Siirry pääsisältöön

Uskonnosta

Katsoin Hartain toive: lapsi -sarjan ensimmäiset jaksot juuri. Ensimmäisestä jaksosta löytyykin jo enemmän tekstiä tuolla sivublogin puolella. Yksi sarjan henkilöistä on uskovainen nainen, joka käy hoidoissa yksin. Hän on kuitenkin selvästi joutunut pohtimaan uskoaan lapsettomuuden myötä. Hän samaan aikaan turvaa jumalaansa ja rukoilee tältä ratkaisua sekä pohtii sitä, millaiseen jumalaan hän voi uskoa. Lisäksi uskovat ystävät ja tuttavat ovat kyseenalaistaneet yksinäisen naisen hedelmöityshoidot uskontoon vedoten.

Minä olen uskonnoton. En sano itseäni ateistiksi, mutta minulla ei oikeastaan ole jumalaa. Niinpä uskovaisen maailma on minulle hyvin vieras. Uskon pohtiminen on kuitenkin välttämätön osa minunkin kriisiäni.

Vartuin hyvin uskonnollisessa yhteisössä, vaikkakin uskonnottoman perheen jäsenenä. Olen saanut lapsena kuulla paljon siitä, kuinka kastamattomana pakanana olen lähtökohtaisesti huonompi ja pahempi kuin muut. Lapsuuden yhteisöni asenteiden vuoksi en halua missään nimessä, että tieto lapsettomuudestani saavuttaisi kotiseutuni asukkaita. Uskon, että he ajattelisivat, että siinä paha sai palkkansa ja että jumala kyllä tietää, kenelle lapsia antaa. Tämä ajatus suututtaa minua. Aivan samaan tapaan, kun silloin lapsena, kun uskovaisten pahatkaan teot eivät olleet yhtä pahoja kuin uskonnoton lapsi itsessään.

Vaikka minulla ei varsinaisesti jumalaa olekaan, huomaan usein lähettäväni jollekin toiveita ja pyyntöjä. Anna tämän onnistua, tee tämä tuska helpommaksi, anna tämän alkion jatkaa elämään, anna tämän olla se hoito... Olen myös kokenut lohdulliseksi hautausmaalla olevan tyhjän sylin muistopaikan. Siellä minäkin käyn muistamassa pieniä enkelinalkujani, vaikka eivät enkelitkään minulle ole todellisia.

Toisaalta ymmärrän todella hyvin sen, kuinka paljon lohtua uskonnolta ja jumalalta voi lapsettomuuden kriisissä saada. On varmasti helpotus ajatella, että jumala kantaa ja että hän lopulta ratkaisee asian parhain päin. Toisaalta minun on hyvin hankala ymmärtää, kuinka usko voi kestää tällaisen kriisin keskellä. Kuinka voi edelleen uskoa jumalaan, joka antaa lapsien syntyä vanhemmille, jotka eivät heistä pysty huolehtimaan, eikä anna niiden syntyä vanhemmille, jotka varmasti hoitaisivat homman kunnialla? Kuinka voi uskoa siihen, että kaikella on joku tarkoitus, jonka jumala tietää? Kuinka voi uskoa siihen, että jumala ei anna kannettavaksi enemmän kuin jaksaa kantaa, vaikka samaan aikaan tietää, että toiset murtuvat taakkansa alla?

Uskonnottomuus on myös lohduttavaa. Kun uskoo lähinnä sattumaan ja huonoon tuuriin, ei tarvitse kyseenalaistaa sitä, miksi juuri minä. Miksi en juuri minä? Näitä asioita tapahtuu ihan kenelle tahansa. Tämä ei ole rangaistus mistään eikä tähän vaikuta kukaan ulkopuolinen taho. Kyse on sairaudesta, joka on sattunut juuri minun kohdalleni.

Tiedän, että ajattelutapani on uskovaiselle aivan yhtä käsittämätöntä kuin uskovaisen ajattelutapa on minulle. Toivoisinkin pääseväni tutustumaan erilaisiin näkökulmiin uskonnosta ja lapsettomuudesta. Millainen sinun uskontosi on? Onko uskosi joutunut kyseenalaistuksen kohteeksi lapsettomuuden suhteen? Kuinka uskontosi tai uskonnottomuutesi sinua lohduttaa?

Kommentit

Jadekivi sanoi…
Tää onkin hyvä aihe! Palailen aiheeseen ehkä vielä paremmalla ajalla tarkemmin.

