuinka raskasta lapsiperheen elämä on ja kuinka lapsettoman kannattaisi nauttia vapaasta elämästään.

Itse koen kuitenkin eläväni ruuhkavuosia. Olen opintojeni loppusuoralla, mutta teen töitä samaan aikaan. Asuntolaina ja muut taloudelliset huolet stressaavat. Arkisin ehdin käydä töissä ja opiskella. En oikein meinaa ehtiä tapaamaan ketään ystäviäni ja minullakin on paljon siivoamista, pyykinpesemistä ja ruuanlaittoa.

Minulta puuttuvat lapset, mutta koska haluan niitä niin paljon, kipuilen elämässäni kovasti. Vietän viikonloppuna laatuaikaa mieheni kanssa käymällä kahvilassa tai istumalla monta tuntia television ääressä, koska muuhun ei ole voimia. Se ei ole hohdokasta ja ihanaa. Se ei ole nautinnollista. Se ei ole rentouttavaa ja vapauttavaa. Se on äärimmäisen tylsää. En voi olla miettimättä, millaista elämämme olisi, jos meidän perheessämme olisi lapsi. Mitä tekisimme viikonloppuisin? Miltä tuntuisi, kun lauantai-iltana olisin peitellyt lapseni nukkumaan ja voisin sen jälkeen istua sohvalle mieheni viereen? Miltä tuntuisi mennä kahvilaan kokonaisena perheenä? Miltä tuntuisi, jos elämäni sisältö löytyisikin kotoa eikä minulla olisi jo sunnuntaina ikävä töihin?

En halua kirjoituksellani siis väittää, etteikö lapsiperheen arki olisi raskasta. Se on aivan varmasti raskasta, mutta myös lapsettoman arki voi olla hyvinkin raskasta jopa huomioimatta lapsettomuuskriisiä.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Surumarssi

Viime viikon lopulla olin ehkä jopa koominen kaikessa traagisuudessani. Stressi tuntui ja tuntuu edelleenkin todella raskaalta ja aamuisella työmatkalla oli pimeää, kylmää ja ankeaa. Alkoi marraskuu. Törmäsin Spotifyta kuunnellessani Synkkien laulujen maa -nimiseen albumiin. Täydellistä musiikkia synkistelyyn!

Kaikkein eniten synkistelyyni iski tämä Suomen synkimmäksi lauluksikin tituleerattu Tapio Rautavaaran Peltoniemen Hintriikan surumarssi(, jonka tällä videolla esittää Samuli Edelmann).


Jatkoin synkistelyäni muidenkin Tapio Rautavaaran laulujen avulla. Kyynelehdin bussissa esimerkiksi Chisun versiolle laulusta Kulkuriveljeni Jan.

Sekä Juha Tapion versiolle laulusta Kulkurin iltatähti.

Synkistely ei kuitenkaan ollut pelkästään masentavaa. Kuunnellessani näitä surullisia lauluja sain nimittäin tärkeän oivalluksen: Nykyaikaisessa kulttuurissamme tunnutaan usein vakuuttelevan sitä, kuinka vaikeaa ja hankalaa nykyaikainen elämä on. Juoksemme oravanpyörässä, meillä ei ole enää yhteisöllisyyttä, lasten elämä on vaarallisempaa kuin aikaisemmin, kouluissa on vaikeampaa kuin aikaisemmin, työelämä vaatii enemmän kuin koskaan ennen, kauneusvaatimukset käyvät itsetunnon päälle, vanhemmilta vaaditaan uskomattomia suorituksia eikä eläkkeellekään enää pääse. Ennen kaikki oli niin paljon paremmin. Olen alkanut uskoakin vähän niin. Kyllä kannattaisi leppoistaa elämäänsä ja menneisyyden haikailu on järkevää. Kyllä kaikki oli silloin paremmin, kun sai ostaa kyläkaupasta kahdenkymmenen pennin irtokarkkeja tiskin takaa.

Tapio Rautavaara ei edusta kamalan vanhaa aikaa, mutta sitä aikaa kuitenkin, jota minun sukupolveni isovanhemmat ovat eläneet. Entisvanhaa. Sitä aikaa, jolloin kaikki oli paremmin. Senhän huomaa näidenkin laulujen sanoista oikein hyvin. Eikö niin?
On suo, pitkospuut.
Tienä on vain pitkospuut
Ja ne vie luokse töllin harmaan,
Töllin huolen harmaan
Pois on asukas, autioituu
Pirtti ja seinät sammaloituu.
Pois veivät Peltoniemen Hintriikan.
Hän sai köyhyyden,
Osakseen sai köyhyyden.
Vierahaks joskus hallan varmaan,
Joskus hallan varmaan.
Nyt on huoli pois, lopun saivat
Puute ja huolet, maiset vaivat.
Pois veivät Peltoniemen Hintriikan.

Tai 
Täällä painavat huolet mun askeliain
niiden vuoksi se askele raskas on ain.
Minä ymmärrän sen miten onnellinen
ol' mun kulkuriveljeni Jan.
 Tai 

Ei kotini ovi ees narahtanut, poika kun maailmalle lähti.
Synkkänä poikaa se tuijotti vain, yksi vain kirkasti taivallustain:
Kulkurin iltatähti, kulkurin iltatähti.
Ei taattoni neuvoja tarjonnutkaan, poika kun maailmalle lähti.
Moitetta matkaani neuvoksi sain, yksi ei moittinut ymmärsi vain:
Kulkurin iltatähti, kulkurin iltatähti.
Ei äitini evästä antanut, ei, poika kun maailmalle lähti.
Kieltävän katseen vain evääksi sain, yksi ei kieltänyt, armahti vain:
Kulkurin iltatähti, kulkurin iltatähti.
Ei tyttöni huiviaan heiluttanut, poika kun maailmalle lähti.
Syytökset sydämen muistoksi sain, yksi ei soimannut, syyttänyt lain:
Kulkurin iltatähti, kulkurin iltatähti.

Eivät nämä minun suruni ja huoleni ole muuta kuin osa historiaa ja ihmiskunnan elämää. Sellaista se aikuisen ihmisen elämä on. On taloudellisia huolia, huolta terveydestä ja pärjäämisestä sekä ongelmia ihmissuhteissa. Tällaista aikuisen ihmisen elämä on aina ollut ja tällaista se tulee aina olemaankin. Nyt vain sattuu olemaan niin, että minä olen tässä, elämässä omaa aikuisen ihmisen elämääni. Eivät minun elämäni ja huoleni ole sen ihmeellisempiä kuin muidenkaan. Huolista huolimatta on opittava näkemään positiivisia puolia elämässä. On eheydyttävä, jotta ei katkeroidu.
 
