Siirry pääsisältöön

Meillä on suunnitelma ja toinenkin

Tänään oli suunnittelukäynti polille. Tunnelmat ovat jälleen kerran hyvin hämmentyneet. Alkionsiirron yhteydessähän meillä oli lääkärin kanssa puhetta siitä, että seuraava ivf siirtyisi syksyyn ja siihen saakka hoidettaisiin endometrioosia. Nyt suunnitelmat ovat kuitenkin muuttuneet ja asiat tapahtuvat paljon luultua nopeammin.

Minun täytyy käydä jälleen verikokeissa, joissa selvitetään aikaisemminkin jo selvitetty kasvainarvo sekä varmuuden vuoksi keliakia ja kilpirauhasarvot. Tuosta kasvainarvosta riippuu sitten jatko. Mikäli arvo on kasvanut aikaisemmasta, toteutuu suunnitelma A eli Procren-lääkitys. Procren aiheuttaa vaihdevuosioireet ja saa siis endometrioonapesäkkeet kuivumaan. Lääke otetaan kertapistoksena ja se vaikuttaa nelisen viikkoa. Procren-lääkkeen jälkeen aloitettaisiin tässä suunnitelmassa hoito pitkän kaavan mukaan siten, että ivf saataisiin tehtyä jo ennen kesää. Mikäli arvo ei ole noussut, lähdetään liikkeelle suunnitelmalla B, jonka mukaan aloittaisin Synarela-hoidon suurinpiirtein heti ja punktio ajoittuisi jo viikolle 19 eli noin kuukauden päähän.

Yhtäkkiä minulla ei olekaan lomaa lapsihaaveesta. Yhtäkkiä tapahtuukin taas paljon. Yhtäkkiä saan taas käyttööni uusia lääkkeitä, joiden sivuvaikutukset kuulostavat hurjalta. Yhtäkkiä en ehdikään palautua fyysisesti ensimmäisestä ivf-hoidosta. Yhtäkkiä kaikki on taas toisin.

Ja samaan aikaan hoitojen nopeutumisen kanssa kasvaa toivo. Meillä voisi parhaimmassa tapauksessa olla lapsi jo helmikuussa. Ja samaa aikaan toivon kanssa kasvaa suru ja epätoivo. Kesään mennessä olemme saattaneet käyttää jo kaksi kolmasosaa julkisen puolen hoidoistamme. Olemme taas yhden vaiheen lähempänä loppuratkaisua. Pelkään niin kamalan kovasti sitä, että loppuratkaisumme ei ole minulle mieleinen.

Askel alkaa muuttua taas raskaammaksi.

PS. Tyhjät sylit toiveita täynnä -blogi on perustettu. Ne bloggaajat, jotka ovat ilmoittautuneet halukkuutensa osallistua vertaistukiblogiin voivat laittaa minulle sähköpostia osoitteeseen toiveissa@gmail.com.

Kommentit

Jadekivi sanoi…
Mistä syystä tähän hoidon aikaistamiseen päädyttiin? Endon takia? Kun jotenkin sain tekstistäsi sen kuvan, että olisit ehkä kuitenkin toivonut seuraavan kierroksen alkavan vasta syksyllä.

Vai onko se vaan se epäonnistumisen pelko, joka värittää tekstiä synkemmäksi?

Ymmärrän erittäin hyvin, että on vaikea suhtautua noin äkillisiin suunnitelman muutoksiin. Mulla menisi varmaan pasmat ihan sekaisin, jos pitäisi lennosta alkaa asennoitumaan, että seuraava hoito tehtäisiinkin vielä ennen kesätaukoa. Mä olen jo niin tottunut tähän taukoiluun, ja tuntuu hyvältä kun on saanut lapsettomuuden ja hoitokuviot tavallaan "nostettua hyllylle odottamaan". Olisi vaikea löytää se innostus nyt, kun on pitkästä aikaa löytänyt elämälleen jotain muutakin sisältöä.
Anonyymi sanoi…
Endon kanssa ei kannata jäädä odottamaan, jos tautisi on ärhäkkää muotoa niin seuraavat pesäkkeet voivat huonontaa raskausmahdollisuutta entisestään. Onnea matkaan!

E
Illusia sanoi…
Oikeastaan hoitojen siirtyminen syksyyn tuli esiin aika pikaisesti silloin alkionsiirron yhteydessä. Nyt oli vuorossa varsinainen suunnittelukerta ja endometrioosin takia pidetään kiirettä.

Kai minut vetää surulliseksi epäonnistumisen pelko. Olin jo ehtinyt tottua ajatukseen siitä, että hoidot siirtyvät puolisen vuotta eteenpäin. Ajattelin, että kroppani ehtisi kunnolla palautua edellisestä hoidosta. Ajattelin myös saavani ottaa hieman lomaa tästä tunnemyrskyjen keskellä elämisestä. Olen aivan kamalan stressaantunut tällä hetkellä. Haluaisin lomaa tästä kaikesta.

Mutta tietysti hoitoon lähdetään. Endometrioosin kanssa ei kannata aikailla. Tähän tilaisuuteen on pakko tarttua.

Jotenkin tässä on vain jaksettava eteenpäin.
Rowan sanoi…
Kyllä peräkkäiset hoidot ovat todella raskaita... Itsekin vasta nyt olen tajunnut, miten kovilla olen ollut, kun lokakuun ja huhtikuun väliin mahtuu 3 IVF-stimulaatiota (joista kaksi loppuun asti viety ja yksi 2. folliultrassa keskeytetty). Ei ihme, että alkaa olla piipussa henkisesti ja fyysisesti. Kyllä keho ja mieli kaipaavat välillä lepoa. Mutta sinun tilanteessasi on tosiaan parempi mennä nyt eteenpäin, kun kerran mahdollista on. Epäonnistumisen pelkohan se on pahinta koko tässä rumbassa ja se aiheuttaa stressiä ja verottaa voimia. Kun olisi se kristallipallo, josta voisi katsoa, että miten hoito etenee ja tuleeko onnistumista...

Mutta kyllä sinä jaksat, Illusia! Vaikka on kamalan rankkaa, niin kuitenkin jossain siintää se mahdollisuus, että jos nyt onnistuisikin. Eihän kukaan tähän rumbaan lähtisi, jos pelko epäonnistumisesta ylittäisi toivon onnistumisesta, eikös niin? Ja täällä on vahva tukijoukko taustalla tsemppaamassa! Voimahalaus! <3
K sanoi…
Jaksamista yllättäviin käänteisiin. Olet mielessä.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…