Siirry pääsisältöön

Kyttäys, juoruilu ja ilkeys - eikö pelkkä lapsettomuus riitä?

Viimeaikoina moni bloggaaja on joutunut siirtämään bloginsa salasanan taakse. Syynä tähän on se, että blogin ovat löytäneet tai tietoisesti kaivaneet esiin sellaiset ihmiset, jotka haluavat käyttää blogista saamiaan tietoja kirjoittajaa vastaan. Tämä tuntuu minusta täysin käsittämättömältä. Kuinka ilkeitä ihmiset voivatkaan olla! Kuinka kukaan kykenee toisen vahingoittaminen mielessään kaivamaan esiin yksityisasioita?

Blogin kirjoittaminen on tietysti riski. Avoimuuteen pyrkivässä blogissa tulee väkisinkin paljastaneeksi itseensä liittyviä faktoja. Kun näitä faktoja on tarpeeksi monta, viitseliäs ihminen pystyy varmasti yhdistää pienet palaset ja saada niiden kautta selville blogin kirjoittajan. Tai siis löytää tuttunsa blogin blogien joukosta.

Stalkkereiden ilmaantuminen on saaut minutkin varpailleni. Mistä minä tiedän, kuinka moni on tuttuni tätä blogia lukee? Voihan olla, että joku on onnistunut yhdistämään tämän reaalimaailman henkilön tähän blogiin. Mutta mitä sitten? On tietysti suuri ero siinä, onko tuo yhdistäminen tehty vahingoittamismielessä. Tai onko blogista saatuja tietoja tarkoitus käyttää vahingoittamaan blogin kirjoittajaa.

En kuitenkaan aio ryhtyä toimenpiteisiin. Mikäli joku tuttava yhdistää blogini tosimaailman henkilöön, toivon, että hän muistaa paljastaa asian minullekin. Olen tietysti vain iloinen siitä, mikäli blogiani käytetään siihen tarkoitukseen, mihin se on luotu. Antamaan tärkeää vertaistukea toisille samassa tilanteessa oleville.

Olen kamalan pahoillani niiden bloggaajien puolesta, jotka ovat joutuneet väärinkäytösten kohteeksi. Pelkkä lapsettomuuskin on jo iso juttu. Eikö se voisi riittää? Tuskin kukaan kaipaa siihen rinnalle vielä huolta pahoista kielistä.

Kommentit

Tiki sanoi…
Se vain on valitettavaa, että jotkin ihmiset tuntevat itsensä silloin paremmaksi kun toisella menee huonommin tai edes hetkellisesti saa hänen mielensä matalaksi. Tällainen ihminen ei vaan ole kykenevä tajuamaan, että tässä ei tarvitse kenenkään enää tulla tunkemaan fiilistä alaspäin, sillä siellä se usein on ihan ilman apujakin.
Ainu sanoi…
Sellainen toiminta on kyllä ihan käsittämätöntä kusipäisyyttä. Ei voi ymmärtää, mikä siellä taustalla päässä oikein liikkuu.

Tiedän, että minut(kin) olisi melko helppo tunnistaa, jos niikseen tulisi, mutta päätin, että olkoon.
Illusia sanoi…
On se tosiaan uskomatonta pienuutta, että toisen kärsimyksestä saa iloa jopa niin paljon, että haluaa aktiivisesti toisen mieltä pahoittaa.

Suuret tsemppaukset kaikille törppöyden kohteeksi joutuneille!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…