Siirry pääsisältöön

Painajainen

Lauantaina, kiertopäivänä 28 eli juuri sinä kiertopäivänä, kun kuukautiset alkaisivat, jollei käynnissä olisi lääkkeillä pidennetty kierto, alkoivat kuukautiskivut. Olen siis hyvin varma siitä, että tämäkään kerta ei tuottanut tulosta. Suru kuristaa jatkuvasti kurkkua ja mieli on matalalla.

Elän painajaisessa, jota ei voi lopettaa heräämällä. Tuntuu aivan samalta kuin painajaisissa, joissa yrittää juosta pääsemättä eteenpäin. Olen jumissa enkä voi omalla toiminnallani vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Kaikki narut ovat muissa käsissä ja minä yritän epätoivoisena tarrautua pieniin langanpätkiin. Langanpätkiäni ovat terveellinen ruoka, vitamiinit ja vaikkapa alkoholittomuus. Oikeasti niistä ei ole tässä kamppailussa suurta hyötyä. Suuret asiat eivät ole minun hallinnassani. Elämäni on tällä hetkellä kamalaa, enkä voi sille yhtään mitään.

Tiedän, että haluatte valaa minuun vielä toivoa ja uskoa. Tarraudun tietysti itsekin epätoivoisena viimeisiin toivonrippeisiin, mutta en halua vahvistaa toivoani ollenkaan. Toivon romuttuminen sattuu kaikkein eniten. Haluan säästää itseäni niin paljon kuin mahdollista.

Kommentit

Rowan sanoi…
Luja voimahalaus, Illusia! Voi kun osaisinkin sanoa jotain lohduttavaa, mutta en oikein osaa. Syy siihen on, että tunnen itsekin niin samalla tavalla kuin sinä. Painajainen, josta ei ole herätystä näkyvissä. Ne langat muiden käsissä, voimattomuus kaiken tämän keskellä.

Toivonrippeet ovat kuitenkin sitä varten, että jotenkin pystyisimme vielä uskoa parempaan tulevaisuuteen. Edes sitten joskus, vaikka se hetki ei vielä nyt koittaisikaan... Nyt minä toivon vielä sinun puolestasi tälläkin hetkellä parasta tulosta, vaikka itse et ymmärrettävästi jaksaisikaan. <3
K sanoi…
<3 voimia..
Ainu sanoi…
Illusia, minä ja niin moni muu täällä ymmärtää sen, mitä joudut käymään läpi ja mitä tunnet. Me ymmärretään tuo toivon romuttumisen kipeys. Ja juuri siksi minä toivon sinun puolestasi. Ymmärrän sen, miten itse ei jaksa, ei pysty eikä tavallaan edes uskalla toivoa. Siksi haluan toivoa sinun puolestasi.

Halaus! <3
Illusia sanoi…
Kiitos kauniista sanoista! Olette todella tärkeä tuki.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…