Minun veljeni Jan palas’ vihdoinkin, vaan
oli vuodet jo uurteita vuolleet.
Niin kuin olleet jo ois kaikki laulunsa pois,
siellä maailman myrskyissä kuolleet.
Kotitölli se sittenkin turvaisin on.
Se on ahdas, mutta ei rakkaudeton
Minä ymmärsin sen, olin onnellinen,
mut’ ei ollut mun veljeni Jan.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Tilanteen päivitys

Kamala migreeni iski minuun edellisen päivityksen jälkeen ja veikin sitten kolmisen päivää mukanaan. Migreenin jälkeen kivut ovat pikkuhiljaa alkaneet helpottaa, mutta vielä tänäänkin, kiertopäivänä 16 tunnen vihlontaa vasemman munasarjan ympäristössä.

Henkinen kipuilu on tällä hetkellä jo kovasti luopumista raskausajatuksista ja biologisen lapsen saamisesta. Tuntuu raskaalta ajatella, että hoidot ovat jo edenneet näin pitkälle. Kyllähän hoitoja tämänkin jälkeen voi jatkaa, mutta emme enää halua emmekä jaksa juosta hoidoissa. On kuitenkin rankkaa ajatella, että mahdollisuus raskauden kokemiseen on tällä hetkellä hyvin pienen langan varassa.

Hoitoa ei tarvitse siirtää. Sen sijaan siirretään kuukautisia eteenpäin noin viikolla. Mies on siis tällä metodilla paikalla punktion aikaan.

torstai 18. lokakuuta 2012

Maassa

Mikäli ensimmäinen ivf olisi tuottanut tulosta, laskettu aika olisi osunut marraskuun loppuun. Maaliskuussa, ensimmäisen ivf:n tienoilla mieheni päätti, että lähtisi ulkomaille reissuun marraskuun lopussa, mikäli plussaa ei tulisi. Kun yritys sitten meni pieleen, mieheni alkoi suunnitella reissuaan ja viime viikolla hän viimein osti lentoliput ja varasi hotellinkin. Kyseessä ei ole hurjan pitkä matka. Hän on poissa viikonlopun lisäksi vain kaksi arkipäivää. Matka on tärkeä. Raskaan syksyn keskellä on oikeasti joskus pakko päästä hetkeksi pois. Hänellä on siihen mahdollisuus ja tietysti hän haluaa sen mahdollisuuden käyttää.

Elämämme on kuitenkin tässä vaiheessa sellainen, että kaikki, mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Kuinka ollakaan nuo kaksi vaivaista arkipäivää ovat hyvin suurella todennäköisyydellä juuri ne päivät, kun seuraava punktio täytyisi tehdä. Meille suunnitellaan nimittäin nyt lyhyttä kaavaa seuraavaan kiertoon ja nyt elän 28 päiväisen kiertoni viidettä kiertopäivää.

Olin lääkärissä yksin. Keskustelu oli hyvin hedelmätöntä, koska lääkäri yritti koko ajan puhua minua ympäri, jotta mieheni peruisi matkansa. Hänen mukaansa meillä on nyt priorisoimisen paikka. Minä en kuitenkaan miehen matkasta päätä. Siitä päättää mieheni. Minä olen uhrannut jo kolme lomaani hoitoihimme ja tiedän kyllä tarkalleen, kuinka paljon se ottaa pattiin. Minulla ei kuitenkaan ole oikeutta vaatia miestäni perumaan jo maksettua matkaa. On pirorisoitava myös henkistä jaksamista sekä parisuhteen tilannetta. Taas kerran langat ovat jossain aivan muualla kuin omissa käsissäni. Mieheni neuvotelkoon lääkärien kanssa seuraavasta vaiheesta.

Asiahan olisi päivänselvä, jos lopputulos voitaisiin meille taata. Kukaan ei sitä kuitenkaan voi tehdä. Todennäköisintä kuitenkin tämän tiedon valossa on se, että hoito ei edelleenkään onnistu. Onko meidän oikeasti uhrattava koko elämämme tähän? Emmekö voi edes suunnitella pienen pientä pakoa arjesta kuukausien päähän, koska hoidot saattavat jälleen kerran sotkea suunnitelmat? Kuinka monta hengähdystaukoa meidän on uhrattava tuloksettomiin hoitoihin? Kuinka kauan tätä paskaa on jaksettava jatkaa?

tiistai 16. lokakuuta 2012

Nopeita käänteitä

Ja julkista puolta vielä kritisoidaan hitaudestaan ja jähmeydestään. Sain tänään puhelun polilta. Viimeinen ivf on alustavasti merkitty viikolle 46 ja suunnittelukäynti oli syytä sopia kiireesti. Kiireesti se sovittiinkin. Aika polille on nimittäin huomenna.

Viimeinen ivf tuntuu yhtä aikaa pelottavalta ja helpottavalta ajatukselta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että se saakin olla viimeinen. Voihan olla, että ajatus vielä muuttuu, mutta tällä hetkellä ajatus yksityiselle siirtymisestä ei houkuttele. Haluan saada kehoni takaisin ja kipuni aisoihin. En jaksa enää yrittää.


Kerään nyt kuitenkin voimani tähän viimeiseen kertaan. Enköhän minä vielä tämän kerran jaksa.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Kiertopäivissä jälleen

Kiertopäivä 1. Edellisestä onkin jo aikaa lähes neljä kuukautta. Kipu on kova aivan kuten aiemminkin. Mitäköhän hyötyä Procrenista lopulta oli?

Tämän päivän käytin sohvalla makaamiseen. Tramalin avulla olo on ollut siedettävä. Huomenna menen töihin ja tyydyn korkeintaan Panacodiin. Tramal vetää pään liian sekaisin.

Kipu voimistaa pettymystä. Se alleviivaa sen, kuinka kehostani on tullut viholliseni. Ilman kipuja on ollut kepeää. Nyt tuntuu taas raskaalta. Olen väsynyt ja haluaisin jo luovuttaa. Luovuttamalla saisin kivut taas hallintaan. Mutta vielä on yritettävä kerran. Viimeinen julkinen hoito täytyy vielä jaksaa. Sen jälkeen saan luovuttaa ja aloittaa uuden elämänvaiheen adoptio-odottajana.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Pakko toipua

Kamala viikko takana. Näin korkealta en ole vielä aikaisemmin pudonnutkaan. Näin paljon tämä ei ole vielä sattunut. Näin väsynyt en vielä ole tähän kaikkeen ollut.

