Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 28. kesäkuuta 2012

Uskonnosta

Katsoin Hartain toive: lapsi -sarjan ensimmäiset jaksot juuri. Ensimmäisestä jaksosta löytyykin jo enemmän tekstiä tuolla sivublogin puolella. Yksi sarjan henkilöistä on uskovainen nainen, joka käy hoidoissa yksin. Hän on kuitenkin selvästi joutunut pohtimaan uskoaan lapsettomuuden myötä. Hän samaan aikaan turvaa jumalaansa ja rukoilee tältä ratkaisua sekä pohtii sitä, millaiseen jumalaan hän voi uskoa. Lisäksi uskovat ystävät ja tuttavat ovat kyseenalaistaneet yksinäisen naisen hedelmöityshoidot uskontoon vedoten.

Minä olen uskonnoton. En sano itseäni ateistiksi, mutta minulla ei oikeastaan ole jumalaa. Niinpä uskovaisen maailma on minulle hyvin vieras. Uskon pohtiminen on kuitenkin välttämätön osa minunkin kriisiäni.

Vartuin hyvin uskonnollisessa yhteisössä, vaikkakin uskonnottoman perheen jäsenenä. Olen saanut lapsena kuulla paljon siitä, kuinka kastamattomana pakanana olen lähtökohtaisesti huonompi ja pahempi kuin muut. Lapsuuden yhteisöni asenteiden vuoksi en halua missään nimessä, että tieto lapsettomuudestani saavuttaisi kotiseutuni asukkaita. Uskon, että he ajattelisivat, että siinä paha sai palkkansa ja että jumala kyllä tietää, kenelle lapsia antaa. Tämä ajatus suututtaa minua. Aivan samaan tapaan, kun silloin lapsena, kun uskovaisten pahatkaan teot eivät olleet yhtä pahoja kuin uskonnoton lapsi itsessään.

Vaikka minulla ei varsinaisesti jumalaa olekaan, huomaan usein lähettäväni jollekin toiveita ja pyyntöjä. Anna tämän onnistua, tee tämä tuska helpommaksi, anna tämän alkion jatkaa elämään, anna tämän olla se hoito... Olen myös kokenut lohdulliseksi hautausmaalla olevan tyhjän sylin muistopaikan. Siellä minäkin käyn muistamassa pieniä enkelinalkujani, vaikka eivät enkelitkään minulle ole todellisia.

Toisaalta ymmärrän todella hyvin sen, kuinka paljon lohtua uskonnolta ja jumalalta voi lapsettomuuden kriisissä saada. On varmasti helpotus ajatella, että jumala kantaa ja että hän lopulta ratkaisee asian parhain päin. Toisaalta minun on hyvin hankala ymmärtää, kuinka usko voi kestää tällaisen kriisin keskellä. Kuinka voi edelleen uskoa jumalaan, joka antaa lapsien syntyä vanhemmille, jotka eivät heistä pysty huolehtimaan, eikä anna niiden syntyä vanhemmille, jotka varmasti hoitaisivat homman kunnialla? Kuinka voi uskoa siihen, että kaikella on joku tarkoitus, jonka jumala tietää? Kuinka voi uskoa siihen, että jumala ei anna kannettavaksi enemmän kuin jaksaa kantaa, vaikka samaan aikaan tietää, että toiset murtuvat taakkansa alla?

Uskonnottomuus on myös lohduttavaa. Kun uskoo lähinnä sattumaan ja huonoon tuuriin, ei tarvitse kyseenalaistaa sitä, miksi juuri minä. Miksi en juuri minä? Näitä asioita tapahtuu ihan kenelle tahansa. Tämä ei ole rangaistus mistään eikä tähän vaikuta kukaan ulkopuolinen taho. Kyse on sairaudesta, joka on sattunut juuri minun kohdalleni.

Tiedän, että ajattelutapani on uskovaiselle aivan yhtä käsittämätöntä kuin uskovaisen ajattelutapa on minulle. Toivoisinkin pääseväni tutustumaan erilaisiin näkökulmiin uskonnosta ja lapsettomuudesta. Millainen sinun uskontosi on? Onko uskosi joutunut kyseenalaistuksen kohteeksi lapsettomuuden suhteen? Kuinka uskontosi tai uskonnottomuutesi sinua lohduttaa?

