Siirry pääsisältöön

Uutta hoitoa

Kiertopäivä numero yksi. Kipuja onkin ollut jo reilun viikon ajan, mutta tänään kivut olivat heti aamulla huomattavasti kovemmat. Heräsin kipuun, otin Panacodia ja Ketorinia ja huokaisin. Nyt hoitokierros on kokonaan takana. Se oli siinä. Nyt edessä on tauko.

Polin kesätauon vuoksi en nimittäin pääsisi pakastesiirtoon heinäkuussa enkä vielä elokuussakaan. Niinpä siirto siirtyisi joka tapauksessa syyskuuhun. En halunnut odottaa syyskuuta ilman lääkitystä, koska silloin endometrioosi saisi kolmen kuukauden ajan pahentua rauhassa. Soitin polille ja toivon Procren-lääkitystä ja sain siihen reseptit. Minun kesäni kuluu siis vaihdevuosioireiden parissa.

Tavallaan negatiivisen raskaustestin myötä tuli myös helpotus. Minun ei tarvitse enää pelätä eikä toivoa. On tietysti kamalan surullista, että sureminen ja toivominen on niin rankkaa, että kun niistä saa tauon, se tuntuu ihan mukavalta.

En ole juurikaan itkenyt. En yksinkertaisesti jaksa. Olen niin kamalan väsynyt. Olen surrut, pelännyt ja toivonut niin kamalan paljon viimeisen vuoden aikana.

Vuosi sitten tähän samaan aikaan olin ehtinyt saada gynegologilta lähetteen polille ja Miranax-särkylääkkeitä, joista ei ollut mitään apua. Olin surullinen, koska jos yritys olisi tärpännyt heti, laskettu aika olisi ollut kesäkuussa. Surin sitä, että minulla voisi jo ihan kohta olla lapsi. Samaan aikaan olin kamalan helpottunut siitä, että edessä oli ensimmäinen välikierto yrityksen alkamisen jälkeen.

Syyskuussa pääsimme vihdoin polille. Minulle tehtiin munasolujen aukiolotutkimus ja sain lisää särkylääkkeitä. Lopulta oikea särkylääkekin löytyi. Ensimmäinen inseminaatio tehtiin lokakuun lopulla. Toiseen inseminaatioon alettiin valmistautua marraskuussa, mutta päädyinkin lopulta laparoskopiaan joulukuun alussa. Laparoskopiassa sain endometrioosidiagnoosin. Leikkauksen jälkeen aloitin e-pillerit ja aloin odottaa ensimmäistä ivf-hoitoa, jonka lääkkeet aloitin helmikuussa. Maaliskuussa tehtiin punktio ja siirto ja huhtikuussa aloitin jo uudet lääkkeet ja toinen ivf tehtiin toukokuun alussa.

Vuosi on koostunut älyttömästä lääkemäärästä, kivusta, pettymyksistä ja aina vain uusista tutkimuksista. Tämä ei kuitenkaan pääty tähän. Edessä on uusia lääkkeitä, uusia kipuja, uusia pettymyksiä ja aina vain uusia tutkimuksia. Nyt minulla on kuitenkin edessäni 21 päivää ennen seuraavia lääkkeiden sivuvaikutuksia ja kolme kuukautta ennen seuraavia tutkimuksia ja pettymyksiä. Näistä päivistä täytyy kyetä nauttimaan.

Onneksi on kesä!

Kommentit

Jadekivi sanoi…
Onneksi tosiaan on kesä. Aurinko pitää mielen virkeämpänä ja ulkona on vaikka mitä tekemistä!

Meitä taitaakin olla melkoinen kööri aloittamassa uutta IVF-rundia syksyllä. Mä toivon niin suunnattoman paljon, että siirryttäis sit kaikki yhdellä rytinällä odottajiksi.

Kuusi kuukautta jatkuneen hoitotauon jälkeen voin kyllä käsi sydämellä sanoa, että tauko tekee hirvittävän hyvää. Vuodessa on teilläkin tapahtunut melkoisesti.
Kaipaava sanoi…
Samaa mieltä Jadekiven kanssa, toivotaan että syksyllä saadaan kaikki tuloksia hoidoista.

Ja hoitotauko tekee varmasti vaan hyvää, pitää vaan malttaa mielensä ja keskittyä kaikkeen kivaan mitä elämästä löytyy. Jaksamisia!
Illusia sanoi…
Jadekivi: Olisipa kyllä hienoa!

Pettymyksiä ja huonoja uutisia olemme saaneet osaksemme jo aivan tarpeeksi. Olisi vähintäänkin kohtuullista, että hyviä uutisia alkaisi jossakin vaiheessa tulla samaa vauhtia.

Harmi, että joudun viettämään taukoni Procrenin vaikutuksen alaisena. Toivottavasti en joudu aivan kamalien sivuoireiden kouriin.

Kiitos myös Kaipaavalle kommentista!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…