Minäkin lukeudun uskonnottomiin. Vanhempani eivät kuuluneet kirkkoon, itse halusin käydä riparin, mutta täysi-ikäistyttyäni erosin kirkosta.

Mä luen itseni kaiketi jonkin sortin agnostikoksi. En sinänsä usko jumalaan, enkä usko että kukaan muu kuin minä itse päättäisi kohtalostani. En kuitenkaan pysty kieltämään jonkinlaisen jumaluuden olemassaoloa, siitä ei vain yksinkertaisesti ole minua vakuuttavia todisteita, muttei selkeitä todisteita sitä vastaankaan. Mulle "jumala" on jonkinlaista energiaa, joka virtaa meissä kaikissa ja kaikkialla ympärillämme. Ei mikään abstrakti hahmo pilvenreunalla.

En halua uskoa sellaiseen jumalaan, joka antaa tapahtua näin paljon pahaa. En pysty ymmärtämään, miten se voisi olla "tarkoitettua" että osa joutuu kärsimään aivan suunnattomasti. Minäkin olen siis kovasti ihmetellyt, miten osalla se usko säilyy esim. lapsettomuuskoettelemuksen aikana.

Toisaalta olen itsekin pohtinut sitä, että ehkä se olisi jollain tapaa lohdullista, kun voisi antaa elämänsä "jonkin toisen käsiin". Uskoa sokeasti siihen, että jumala kannattelee läpi vaikeiden aikojen. Tulisi tunne, ettei ole yksin, tapahtui mitä tahansa.
Belly sanoi…
Tämäpä oli pitkästä aikaa oikein mielenkiintoinen tesktinluritus kaikkien lukemieni piinapäivä- ja kiertopäiväpähkäilyjen lomaan!
Kyseinen aihe on pohdituttanut lähiaikoina sattumalta myös minua.

Olen aina laskenut itseni mainitsemakseksi 'uskonnottomaksi' ihmiseksi mutta olen ihan viime aikoina "lähentyä uskoa" jos näin voi asian ilmaista. En ole itse asiassa nähnyt uskonnollisuuden heräämisessä yhteyttä lapsettomuuteen, mutta tämän luettuani pitää ehkä miettiä asiaa siltäkin kannalta... Haluan uskonnon edustavan itselleni kauneutta ja mielenrauhaa ja pidän ajatuksesta että kirkonmenot yhdistävät ihmisiä aikana jolloin elämä suoritetaan netissä (näin karkeasti sanottuna). Itselläni on kuitenkin hieman hakusessa uskontoon usein liittyvä jumalhahmo ikäänkuin kohdehahmona, enkä kai siksi ole esimerkiksi sillä tavalla vaikkapa rukoillutkaan että saisin raskaustestiin plussan. En ole sillä tavalla miettinyt että uskonnollisuus ja lapsettomuus siis nivoutuisivat minun elämässäni mitenkään yhteen...

Uskonasioissa ruminta on tuomitseminen (ja sen käsittämättömät seuraukset ja tapahtumat maailmanuskonnoissa). Pienessä mittakaavassa tuomitseminen voi ilmetä juuri kuten, Illusia, mainitsit tekstissäsi että paikkakunnalla saatetaan yhdistä pakanan lapsettomuus uskon asioihin, niin musta tuo on pöyristyttävää. Mun mielestä uskon asioista on hyvä keskustella vapaasti mutta kannatan sellaista periaatetta että jokainen sallisi jokaisen uskovan omalla tavallaan. Miksi uskon tai uskonnottomuuden perusteella pitääkin jakaa ihmisille tuomioita ja lokeroita...

Mullahan ihan karkaa langanpäät hyppysistä tästä aihealueesta kirjoitellessani, mutta ehkä oleellisimmat ajatukseni tulivat esitettyä. :)
Nieve sanoi…
Itse olen myös jonkinsortin agnostikko, mutta kuulun kirkkoon. Enkä halua sieltä erota. Ja jos joskus saan lapsen, niin aion myös kastaa hänet, koska en uskalla olla kastamatta... Mutta, olen toivonut välillä olevani uskossa, esim äitini on, ja yksi hyvä ystäväni, ja joskus todellakin tuntuu siltä että ehkä olisi paljon helpompaa jos olisi joku usko johon voisi turvata.