Keskiviikkona menin töihin normaalisti ja soitin kesken työpäivän polille kertoakseni testituloksesta. Onnistuin keskittymään työasioihin unettomasta yöstäni huolimatta ja lopetin töidenteon vasta seitsemän aikaan illalla. Kamalinta oli, kun lähdin koirani kanssa lenkille. Silloin ehdin tai jouduin ensimmäisen kerran päivän aikana ajattelemaan tilannettani. Itkin lenkillä niin kovasti, että jouduin kamppailemaan, etten itkisi aivan ääneen. Onneksi sain pimeydeltä ja vesisateelta suojaa vastaantulijoiden katseilta.

Tostain työpäivä oli hankala. Olen äitiysloman sijainen ja tietysti juuri nyt viranhaltija päätti tulla vauvansa kanssa tervehtimään työporukkaa ruokatauolla. Istuin nurkassa syömässä, kun äiti tuli vauvansa kanssa paikalle. Heti alkoi tietysti suuri meteli ja ihatselu vauvan ympärillä. Tuijotin tiiviisti lautastani ja söin niin nopeasti kuin kykenin. En tervehtinyt viranhaltijaa ollenkaan, vaan poistuin mahdollisimman äkkiä paikalta. Voin fyysisesti pahoin. Sain tehtyä pakolliset työtehtävät, mutta minun oli pakko lähteä kotiin heti, kun se oli mahdollista ja jättää eräs palaveri kokonaan väliin. En yksinkertaisesti voinut enää jäädä paikalle. Niinpä tulin kotiin ja suljin maailman ulkopuolelle.

Haluan rankaista kehoani. Se on tähän kaikkeen syyllinen. Se ei suostu toimimaan, niin kuin sen pitäisi. Rankaisuyritykseni ovat säälittäviä, ja kehoni pystyy kyllä lyömään heti takaisin. Karkin ja suklaan mättämisestä tulee vatsa kipeäksi, vitamiinien syömättä jättäminen saa aikaan flunssan tunnun, urheilusta luistaminen saa hartiat jumiin ja pään kipeäksi. Ei sille yksinkertaisesti mahda mitään.

Nyt olen onneksi ehtinyt nukkua ja levätäkin vähän. Enää ei itketä, mutta olo on turta. Elämä tuntuu turhauttavalta. Minä en pitele lankoja käsissäni. Yritän keskittyä elämässäni pieniin hyviin asioihin, mutta isot pahat asiat valtaavat koko ajan lisää alaa. Haluaisin jo saada pisteen tälle kaikelle. Ei minulla kuitenkaan ole montaa vaihtoehtoa. Jotenkin tästäkin on pakko toipua.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Ei raskaana

Neljän kuukauden lääkkeet ja sivuoireet turhan takia. Ei tämä taida onnistua koskaan.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Voi itketystä!


Jännitys säilyköön huomiseen teilläkin. Tässä Carlin ja Ellien tarina elokuvasta Up.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Hautajaiset

Läheinen ihminen haudattiin viikonloppuna. Olo on viikonlopun jäljiltä todella väsynyt, mutta toisaalta myös tyytyväinen. Läheinen sai juuri sellaiset hautajaiset kuin toivoikin. Kuolema vetää omaiset tiiviimmin yhteen kokemaan ja jakamaan yhdessä tunteita sydäntä riipaisevasta itkusta hilpeään nauruun.

Oma vointi ja tuntemukset eivät ole olleet nyt keskiössä. Kivut hellittivät perjantaina, eikä muitakaan tuntemuksia juuri ole. Huomenna saisin testata, mutta saatan jättää testaamisen vasta keskiviikkoon. Minulla on nimittäin huomenna paljon menoja, enkä jaksa nyt kohdata vielä uutta suurta tunnemyrskyä.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Kipu

Pienistä toivoakin herättävistä vihlaisuista kasvoi kokonainen kipu. Siinä se nyt on, vasemman munasarjani ympärillä ja muistuttaa itsestään. Vanha tuttu kipu. Emme olekaan pitkään aikaan tavanneet.

Enkä halua kertoa siitä kenellekään, koska kaikki vain sanoisivat, että toivoa ei pidä vielä heittää. Niinpä kokoan itseni ihmisten seurassa ja esitän hyväntuulista ja hyvävointista rooliani.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Pääsenkö kyytiin koskaan?

Rautatieasemalla seisoo joukko ihmisiä. Tällä asemalla junat eivät pysähdy. Niiden kyytiin täytyy yrittää hypätä vauhdissa. Junan tulon osaa hyvin aavistaa. Se noudattaa omaa aikatauluaan melko täsmällisesti. Rautatieasemaa kohti kävellessäni olin luottavainen siihen, että pääsen junan kyytiin melko helposti. Uskoin kyllä, että minun tarvitsee harjoitella pari kertaa, mutta jo toisella tai kolmannella yrittämällä onnistuisin varmasti hyppäämään oikeaan aikaan ja tarpeeksi pitkälle.

Junan tullessa ihmiset yrittävät hypätä kyytiin. Toiset onnistuvat siinä vaivattomasti, kun taas toisten hyppy epäonnistuu jo alkuunsa. Toiset hyppäävät kyllä korkealle, mutta paiskautuvat sitten päin junan seinää tai suoraan raiteelle. Joku pääsee junaan jo kyytiinkin, mutta ei pysty pitämään tarpeeksi hyvin kiinni ja tippuu maahan hieman aseman ulkopuolella tai vähän kauempanakin.

Kun huomaa muiden onnistuvan hypyissään, saa uskoa siihen, että itsekin jollakin kerralla onnistuu. Täytyy vain sinnikkäästi yrittää ja harjoitella etenkin ajoittamista. Kannattaa katsoa aikatauluvihkoa ja miettiä, millä hetkellä on parasta hypätä ja kuinka kauas. Jokaisen junan kyytiin ei välttämättä edes kannata yrittää, koska jatkuva hyppiminen on hyvin raskasta ja joskus täytyy yksinkertaisesti pakottaa itsensä lepoon. Uusia junia on kuitenkin tulossa.

Kun epäonnistuu tarpeeksi monta kertaa, alkaa epäillä mahdollisuuksiaan päästä junan kyytiin. Silloin saattaa huomata, että osalla asemalla pidempään olleista on mukanaan apuvälineitä. Noilla apuvälineillä jotkut näyttävät pääsevän junaan todella näppärästi. Silloin täytyy selvittää, kuinka noita apuvälineitä saisi omaan käyttöön. On olemassa pari tapaa: Voi joko mennä kauppaan ostamaan välineitä tai sitten asettua vuokrausjonoon.