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Kuumia aaltoja

Ne ovat täällä nyt. Kuumat aallot. Varsinkin öisin hikoilen kovasti. Hikoilun takia pyörin sängyssä kamalasti ja olen lopulta aivan kietoutunut peittooni ja hiuksiini. Ensi yöksi letitän hiukset jonnekin pään yläpuolelle ja ota pussilakanastani peiton pois. Jospa se auttaisi vähän.

Juhannusaattona oli kiertopäivä viisi ja minulla oli päänsärkyä oikeastaan koko päivän. En ole varma, oliko päänsärky oire kuukautisista (Yleensä kuukautisia on nimittäin seurannut migreeni kiertopäivänä kuusi.) vai oliko kyseessä Procren-oire. Joka tapauksessa päätä särki. Särky kuitenkin helpottui viikonlopun aikana eikä päätäni nyt oikeastaan särje ollenkaan. Ennemminkin särkee lihaksia. Hartiat ja alaselkä ovat puutuneet ja huutavat venyttelyä ja liikuntaa. Muuten Procrenista ei ole kummempia merkkejä näkynyt. Pistokohdassa tuntuu vielä viikko pistoksen jälkeenkin pieni patti.

Procrenin sivuoireet ovat saaneet minut miettimään sitä, milloin alan käyttää Activelle-lääkettä. Lääkärin ohje on, että lääkettä aletaan käyttää päivittäin oireiden ilmeennyttyä. Milloin oireet ovat sen verran vahvat, että lääkettä kannattaa käyttää? Ei Activellekaan ole aivan harmiton lääke. Sivuoireiden lista on siinäkin aika pitkä ja kaikenlaisia riskejä näyttää olevan.

Lääkkeet ja niiden määrä ahdistavat minua kovasti. Olen syönyt ja piikittänyt itseeni viimeisen vuoden aikana uskomattoman määrän erilaisia lääkkeitä. Minua pelottaa, millaisia oireita joudun näiden lääkkeiden takia vielä kohtaamaan. Parhaimmassa tapauksessa lääkkeistä ei jää mitään pysyvää jälkeä, mutta pahimmassa tapauksessa näillä hoidoilla ja lääkemäärillä on varmasti ikäviä seurauksia.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Levon tarpeessa

Olen ylpeä itsestäni. Tämä viikko on vaatinut minulta uskomattoman suurta itsekuria, ja olen onnistunutkin itsekurin löytämään. Olen istunut jokaisena päivänä tietokoneeni kanssa yliopiston kirjastossa ja kirjoittanut. Olen tullut yliopistolle aamulla varhain ja lähtenyt pois kirjaston sulkeutumisen aikaan. Lisäksi olen urheillut ja tavannut ystäviä. Kotona olen käynyt lähinnä nukkumassa. Kaiken lisäksi olen ollut kipeänä kuukautisistani. Olen ylpeä siitä, että löysin itsekurin ja että olen saanut asioita aikaan.

Nyt olen kuitenkin  uskomattoman uupunut. Opiskelusta ei ole tänään oikein meinannut tulla mitään. Olen saanut kyynelet virtaamaan jo pariin otteeseen ja se on inhottavaa täällä muiden ihmisten keskellä. En ole löytänyt tasapainoa itsekurin ja laiskuuden välille. Olen vienyt itseni ja jaksamiseni liian pitkälle enkä ole muistanut olla itselleni armollinen.

Minun piti istua täällä vielä pari tuntia, mutta taidan lähteä nyt kotiin. Nukun ehkä pienet päiväunet ja käyn ulkoilemassa koirani kanssa. Sitten pinnistän vielä vähän voimia ja mietin valmiiksi ostoslistan juhannuksen tarpeisiin.

Huomenna herään ilman herätyskelloa ja nautin ystävistä, auringosta ja ruuasta. Sen jälkeen lepään kaksi päivää ja maanantaina etsin taas itsekurini ja palaan tietokoneeni ja opiskelujeni ääreen.

Rentouttavaa ja aurinkoista juhannusta kaikille!


tiistai 19. kesäkuuta 2012

Kommentoinnista

Painotettakoon nyt ensimmäisenä, että en ole varsinaisesti loukkaantunut tai edes pahoillani. Blogeissa kommentoiminen on kuitenkin asia, joka minua kovasti mietityttää.

