Siirry pääsisältöön

Painajainen

Lauantaina, kiertopäivänä 28 eli juuri sinä kiertopäivänä, kun kuukautiset alkaisivat, jollei käynnissä olisi lääkkeillä pidennetty kierto, alkoivat kuukautiskivut. Olen siis hyvin varma siitä, että tämäkään kerta ei tuottanut tulosta. Suru kuristaa jatkuvasti kurkkua ja mieli on matalalla.

Elän painajaisessa, jota ei voi lopettaa heräämällä. Tuntuu aivan samalta kuin painajaisissa, joissa yrittää juosta pääsemättä eteenpäin. Olen jumissa enkä voi omalla toiminnallani vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Kaikki narut ovat muissa käsissä ja minä yritän epätoivoisena tarrautua pieniin langanpätkiin. Langanpätkiäni ovat terveellinen ruoka, vitamiinit ja vaikkapa alkoholittomuus. Oikeasti niistä ei ole tässä kamppailussa suurta hyötyä. Suuret asiat eivät ole minun hallinnassani. Elämäni on tällä hetkellä kamalaa, enkä voi sille yhtään mitään.

Tiedän, että haluatte valaa minuun vielä toivoa ja uskoa. Tarraudun tietysti itsekin epätoivoisena viimeisiin toivonrippeisiin, mutta en halua vahvistaa toivoani ollenkaan. Toivon romuttuminen sattuu kaikkein eniten. Haluan säästää itseäni niin paljon kuin mahdollista.

Kommentit

Rowan sanoi…
Luja voimahalaus, Illusia! Voi kun osaisinkin sanoa jotain lohduttavaa, mutta en oikein osaa. Syy siihen on, että tunnen itsekin niin samalla tavalla kuin sinä. Painajainen, josta ei ole herätystä näkyvissä. Ne langat muiden käsissä, voimattomuus kaiken tämän keskellä.

Toivonrippeet ovat kuitenkin sitä varten, että jotenkin pystyisimme vielä uskoa parempaan tulevaisuuteen. Edes sitten joskus, vaikka se hetki ei vielä nyt koittaisikaan... Nyt minä toivon vielä sinun puolestasi tälläkin hetkellä parasta tulosta, vaikka itse et ymmärrettävästi jaksaisikaan. <3
K sanoi…
<3 voimia..
Ainu sanoi…
Illusia, minä ja niin moni muu täällä ymmärtää sen, mitä joudut käymään läpi ja mitä tunnet. Me ymmärretään tuo toivon romuttumisen kipeys. Ja juuri siksi minä toivon sinun puolestasi. Ymmärrän sen, miten itse ei jaksa, ei pysty eikä tavallaan edes uskalla toivoa. Siksi haluan toivoa sinun puolestasi.

Halaus! <3
Illusia sanoi…
Kiitos kauniista sanoista! Olette todella tärkeä tuki.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…