Toisista asemalla seisojista tulee läheisempiä. He ovat yrittäneet päästä junan kyytiin yhtä kauan, ja ehkä heillä on samoja välineitäkin käytettävänään. Heiltä saattaa saada apua välineiden käyttöön, ja itsekin voi ehkä auttaa heitä. Vaikka todella toivookin heidän kaikkien pääsevän junan kyytiin, pelkää jäävänsä asemalle seisomaan yksin. Kun joku heistä sitten pääseekin junan kyytiin, alkaa itsekin uskoa, että näillä välineillä voi onnistua. Samaan aikaan pelottaa, että ei itse parhaimpienkaan välineiden avulla onnistu.

Toisinaan asemalle kävelee joku tuttu, joka ehkä pysähtyy hetkeksi laiturille, mutta onnistuukin hyppäämään heti seuraavan junan kyytiin. Hänellä oli varmasti hyvin ansaittu paikka junassa, mutta silloin ei voi olla tuntematta kateutta siitä, että pidempään yrittäneelle junan ovet eivät vain meinaa millään aueta.



maanantai 1. lokakuuta 2012

Draama koulutuspäivästä

Koulutuksessa. Paikalla on työkavereita sekä vanhasta että uudesta työpaikasta. Työkavereiden joukossa myös kaksi entisen työpaikan esimiestä, joille nainen on hoidoistaan viime keväänä kertonut. Naisen vatsa on pyöristynyt kesän aikana. Ei siksi, että hän olisi onnistunut tulemaan raskaaksi, vaan siksi, että hoitojen vaikutukset näkyvät vielä vatsassa.

1. esimies: Hei! Mukava nähdä. Mitä kuuluu?
Nainen: Oikein hyvää kuuluu.
1. esimies: Aivanko oikein hyvää?
Nainen: Voi, ei aivan niin hyvää. Sillä rintamalla ollaan vielä samassa pisteessä. Toivoa on taas, mutta ei muuta.

2. esimies (katsoen merkitsevästi vatsan suunnalle): No, joko sinua saa onnitella?
Nainen: Voi, ei valitettavasti vielä. Samassa pisteessä ollaan edelleen. Toivoa on taas, mutta ei vielä muuta. Katsellaan nyt tässä vielä.

Koulutuksesta nainen lähtee surullisin mielin. Toisaalta hän tietää, että mukana elävät ihmiset toivovat aidosti hänen onnistuvan. Toisaalta häntä harmittaa, että hän on kertonut asiastaan niin monelle. Häntä surettaa, koska häntä on taas kerran muistutettu asiasta. Taas kerran aikaa on kulunut. Sellaista aikaa, jona jotain merkittävää olisi voinut ehtiä tapahtua. Mitään merkittävää ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ei vielä eikä ehkä koskaan.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Alkio siirretty

Alkio siirrettiin pari tuntia sitten. Se oli sulatettu eilen, ja sulatuksessa siitä katosi pari solua, mutta se oli jatkanut jakaantumista ja voitiin siis siirtää. Toimenpide oli tällä kertaa vähän inhottava, koska en ollut ehtinyt saada rakkoani tarpeeksi täyteen veden tankkaamisesta huolimatta. Nyt parin viikon ajan käytän Lugesteronia ja Estradotia rinnakkain ja piinailen parhaani mukaan.

Mies ei tällä kertaa ollut mukana siirrossa. Se oli hieman kurjaa, mutta ei tietenkään maata kaatavaa. Olemme tavallisesti käyneet yhdessä siirtokahveilla, mutta nyt jouduin kahvittelemaan yksikseni.

Olo on toiveikas ja pelokas.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Pakastesiirtoa kohti

Kävin perjantaina polilla. Limakalvo oli 8 mm paksuinen ja muutenkin kaikki näytti hyvältä. Aloitin eilen Lugesteronit ja tiistaina tehdään PAS. Estradot-laastareita käytetään Lugesteronien rinnalla raskaustestiin saakka, ja jos testi sattuisi olemaan positiivinen, aina raskausviikolle 12 saakka.

Huomaan olevani aikaisempaa toiveikkaampi. Tekisi mieli haaveilla, mutta en uskalla rakentaa pilvilinnoja. Tipahtaminen pelottaa ja sen vuoksi maan pinnalla pysyminen on turvallisempaa.

Psst. Tsekatkaa linkki Hesarin uutiseen tuolta Mediakatsauksen puolelta. Jos jotain hyvää täytyy endometrioosista löytyä, olkoon se sitten tämä!

perjantai 21. syyskuuta 2012

Katse menneisyyteen



Luin blogini ensimmäisiä postauksia. Tulin niistä kovin surulliseksi. Aloitin blogini pitämisen siinä vaiheessa, kun yritystä oli takana seitsemän kuukautta. Muistan, kuinka totuus lapsen saamisen vaikeudesta alkoi paljastua minulle siinä vaiheessa, kun yritystä oli takana noin puoli vuotta. Kuukautiseni olivat hieman myöhässä ja olin jo hetken varma, että olen vihdoinkin onnistunut tulemaan raskaaksi. Sitten kuukautiset kuitenkin tulivat ja järkyttävän kipeinä, kuten tavallista. Itkin kuukautisten alkua ja kipua vessassa ääneen ja osasin jo arvata, että minun taisteluni tulee olemaan hankala.

Noissa ensimmäisissä postauksissa on kuitenkin mukana toivo. Lähes jokainen kuukausi on tuonut mukanaan uuden pettymyksen jälkeen uuden yrityskerran ja uuden toivon. Teksteissä paistaa toivo ja usko siitä, että jonakin päivänä raskaaksi tuleminen onnistuu.

Tunnelma on niin kovin erilainen kuin nyt. Viime vuoden lokakuun eli reilun vuoden yrittämisen jälkeen meidän ei ole enää tarvinnut yrittää itse. Yrittäminen on jätetty lääkäreiden harteille, yrityskertoja ei enää lasketa eikä elämä enää ole kulkenut kahden viikon sykleissä. Nyt elämä on jo vuoden ajan rytmittynyt hoitojen ja hoitotaukojen ympärille. Toisaalta nyt on helpompaa, kun stressaaminen ei jakaannu jokaiselle kuukaudelle. Toisaalta kerralla joutuu kokemaan isomman stressin. Surutyötä ja luopumistakin on jo tehty. On täytynyt alkaa hyväksyä sitäkin vaihtoehtoa, että minusta ei koskaan tule biologista äitiä yhdellekään lapselle.