Seuraan itse useita blogeja ja käyn yleensä aina lukemassa, kun blogiin on tullut uusi päivitys. Kommentoin päivityksiin kuitenkin todella harvoin. Syitä kommentoimattomuuteen on monia: Luen yleensä blogeja kännykällä, jolla kommentoiminen on hieman tietokonetta hankalampaa, vaikkei tietenkään mahdotonta. Usein on myös sen verran kiireinen olo, että kommentoiminen ei tunnu ajankohtaiselta. Joskus olisi paljonkin asiaa, mutta kommenttia ei kuitenkaan tule jätettyä. Toisinaan taas ei oikein keksi mitään sanottavaa.

Kirjoittajana kommentoimattomuus taas toisinaan tuntuu ikävältä. Lapsettomuusblogiin tulee kirjoitettua hyvin henkilökohtaisista ja kipeistä asioista. Blogin tilastoista näkee, että lukijoita on ollut, mutta kommentteja ei kuitenkaan tule usein ollenkaan. Esimerkiksi eilisen päivän aikana blogiani on katsottu huimat 437 kertaa, mutta kommentteja ei ole kuitenkaan kirjoitettu yhtäkään!

En missään tapauksessa halua syyllistää. Luenhan itsekin suurinta osaa blogeista koskaan kommentoimatta. Blogin kirjoittamisen pelisäännöt ovat tällaiset. Blogia kirjoitetaan nimenomaan luettavaksi eikä kommentointia ole syytäkään keneltäkään vaatia.

Kommenttien puute tuntuu kuitenkin joskus omituiselta. Tässä minä annan omaani muille, mutta en kuitenkaan oikein saa mitään takaisin. Näen, että neljäsataa ihmistä on lukenut minun kivuistani ja huolistani, mutta en tiedä, millä tavalla he suhtautuvat lukemaansa. Neljäsataa ihmistä tietää minusta ja henkilökohtaisimmista asioistani, mutta minä en tiedä heistä mitään.

Toivoisinkin keskustelua kommentoimisesta. Sen vaikeudesta, tylsyydestä, tarpeettomuudesta ja muusta. Kuinka muut blogien kirjoittajat kokevat kommenttien puutteen? Kuinka paljon blogien kirjoittajat  itse kommentoivat muiden blogeissa? Kuinka blogittomat lukijat kokevat kommentoinnin? Kuinka paljon kommentoitte? Miksi kommentointi usein jää välistä? Koetteko ylipäänsä tarvetta kommentoida tekstejä?

PS: Vilkaiskaa oikealla olevaa linkkiä Toiveissa - mediakatsaus -blogiin. Alan kerätä sinne huomioita, kun lapsettomuutta käsitellään mediassa, kirjoissa, elokuvissa, taiteessa yms. Ottaisin mielelläni vinkkejäkin vastaan.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Historian lyhyin kierto

Tänään on kiertopäivä 22. Vuoto alkoi jo tänään alkuillasta eli huominen on ensimmäinen kiertopäivä. Kierto on siis uskomattoman lyhyt. Ehkä se osaltaan selittää kipujen jatkumisen niin pitkään.

Ivf-hoidot ovat sekoittaneet kiertoni aivan kokonaan. Toisaalta laskin juuri, että ilman huippupitkää (36 päivää) ivf-kiertoa, tänään olisi kiertopäivä 27 eli periaatteessa kuukautiset siis tulevat ajallaan. Minun kroppani selvästi pyrkii pitämään luonnollisen kiertonsa, vaikka lääkkeet välillä sitä häiritsevätkin.

Sain vasta tänään uusittua reseptit särkylääkkeisiin ja niinpä jouduin kuukautisten alettua pyöräilemään kilpaa kovan kivun kanssa apteekkiin ostamaan Panacodia. Mukaan nappaamani lääkemäärä on jälleen kerran huikea: 200 kpl 50 mg Ketorinia, 30 kpl Litalginia ja 60 kpl Panacodia. Lääkkeiden määrä järkyttää. En selvästi aivan vielä tajua, kuinka kipeä oikeasti olen. Noilla lääkkeillä on toki tarkoitus pärjätä pitkään. Se on kuitenkin selvää, että lääkärit pitävät kipuani niin huomattavana, että kirjoittavat tuosta noin vain tällaisen määrän lääkkeitä.