Niin, ja positiivisena yllätyksenä eivät uskovainen äitini, ystäväni eikä eräs tuttunikaan ole ollut yhtään tuomitseva mun sinkkuprojektia kohtaan :0)

Ja tuon ohjelman toinen jakso oli mulle todella mielenkiintoinen juuri sen sinkkuaspektin ja tanskalaisen siemennesteen takia. Pisti miettimään, vaikkei suunnitelmat muutukkaan.
Kaipaava sanoi…
Minä kuulun kirkkoon. Lapsena kävin pyhäkoulussa (jota veti isovanhempani) ja kotona meille opetettiin iltarukous. Kirkossa tulee kuitenkin käytyä vain laulamassa kauneimmat joululaulut, joten en laske itseäni kauhean uskonnolliseksi ihmiseksi. Tai uskon jumalaan välillä enemmän, silloin kun olen ihan pohjalla ja kaipaan apua, mutta samalla on kovin vaikea uskoa että jossain joku tyyppi päättää muiden asioista. Esimerkiksi antaa lasten syntyä sairaina kamaliin olosuhteisiin, sen sijaan että antaisi lapsia heille, jotka heitä niin kovasti kaipaavat. Helpompi on ajatella että universumi pyörii omalla painollaan ja toisille ihmisille vaan tapahtuu kurjia asioita.
Vilkas sanoi…
Minulla pitäisi tähän olla varmasti asiaa, mutta jotenkin lyö nyt tyhjää. Hyvä aihe kuitenkin.

Varmasti minun uskoni on tullut selväksi aika monelle oman blogini kautta. Olen syntynyt ja kasvanut helluntailaisessa perheessä. Tai isä ei kuulu, mutta äiti kuuluu ja kaikki isovanhemmat. Minulla ei ole kokemusta siis hirveästi tavallisen perheen arvoista ja kasvatuksesta, koska meillä se on pohjautunut tuohon. En ole ikinä käyttänyt mitään päihteitä, mutta olen kyllä käynyt pirskeissä ja baareissa joskus ystävien kanssa ja nähnyt kaikenlaista. Ehkä osittain myös oman ammatin kautta on oppinut näkemään asioita eri ihmisten kautta ja heidän silmillään. Minusta on ikävää, että monella on kokemuksia tuomitsevista uskovista, koska useinhan tämä on vain pieni osa ihmisiä jotka saavat sitten leimattua koko porukan. Samoinhan sitä tuomitaan kaikkea muutakin ja kun yksi ulkomaalainen on hakannut jonkun niin ne on kaikki hakkaajia..no en lähde sitä sen enempää pohtimaan, jokainen saa ajatella ja suhtautua asioihin kuten haluaa.

Minulle usko on kuitenkin tuonut tällä tiellä voimia, lohtua ja uskoa paremmasta. En tiedä miksi minulle on juuri tällainen koettelemus annettu kantaakseni tai jollekin muulle, mutta ehkä kaikki tämä vahvistaa minua johonkin tulevaan. Olen monet kerrat vuodattanut näitä murheita uskoville ystävilleni ja he ovat rukoilleet puolestani ja se tunne on kyllä oikeasti aika mahtava. Saan itkeä silmät päästäni, mutta samalla saan rauhan sisälleni ja voin mennä levollisena nukkumaan. Jotkut ystäväni ovat saaneet yhtäkkiä mieleensä jotain raamatunpaikkoja jotka ovat toteutuneet vaikka he eivät ole tienneet tilanteestani sillä hetkellä mitään. Se on jo aika ihmeellistä. Olen joskus tästä blogiini sanaselle muistaakseni kirjoittanutkin. Kaikki nämä asiathan voi aina selittää sattumalla jos haluaa, mutta minulle tämä tuo voimaa jatkaa ja pidän siitä kiinni niin paljon kun pystyn. Toisinaan saatan olla hyvinkin vihainen, miksi minulle on tällainen kohtalo annettu, mutta taas samaan aikaan olen hyvin rauhallinen ja luotan tulevaan, mitä muuta voisin?
Kaipaava sanoi…
Monesti olen miettinyt, että miten uskovaiset itselleen selittää tämän kohtalon, mutta noin kai se juuri menee miten kerroit Vilkas.
Jadekivi sanoi…
Vilkas, mä en itseasiassa tiennyt mitään sun uskonnollisesta vakaumuksesta tai taustasta :) Varmaan olisi selvinnyt jos olisin lukenut blogiasi alusta asti.