Olisi ollut niin oikein, että tuo toiveikas nainen olisi saanut toiveensa toteutettua. Hän olisi sitä osannut arvostaa ja nyt hän olisi jo pienen lapsen onnellinen äiti. Ei hänen olisi tarvinnut kokea tätä surua ja pettymyksien määrää osatakseen arvostaa lastaan. Hänestä olisi tullut ihan hyvä niinkin.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Hedelmöityshoidot ulkomailla



Blogini tilastoista selviää, että täällä käy lukijoita myös Suomen ulkopuolelta. Olen itse lueskellut lähinnä suomalaisia lapsettomuusblogeja, mutta minua kiinnostaisi kovasti kuulla hedelmöityshoidoista myös muualla kuin Suomessa.

Onko sinulla kokemusta tai tietoa hedelmöityshoidoista ulkomailla? Kuinka ne eroavat suomalaisesta hoidosta. Millainen lainsäädäntö on? Millainen hoitojen korvaussysteemi on? Kuinka helposti hoitoihin pääsee? Millaista hoito on konkreettisesti? Käytetäänkö samoja lääkkeitä? Minkä hintaisia hoidot ovat? Ja niin edelleen. Olen kovin kiinnostunut kuulemaan kaikesta mahdollisesta ulkomaisiin hoitoihin liittyvästä.

Entä luetko ulkomaisia lapsettomuusblogeja? Olisi hienoa, jos linkkaisit myös niitä tänne kommentteihin. Itselläni taittuvat suomen lisäksi englanti, viro ja ruotsi, mutta eiköhän lukijoista löydy muidenkin kielten taitajia, jotka saattaisivat kiinnostua ulkomaisista blogeista.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Palelua

Onpas outo olo. Palelen nimittäin. Moneen kuukauteen en ole oikeastaan palellut. Jos on tullut kylmä olo, olen pukenut vähän lisää vaatetta, ja tuttu kuumuus on taas vallannut kroppani. Tänään kuitenkin palelen vaatteiden lisäämisestä huolimatta.

Onkohan kyse alkavasta flunssasta vai kuumien aaltojen loppumisesta? Toivottavasti jälkimmäisestä. En nyt millään jaksaisi sairastaa.

Voidaankohan muuten pakastealkion siirtoa tehdä flunssan aikana?

maanantai 10. syyskuuta 2012

Kuulumisia

Viime viikko oli kamala. Voin lähes koko viikon ajan huonosti. Minulla oli migreeni, lihassärkyä ja voimattomuutta, väsymystä, huimausta, pahoinvointia ja tolkuttoman monta kuumaa aaltoa. Syytin taas minulle ominaiseen tapaani itseäni huonosta voinnista. En ole nukkunut enkä urheillut tarpeeksi. Siitä tämä kaikki johtuu. Lopulta kuitenkin tajusin, että oireethan ovat Procrenin ansiota. Lopetin nimittäin Cliovellen käytön polipäivänä runsas viikko sitten ja niinpä jouduin kestämään vaihdevuosioireita oikein olan takaa. Olossa ei vieläkään ole hurraamista, mutta voin kyllä vähän paremmin. Olen vain aivan älyttömän väsynyt tällä hetkellä.

Lykkäsin heti aamulla kaksi Estradot-laastaria mahaani. En halunnut odottaa iltaan, koska uskon, että estrogeeni vie vaihdevuosioireet pois. Halusin siis toimia mahdollisimman nopeasti. Puoleen päivään mennessä toinen laastari oli jo irronnut ja minun täytyi vaihtaa se uuteen. Laastarin pitäisi pysyä paikallaan kolme päivää, mutta vatsamakkarani ja housuni tekivät yhteistyötä päästäkseen laastarista eroon. Toivottavasti onnistun pitämään loput laastarit paikoillaan tarvittavan ajan.

Fyysinen huonovointisuus vei mielenkin matalalle. Kesällä lepäämällä saavutettu hyvä vointi tuntuu jo kadonneen. Loppuviikosta olin jo melko itkuinen ja viikonloppuna itkeskelin lisää ystävän ja viinilasin seurassa. Kiitos siis ystävälleni ja anteeksi, että olen niin usein tuen tarpeessa.




torstai 30. elokuuta 2012

Polikäynti

Kävin tänään polilla. Siellä ultrattiin Procrenin jäljiltä ja kaikki oli ihan ok kunnossa. Limakalvo oli ohut. Aivan kuten kuuluukin olla. Vasemman munasarjan endometriooma ei ole pienentynyt mutta eu kasvanutkaan. Ihan hyvältä siis näyttää tällä hetkellä.

Lopetan Cliovellen käytön tänään lähinnä sen vuoksi, että se on aiheuttanut minulle viime aikoina lihomisen lisäksi vatsan turvotusta. Pakastealkion siirtoon lähdetäänkin jo aika pian. Procrenin vaikutus on neljä viikkoa eli 9.9. saakka. 10.9. aloitan Estradot-nimisten estrogeenilaastareiden käytön. Minulle ei määrätty Zumenoneja, koska tuosta Cliovellestäkin on tullut sen verran paljon sivuoireita. Laastareiden käyttäjille sivuoireita ei samalla tapaa kuulemma tule, mutta laastari on tehokkuudeltaan vähintään yhtä hyvä kuin tabletitkin. Laastari vaihdetaan kolmen päivän välein ja sitä käytetään parin viikon ajan. Siirto tehdään sitten todennäköisesti syyskuun viimeisellä viikolla. Ennen sitä toki ultrataan vielä.

Mikäli alkio ei selviä sulatuksesta uuteen ivf:ään lähdetään saman tien. Jos alkio taas saadaan siirrettyä, viimeinen ivf tehdään todennäköisesti ennen joulua tai viimeistään tammikuussa. Lääkkeet onneksi voidaan kirjoittaa joka tapauksessa tämän vuoden puolelle.

Tästä tämä taas alkaa. On pelottavaa olla taas uusien toivojen ja pettymysten kynnyksellä. Olin keväällä todella huonossa kunnossa. Nyt voi hyvin enkä haluaisi voida taas huonosti. Asenne onnistumista kohtaan on äärimmäisen pessimistinen. Ajatukset ovat jo julkisen puolen hoitojen tuolla puolen.

perjantai 24. elokuuta 2012

Procren ja sivuoireet

Procren on vaikuttanut minuun monella tapaa. Kyseessä ei siis ole ollenkaan mukava lääke.