Kuukautisten alkaminen harmittaa, koska sain juuri kunnon opiskeluvaihteen päälle. En haluaisi olla lääkehuuruissa nyt, kun tarvitsen terävää mieltä. Sinnikkäästi aion kuitenkin yrittää. En yksinkertaisesti voi luovuttaa heti opiskelurupeaman alkuvaiheessa.

Voi kunpa Procren toisi helpotuksen tähän kaikkeen!

Ensimmäinen Procren pistetty

Pistin eilen ensimmäisen Procren-piikin. Pistäminen oli paljon helpompaa kuin etukäteen ajattelin. Jotenkin kuvittelin ruiskun koosta, että pistettävää on kamalan paljon, mutta paljon vähemmän sitä oli kuin esimerkiksi Pregnylissä. (Sitä kun olen joutunut pistämään kerrallaan 10 000 IU eli noin 2 ml.) Pregnyl on muutenkin inhottava pistettävä, koska se kirvelee ihon alla. Procren ei jättänyt oikeastaan minkäänlaisia jälkituntemuksia. Nyt siis odottelen lääkkeen sivuoireita ja tietysti myös sitä, että se tepsii.

Kuukautiset tekevät taas tuloaan. Edellisten kuukautisten kivut loppuivat viikko sitten maanantaina ja uudet kuukautiset alkoivat ilmoitella tulostaan torstaina. Väliin jäi siis neljä kivutonta päivää. Se on hurjan vähän! Tänään kivut ovat jo vaatineet Ketorinia ja Panadolia laantuakseen. Heräsin jo viiden aikaan aamulla kipuun ja sen jälkeen makasinkin tunteroisen sohvalla piikkimatto selän alla ja lämpötyyny mahan alla särkylääkkeiden vaikutusta odotellen.

Harmittaa, että kohta joudun taas turvautumaan kolmiolääkkeisiin ja pääni menee sekaisin. Lääketokkura ei ole mukava olotila ja haluaisin olla toimintavalmiudessa. Toisaalta toivon, että ehtivin pahimmat kivut kärsiä juhannukseen mennessä. Meillä ei ole ihmeellisiä juhannussuunnitelmia, mutta olisi mukava nauttia juhannusruuista ja -juomista hyvässä voinnissa.

Näiden kuukautisten jälkeen seuraavat ovat kuitenkin odotettavissa vasta syyskuun puolella. Nämä vielä pitää kestää. Sitten pitäisi olla helpompaa.

Perjantaisen päivitykseni jälkeen sain vihdoin itkun tulemaan. Istuin yksinäni saunassa ja itkin surujani pois. Toisaalta olo helpottui, mutta toisaalta sureminen toi rintaa puristavan pahanolontunteen taas lähemmäksi. Paljon on kirjoitettavaa, mutta jätän sen seuraavaan kertaan.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Lomalla

Olen ollut kaukana netin tavoittamattomissa viikon ajan. Loma jatkuu vielä huomiseen, mutta nyt pääsin netin ääreen ja ajattelin käydä pikaisesti pävittämässä kuulumisia.

Olen lomaillut Pohjois-Suomessa kauniiden maisemien ja hiljaisuuden äärellä. Ajattelin, että olisin lomallani päässyt käsiksi ajatuksiini ja purkamaan pahaa oloani, mutta toisin on käynyt. Lapsettomuus ja kaikki siihen liittyvät kivut ja tuskat tuntuvat suurelta möykyltä, johon ei pääse millään käsiksi. En ole onnistunut ajattelemaan aihetta ollenkaan. En edes silloin, kun olen yrittänyt.

Tiedän, että minulla on monta itkemätöntä itkua odottamassa ulospääsyä. Minun pitäisi ottaa aikaa suremiseen. Nyt se ei kuitenkaan vielä ole onnistunut.

Odotan myös pääseväni lukemaan seuraamiani blogeja. Loman aikana olette käyneet mielessäni useampaan kertaan. Tuntuu tärkeältä tietää, mitä kukakin käy läpi ja mitä kenellekin kuuluu. Sunnuntaina olen taas kotona. Silloin irrotan aikaa blogimaailmaan.