Siirry pääsisältöön

Kuumia aaltoja

Ne ovat täällä nyt. Kuumat aallot. Varsinkin öisin hikoilen kovasti. Hikoilun takia pyörin sängyssä kamalasti ja olen lopulta aivan kietoutunut peittooni ja hiuksiini. Ensi yöksi letitän hiukset jonnekin pään yläpuolelle ja ota pussilakanastani peiton pois. Jospa se auttaisi vähän.

Juhannusaattona oli kiertopäivä viisi ja minulla oli päänsärkyä oikeastaan koko päivän. En ole varma, oliko päänsärky oire kuukautisista (Yleensä kuukautisia on nimittäin seurannut migreeni kiertopäivänä kuusi.) vai oliko kyseessä Procren-oire. Joka tapauksessa päätä särki. Särky kuitenkin helpottui viikonlopun aikana eikä päätäni nyt oikeastaan särje ollenkaan. Ennemminkin särkee lihaksia. Hartiat ja alaselkä ovat puutuneet ja huutavat venyttelyä ja liikuntaa. Muuten Procrenista ei ole kummempia merkkejä näkynyt. Pistokohdassa tuntuu vielä viikko pistoksen jälkeenkin pieni patti.

Procrenin sivuoireet ovat saaneet minut miettimään sitä, milloin alan käyttää Activelle-lääkettä. Lääkärin ohje on, että lääkettä aletaan käyttää päivittäin oireiden ilmeennyttyä. Milloin oireet ovat sen verran vahvat, että lääkettä kannattaa käyttää? Ei Activellekaan ole aivan harmiton lääke. Sivuoireiden lista on siinäkin aika pitkä ja kaikenlaisia riskejä näyttää olevan.

Lääkkeet ja niiden määrä ahdistavat minua kovasti. Olen syönyt ja piikittänyt itseeni viimeisen vuoden aikana uskomattoman määrän erilaisia lääkkeitä. Minua pelottaa, millaisia oireita joudun näiden lääkkeiden takia vielä kohtaamaan. Parhaimmassa tapauksessa lääkkeistä ei jää mitään pysyvää jälkeä, mutta pahimmassa tapauksessa näillä hoidoilla ja lääkemäärillä on varmasti ikäviä seurauksia.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…