Lääkkeen pistäminen sinänsä on helppoa. Esitäytetyn ruiskun ainekset on helppo sekoittaa, lääkettä on melko pieni määrä, eikä lääkeaine kirvele ollenkaan. Inhottavaa on ruiskun suuri koko. Ruisku on siis hieman kömpelömpi käytössä kuin Gonal-kynä tai Pregnylin ruisku.

Pistin Procrenia kolme kertaa neljän viikon välein. Ensimmäisen pistoksen jälkeen en vielä käyttänyt mitään muuta lääkettä, mutta aloitin Cliovellen käytön pari päivää toisen pistoksen jälkeen. Cliovelle alkoi vaikuttaa noin viikon päästä sen aloittamisesta ja se vaikutti oikein hyvin etenkin kuumiin aaltoihin.

Inhottavia sivuoireita on ollut paljon, mutta kaikeksi onneksi mielialaan Procren ei ole vaikuttanut. Olen voinut henkisesti melko hyvin enkä ole ollut oikeastaan ollenkaan pahalla tuulella. Ehkä kesä ja lomailukin vaikuttivat tähän asiaan.

Tässä huomaamiani sivuoireita:
  • Kuumat aallot. Tämä oli ehdottomasti huomattavin Procrenin sivuoireista. Laitoin kuumia aaltoja ylös muutamina päivinä ja hereilläoloaikana kuumia aaltoja tuli pahimmillaan kymmenen kappaletta. Niitä tuli siis lähes tunnin välein! Cliovelle auttoi kuumiin aaltoihin, mutta kolmannen pistoksen jälkeen kuumat aallot palasivat takaisin. Tosin paljon lievempänä.
  • Lihominen. Inhottavaakin inhottavampi oire. Vatsan seutu on paisunut kesän aikana. kovasti. Aiemmin liikunta on auttanut lihomiseeni, mutta nyt siitä ei ole ollut samalla tavalla apua ja kaikki syöminen tuntuu nopeasti vyötärön ympärillä. Lihomista tietysti edesauttaa myös taustalla olevat ivf-hoidot, jotka sotkivat liikuntarutiinia ja vaikuttivat siis osaltaan kroppani kuntoon. Painon noususta minulla ei ole tietoa, koska en halua käydä vaa'alla masentumassa ennen kuin olen saanut painoa vähän pois. Lihominen näkyy ja tuntuu kiristävissä vaatteissa.
  • Limakalvojen kuivuminen. Etenkin alapäässä limakalvot tuntuvat kuivilta. Toisinaan tuntuu kuin paikat juuttuisivat kiinni ja ne täytyy avata joko käsin tai levittelemällä jalkoja. Sanomattakin varmaan selvää, että julkisillä paikoilla täytyy vain kärsiä.
  • Silmien kuivuminen. Jo valmiiksi hieman kuivat silmäni ovat kuivuneet paljon aikaisempaa enemmän. Etenkin aamuisin silmät saattavat olla hyvin kuivat ja punoittavat. Piilareiden käyttö on aiempaa hankalampaa.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Pakko palata

Nyt alkaa olla pakko palata takaisin lapsettomuusmaailmaan. Maailma on ehtinyt olla kiinni muutaman kuukauden ajan eivätkä ajatuksetkaan ole aivan kamalasti aiheessa viipyilleet. Nyt täytyy kuitenkin tulla takaisin.

Ensi viikolle on varattuna aika polille. Siellä katsotaan, millaisia vaikutuksia Procrenilla on ollut ja suunnitellaan tulevan siirron aikatauluja. Siitä se sitten taas lähtee. Toivon ja epätoivon vuoristorata.

Läheisen sairastuminen on hyvin vakavaa. Elinaikaa on annettu korkeintaan viikkoja. Elämme nyt todella surullista ja stressaavaa aikaa. Sen vuoksi aion antaa siirron mennä tällä kertaa vain sivussa. En anna sille pääroolia elämässäni. Enkä aio rasittaa miestäni ollenkaan lapsettomuuteen liittyvillä asioilla. Hän saakoon rauhassa elää suruaikaa. Siirrossa häntä ei onneksi tarvitakaan. Toivottavasti onnistun pysymään päätöksessäni myös silloin, kun hormonit taas hyrräävät ja piina on käynnissä.

Monella tapaa oloni on kuitenkin tällä hetkellä hyvä ja toiveikas. Elän nyt kiertopäivää 65 ja kipuja on ollut viimeksi kiertopäivänä 5. Kivuttomia päiviä on siis takana jo 60. Kivuttomuus on ihanan vapauttavaa. Olen osannut nauttia siitä todenteolla. Hyvää oloa lisää myös se, että olen aloittanut uudessa, mukavassa työpaikassa ja nautin töiden tekemisestä kovasti. Sain kesällä myös opiskelujani etenemään, joten toiveita valmistumisestakin alkaa jo olla.

Huonoa vointia ovat aiheuttaneet lähinnä Procrenin sivuoireet. Kirjoitan niistä kokonaisen postauksen myöhemmin. Siitä kun saattaa olla apua myös muille Procrenin uhreille.



maanantai 6. elokuuta 2012

Paluu arkeen alkaa

Lomailu oli ihanaa. Ulkomaanmatka onnistui yli odotusten ja rentous jatkui sen ylikin niin, että en ole jaksanut käydä blogimaailmassa ollenkaan. Eilen palasin kotiin leiriviikolta ja loppuviikosta alkavat työt.

Arki koittaa myös lapsettomuuden osalta. Viimeisen Procrenin aika on tulevana sunnuntaina. Aloitin Cliovellet kolme viikkoa sitten ja noin viikon niitä syötyäni alkoivat kuumat aallot helpottaa ja nyt niitä tulee enää satunnaisesti. Aluksi minulla oli pieniä kuukautiskipuoireita, mutta nyt nekin ovat hävinneet ja olo on pitkästä aikaa täysin normaali. Hoitojen lähestyminen on alkanut tuoda lapsettomuuden takaisin mieleen.

Eniten surua nostaa kuitenkin läheisen sukulaisen vakava sairastuminen. On hyvin todennäköistä, että tämä läheinen ei ikinä saa lastamme tavata, vaikka on sitä kovasti toivonut jo monta vuotta. Se surettaa minua kovasti. Juuri minun kehoni on vienyt häneltä kokemuksen sukupolvien jatkumisesta. (Meidät oikeassa elämässä tuntevilta toivoisin asian suhteen hienotunteisuutta. Puhumme aiheesta teille sitten, kun olemme molemmat mieheni kanssa siihen valmiita.)

