Siirry pääsisältöön

Kuumia aaltoja

Ne ovat täällä nyt. Kuumat aallot. Varsinkin öisin hikoilen kovasti. Hikoilun takia pyörin sängyssä kamalasti ja olen lopulta aivan kietoutunut peittooni ja hiuksiini. Ensi yöksi letitän hiukset jonnekin pään yläpuolelle ja ota pussilakanastani peiton pois. Jospa se auttaisi vähän.

Juhannusaattona oli kiertopäivä viisi ja minulla oli päänsärkyä oikeastaan koko päivän. En ole varma, oliko päänsärky oire kuukautisista (Yleensä kuukautisia on nimittäin seurannut migreeni kiertopäivänä kuusi.) vai oliko kyseessä Procren-oire. Joka tapauksessa päätä särki. Särky kuitenkin helpottui viikonlopun aikana eikä päätäni nyt oikeastaan särje ollenkaan. Ennemminkin särkee lihaksia. Hartiat ja alaselkä ovat puutuneet ja huutavat venyttelyä ja liikuntaa. Muuten Procrenista ei ole kummempia merkkejä näkynyt. Pistokohdassa tuntuu vielä viikko pistoksen jälkeenkin pieni patti.

Procrenin sivuoireet ovat saaneet minut miettimään sitä, milloin alan käyttää Activelle-lääkettä. Lääkärin ohje on, että lääkettä aletaan käyttää päivittäin oireiden ilmeennyttyä. Milloin oireet ovat sen verran vahvat, että lääkettä kannattaa käyttää? Ei Activellekaan ole aivan harmiton lääke. Sivuoireiden lista on siinäkin aika pitkä ja kaikenlaisia riskejä näyttää olevan.

Lääkkeet ja niiden määrä ahdistavat minua kovasti. Olen syönyt ja piikittänyt itseeni viimeisen vuoden aikana uskomattoman määrän erilaisia lääkkeitä. Minua pelottaa, millaisia oireita joudun näiden lääkkeiden takia vielä kohtaamaan. Parhaimmassa tapauksessa lääkkeistä ei jää mitään pysyvää jälkeä, mutta pahimmassa tapauksessa näillä hoidoilla ja lääkemäärillä on varmasti ikäviä seurauksia.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…