Siirry pääsisältöön

Polille täytyy aina pukeutua mekkoon

Mietin aina polipäivinä tarkkaan, millaiset vaatteet laitan päälleni. Polille täytyy aina pukeutua mekkoon tai vähintään tunikaan. Lisäksi kannattaa miettiä tarkkaan, kuinka monet sukkahousut pukee päällekkäin. tuplasukkahousuihin pukeutuminen kun on aikaavievää puuhaa.

Polilla riisutaan vaatteet nurkassa verhojen takana. Sieltä verhojen takaa täytyy sitten kävellä tutkimuspöydälle huoneen toiseen päähän. Minä en suostu kävelemään peppu paljaana lääkäreiden ja mieheni edessä. Minä haluan säilyttää edes pienen murusen arvokkuudestani ja peittää itseni helmoilla.

Kommentit

Jadekivi sanoi…
Ai joku muukin tekee tätä :D Mulla on aina, siis AINA, tunika päällä kun menen klinikalle. Käytän niitä toki paljon muutenkin, mutta klinikkapäivänä se on must. Ja sukkahousut on ihan nounou. En kestä niiden kanssa sähläämistä.

Lisäksi revin hirveää stressiä sukkahiestä, jos joudun hyppäämään klinikalle suoraan töistä. Joskus on ollut ihan vaihtosukatkin mukana :E
Tuulari sanoi…
Jes, sama homma täällä helmojen kanssa. Aina tunikaa tms. pitempää paitaa/mekkoa klinikkapäivänä.
Ja Jadekiven kanssa sama ongelma sukkien kanssa -vaikkei ole edes mitään jalkahikiongelmaa! Hihi:))
Juu, ihana kuulla, etten ole yksin näiden ongelmien kanssa.
tuuba sanoi…
Miksi en tätä ole tajunnut! Daa-a, täytyy ottaa käyttöön. Kiitos kultaisesta vinkistä.
Ainu sanoi…
Ihan tismalleen samaa täälläkin. :D

Ja tuplasukkahousut, kerran tein sen virheen. Ah sitä ähräämistä siinä jännityshätäisessä tärinässä.

Hassua, mikä kaikki voi meitä yhdistääkään.
Anonyymi sanoi…
Moi! Oon lukenut sun blogia jo varmaan yli puolivuotta. Mun on pakko käydä aina tarkistamassa, miten sulla menee. Oot mielestäni tosi rohkea, kun pidät blogia noinkin vaikeasta ja kipeästä asiasta. Musta sä jos kuka ansaitsisit lapsen! Paljon voimia sulle ja sun miehelle! Olet ajatuksissa.
Gurkan sanoi…
Moi! Täällä vielä yksi tuunika käyttäjä hoidoissa. Minulla ei niitä ole niin monta, niin huolehdin aina siitä että yksi olisi hoitopäivänä puhdas.

Uutena bloggarina ja vasta äskettäin endometrioosista tietoiseksi tulleena olen viime viikkojen aikana lukenut koko blogiasi läpi. Minun ei onneksi toistaiseksi ole tarvinnut niin paljon kärsiä kivuista, mutta pelkään suunnattomasti mitä hormoonihoidot saavat endossa aikaiseksi.

Toivon kovasti, että tulisit nyt ivf:n avulla raskaaksi koska kyllä se minulle lisäisi toivoa jos toinen samaa sairastavaa onnistuu. Jään seuraamaan blogiasi.
Illusia sanoi…
Hih! Hienoa, että kokemus on yhteinen. Ai niin! Jalkahien lisäksi minua hävettävät myös jalkakarvat. Siellähän ne lääkärit ähertää karvaisten säärien vierellä.

Anonyymi: Kiitos todella paljon sanoistasi! On todella mukava kuulla lukijoista.

Gurkan: Kiitos sinullekin ja tervetuloa lukijaksi. Kiitos myös toiveestasi!

Valitettavasti nyt tuntuu jo huonolta. Menkkamainen kipu alkoi eilen, joten alan kovasti uskoa, että tämä oli tässä.
Kaipaava sanoi…
Tuttu tunne. En halua nöyryyttää itseäni enää yhtään enempää kävelemällä puolialasti lääkärin eteen. Mielestäni yksi inhoittavimmista lauseista on lääkärin lause: "ota sitten vaan housut pois ja tule tutkimuspöydälle".

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…