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Lomamatkan kynnyksellä

Perjantaina alkaa matka kohti ulkomaita ja luultavasti myös aurinkoa. Tämä kotimaan kesä on ollut toistaiseksi aika surkea, joten ulkomaan aurinko tekee varmasti hyvää. Olen edelleen stressaantunut ja uupunut, mutta olen onneksi saanut myös levättyä. Unta on riittänyt vähän aiempaa paremmin.

Kuumat aallot haittaavat kyllä elämää. Sunnuntaina pistän uuden Procrenin. Luultavasti oireet pahenevat sen myötä. En ole vielä aloittanut Procrenin sivuoireisiin tarkoitettua lääkettä. Lääkäri kirjoitti minulle Activelle-nimistä lääkettä, mutta apteekista ostin kuitenkin lääkettä nimeltä Cliovelle. Luulen, että jos oireet äityvät lomamatkalla ikäviksi, aloitan heti myös tuon Cliovellen syömisen. En ole oikein halunnut syödä sitä pelkästään näihin kuumiin aaltoihin. Haluan pitää lääkkeiden määrän mahdollisimman pienenä. Pitäisi varmaan tutkia asiaa, mutta nyt olen vain luottanut tunteeseen. Mielessä on kuitenkin paljon kysymyksiä: Onko Cliovellen / Activellen syömisestä haittaa Procrenin vaikutukseen? Ovatko näiden lääkkeiden sivuoireet samalla tapaa todennäköisiä kuin Procrenin sivuvaikutukset? Molemmissa lääkkeissä sivuoireena on esimerkiksi päänsärkyä. Onko päänsäryn todennäköisyys siis paljon suurempi, jos syön molempia lääkkeitä vai pienempi, koska lääkkeet vaikuttavat eri asioihin? Minua myös vähän pelottaa, koska nämä lääkkeet kasvattavat esimerkiksi syövän ja veritulpan riskiä.

Olen myös stressaillut sitä, että joudun ottamaan matkalle mukaan kaikenlaisia lääkkeitä Procrenin ja Cliovellen lisäksi minun täytyy varmaankin varmuuden vuoksi ottaa mukaan myös Tramalia sekä Panacodia, koska saattaahan olla, että kuukautiset ja kivut vielä tulevat. Kuinkakohan todennäköistä se on? Kamala kasa siis lääkkeitä ja reseptejä mukaan. Kuinkakohan vaikea tuon Procren-ruiskun kuljettaminen on? Kai resepti riittää siihen, että sen saa vaivatta mukaan?

Äh, pähkäilen ja stressaan siis sekä pieniä että isoja asioita. Olisinpa jo siellä lentokoneessa!

torstai 5. heinäkuuta 2012

Uupunut

Olen huolissani itsestäni. Olen hyvin uupunut ja voin taas kerran huonommin kuin aiemmin. Uupumus ja stressi johtuvat hyvin paljon siitä, että sekä opiskelut että raha-asiat huolettavat minua kovasti. Olen kesän ajan työttömänä, mutta koska olen opintotukeni jo kauan sitten käyttänyt opiskelija, kesän ajalta tulot ovat nolla euroa. Niinpä minun on pakko saada opiskeluni päätökseen, jotta en viettäisi enää yhtään kesää tulottomana. Nyt olen myös saanut käsiteltyä lapsettomuuteen liittyviä tunteita. Olen ehtinyt itkeä ja pohtia asioita hyvin paljon. Toisaalta se tekee hyvää, mutta toisaalta se on myös raskasta.

Henkiseen vointiini on tullut uusi piirre. Olen yleensä perusiloinen ja hyväntuulinen ihminen. Jos teen jotain iloa tuottavaa, esimerkiksi tapaan ystäviäni, saan yleensä hyvää mieltää ja iloa pitkäksi aikaa. Nyt iloinen mieli ei ole pysyvää. Kun olen ystävien seurassa, tunnen oloni hyväksi ja iloiseksi juuri sillä hetkellä, kun ystävät ovat ympärilläni, mutta alakulo ja suru saavuttavat minut heti, kun olen hetkenkin yksin. Esimerkiksi vessakäynnit saavat mieleni heti matalaksi jälleen. Kun palaan kotiin tai kun vieraat lähtevät, ahdistus palaa takaisin. Hieman kaukaisempien tuttavien seurassa tunnen itseni kömpelöksi. En ole oma itseni. Yhtäkkiä en osaa toimia oikein ja olla oma itseni. Yhtäkkiä en enää tunne itseäni.

Öisin tilanne on kaikkein pahin. En pysty nukkumaan kunnolla. Öiset hikikohtaukset herättävät ja stressi valtaa minut heti. Mietin opiskelujani, pohdin raha-asioita, murehdin perheenjäsenteni ja ystävienikin murheita. Aamulla herään väsyneenä ja pakotan itseni opintojen ääreen. Iltapäivän ja illan olen uskomattoman poikki, mutta nukkumaan mennessä piristyn ja taas on samanlainen yö edessä.

Hoitojen runtelema kroppakin ahdistaa. Vatsani on todella pyöreä ja se loistaa kaikista kesävaatteista todella hyvin läpi. Olen liikkunut paljon, mutta vatsa on ja pysyy. Ehkä liikuntakaan ei pure samalla tapaa kuin aikaisemmin, koska Procren on muuttanut elimistöni vaihdevuosikropaksi ja varmasti hidastanut aineenvaihduntaa.

Yritän siis suorittaa elämääni eteenpäin, mutta tuntuu kuin tarpoisin suossa. En etene sitä vauhtia kuin haluaisin ja eteenpäin ponnistelu vie liikaa voimaa. Mistä sitten voisin helpottaa? Lopettaisinko opiskelun ja kohtaisin saman ongelman taas ensi kesänä? Lopettaisinko liikunnan ja antaisin vartaloni muuttua vielä lisää? Lopetanko kotityöt? Jätänkö ystävien tapaamiset väliin? Jätänkö väliin minulle paljon iloa tuottavan leiriviikon? Kaikki ratkaisut ovat huonoja. Minä en yksinkertaisesti voi luovuttaa nyt. Minun on pakko jaksaa ja minun on pakko valmistua.

Odotan töiden alkamista jo innolla. Töissä minun ei tarvitse ajatella omia murheitani. Töissä saan levätä omasta arkimaailmastani ja keskittyä ajattelemaan työasioita. Onneksi minulla on työ, jossa viihdyn!

torstai 28. kesäkuuta 2012

Uskonnosta

Katsoin Hartain toive: lapsi -sarjan ensimmäiset jaksot juuri. Ensimmäisestä jaksosta löytyykin jo enemmän tekstiä tuolla sivublogin puolella. Yksi sarjan henkilöistä on uskovainen nainen, joka käy hoidoissa yksin. Hän on kuitenkin selvästi joutunut pohtimaan uskoaan lapsettomuuden myötä. Hän samaan aikaan turvaa jumalaansa ja rukoilee tältä ratkaisua sekä pohtii sitä, millaiseen jumalaan hän voi uskoa. Lisäksi uskovat ystävät ja tuttavat ovat kyseenalaistaneet yksinäisen naisen hedelmöityshoidot uskontoon vedoten.

Minä olen uskonnoton. En sano itseäni ateistiksi, mutta minulla ei oikeastaan ole jumalaa. Niinpä uskovaisen maailma on minulle hyvin vieras. Uskon pohtiminen on kuitenkin välttämätön osa minunkin kriisiäni.

Vartuin hyvin uskonnollisessa yhteisössä, vaikkakin uskonnottoman perheen jäsenenä. Olen saanut lapsena kuulla paljon siitä, kuinka kastamattomana pakanana olen lähtökohtaisesti huonompi ja pahempi kuin muut. Lapsuuden yhteisöni asenteiden vuoksi en halua missään nimessä, että tieto lapsettomuudestani saavuttaisi kotiseutuni asukkaita. Uskon, että he ajattelisivat, että siinä paha sai palkkansa ja että jumala kyllä tietää, kenelle lapsia antaa. Tämä ajatus suututtaa minua. Aivan samaan tapaan, kun silloin lapsena, kun uskovaisten pahatkaan teot eivät olleet yhtä pahoja kuin uskonnoton lapsi itsessään.

Vaikka minulla ei varsinaisesti jumalaa olekaan, huomaan usein lähettäväni jollekin toiveita ja pyyntöjä. Anna tämän onnistua, tee tämä tuska helpommaksi, anna tämän alkion jatkaa elämään, anna tämän olla se hoito... Olen myös kokenut lohdulliseksi hautausmaalla olevan tyhjän sylin muistopaikan. Siellä minäkin käyn muistamassa pieniä enkelinalkujani, vaikka eivät enkelitkään minulle ole todellisia.

Toisaalta ymmärrän todella hyvin sen, kuinka paljon lohtua uskonnolta ja jumalalta voi lapsettomuuden kriisissä saada. On varmasti helpotus ajatella, että jumala kantaa ja että hän lopulta ratkaisee asian parhain päin. Toisaalta minun on hyvin hankala ymmärtää, kuinka usko voi kestää tällaisen kriisin keskellä. Kuinka voi edelleen uskoa jumalaan, joka antaa lapsien syntyä vanhemmille, jotka eivät heistä pysty huolehtimaan, eikä anna niiden syntyä vanhemmille, jotka varmasti hoitaisivat homman kunnialla? Kuinka voi uskoa siihen, että kaikella on joku tarkoitus, jonka jumala tietää? Kuinka voi uskoa siihen, että jumala ei anna kannettavaksi enemmän kuin jaksaa kantaa, vaikka samaan aikaan tietää, että toiset murtuvat taakkansa alla?

Uskonnottomuus on myös lohduttavaa. Kun uskoo lähinnä sattumaan ja huonoon tuuriin, ei tarvitse kyseenalaistaa sitä, miksi juuri minä. Miksi en juuri minä? Näitä asioita tapahtuu ihan kenelle tahansa. Tämä ei ole rangaistus mistään eikä tähän vaikuta kukaan ulkopuolinen taho. Kyse on sairaudesta, joka on sattunut juuri minun kohdalleni.

Tiedän, että ajattelutapani on uskovaiselle aivan yhtä käsittämätöntä kuin uskovaisen ajattelutapa on minulle. Toivoisinkin pääseväni tutustumaan erilaisiin näkökulmiin uskonnosta ja lapsettomuudesta. Millainen sinun uskontosi on? Onko uskosi joutunut kyseenalaistuksen kohteeksi lapsettomuuden suhteen? Kuinka uskontosi tai uskonnottomuutesi sinua lohduttaa?

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Kuumia aaltoja

Ne ovat täällä nyt. Kuumat aallot. Varsinkin öisin hikoilen kovasti. Hikoilun takia pyörin sängyssä kamalasti ja olen lopulta aivan kietoutunut peittooni ja hiuksiini. Ensi yöksi letitän hiukset jonnekin pään yläpuolelle ja ota pussilakanastani peiton pois. Jospa se auttaisi vähän.

Juhannusaattona oli kiertopäivä viisi ja minulla oli päänsärkyä oikeastaan koko päivän. En ole varma, oliko päänsärky oire kuukautisista (Yleensä kuukautisia on nimittäin seurannut migreeni kiertopäivänä kuusi.) vai oliko kyseessä Procren-oire. Joka tapauksessa päätä särki. Särky kuitenkin helpottui viikonlopun aikana eikä päätäni nyt oikeastaan särje ollenkaan. Ennemminkin särkee lihaksia. Hartiat ja alaselkä ovat puutuneet ja huutavat venyttelyä ja liikuntaa. Muuten Procrenista ei ole kummempia merkkejä näkynyt. Pistokohdassa tuntuu vielä viikko pistoksen jälkeenkin pieni patti.

Procrenin sivuoireet ovat saaneet minut miettimään sitä, milloin alan käyttää Activelle-lääkettä. Lääkärin ohje on, että lääkettä aletaan käyttää päivittäin oireiden ilmeennyttyä. Milloin oireet ovat sen verran vahvat, että lääkettä kannattaa käyttää? Ei Activellekaan ole aivan harmiton lääke. Sivuoireiden lista on siinäkin aika pitkä ja kaikenlaisia riskejä näyttää olevan.

Lääkkeet ja niiden määrä ahdistavat minua kovasti. Olen syönyt ja piikittänyt itseeni viimeisen vuoden aikana uskomattoman määrän erilaisia lääkkeitä. Minua pelottaa, millaisia oireita joudun näiden lääkkeiden takia vielä kohtaamaan. Parhaimmassa tapauksessa lääkkeistä ei jää mitään pysyvää jälkeä, mutta pahimmassa tapauksessa näillä hoidoilla ja lääkemäärillä on varmasti ikäviä seurauksia.