Tuo on niin totta, että ne fanaattisimmat ja tuomitsevimmat uskovaiset pilaavat muidenkin maineen. Itselläni on tuttavapiirissä kaksi uskovaista, tapakristittyjä toki huomattavasti enemmän. Näistä kahdesta toinen on ihan loistotyyppi, eikä ole kokenut mitenkään ongelmaksi omaa uskonnottomuuttani ja hänen kanssaan voidaan keskustella aiheesta kuin aiheesta. Ja on ollut itseasiassa todella mielenkiintoista seurata kuinka usko on hänen elämässään vahvasti läsnä jokaisessa hetkessä, mutta hän ei vaan toitota ja julista sitä ääneen.

Tämä toinen tuttavani onkin sitten toista maata. On kirkolla töissä, ja keskustelut päättyy aina tappeluun, koska ei vaan yksinkertaisesti hyväksy sitä, että joku voi olla hänen kanssaan eri mieltä uskonasioista. Kaikki muut ovat vääräuskoisia, eivätkä "tajua mistään mitään".

Musta uskontoihin liittyviä keskusteluja olisi kiva käydä enemmänkin, mutta valitettavan usein omalle kohdalle on sattunut niitä kertoja, kun uskovainen ottaa todella syyllistävän ja halveksuvan linjan. Harmillisesti kaveripiirissäni on myös uskonnottomia ihmisiä, jotka käyttäytyvät samoin uskovia kohtaan :(

Nyt tuli kyllä vähän off topicia, mutta ehkä se sallitaan? ;)
Illusia sanoi…
Kiitos kovasti keskustelusta! Kiitos etenkin Vilkkaalle siitä, että toit keskusteluun uskovan ihmisen näkökulmaa!

Tuomitsevat uskovaiset onnistuvat kyllä helposti pilaamaan kaikkien uskovien maineen. Elettyäni tuomitsevassa ilmapiirissä (esimerkiksi silloinen poikaystäväni oli kiivas uskovainen) minun on vaikea tuoda uskonnottomuuttani esiin, koska en halua joutua puolustuskannalle. Nuorempana käyttäydyin toisin. Asetuin vastakkaiselle kannalle ja olin äänekäs ateisti. Toisinaan myös halveksuin uskovia ja heidän maailmaansa. Se johtui suurimmaksi osaksi katkeruudesta. Olin kokenut suhtautumisen uskonnottomuuteeni todella epäreiluna.

Onneksi olen sittemmin tavannut myös paljon sellaisia uskovaisia, jotka jättävät ensimmäisen kiven heittämättä. Aikuisena näkökulmani on muutenkin laajentunut ja toisaalta ateismini on myös horjunut. En ole enää kiihkeästi mitään mieltä ja oikeastaan uskoni määritteleminen on menettänyt merkityksensä.

Vilkas kertoi siitä, kuinka uskonto ja uskovaisten yhteisö antavat hänelle voimaa ja lohtua. Se onkin uskonnossa varmasti kaikkein tärkein asia. Periaatteessahan uskontojen koko pointti on antaa ihmiselle lohtua elämään ja uskovien yhteisössä onkin lohdun tuomiselle monia erilaisia tapoja ja keinoja. On mahdollisuus rukoiluun yhdessä ja yksin, on mahdollisuus sielunhoitoon. On käytössä paljon tekstiä, jonka tarkoituksena on lohduttaa ja vakuuttaa, ettei kaikkea tarvitse kantaa yksin.

Uskonnottomuus ei kuitenkaan minulla sulje pois hengellisyyttä ja henkisyyttä. Esimerkiksi luonnosta saan itse paljon hoitoa sielulleni. Kauniit maisemat toimivat kirkkojen tavoin hiljentymisen paikkoina. Moniin maisemiin ja paikkoihin kuuluva historiallisuus auttaa asettumaan sukupolvien ketjuun.

Lapsuuden maisemissa on vielä olemassa monia vanhoja luonnon jumalia. Siellä saatan käydä jättämässä toiveeni vanhoille jumalanpalvontapaikoille. En välttämättä siksi, että uskoisin, vaan siksi, että tarvitsen itselleni paikan, jossa voin toivoa ja pyytää.
Rowan sanoi…
Minulla on samanlainen tausta kuin Vilkkaalla, olen siis kasvanut helluntailaisessa perheessä. Lapsena ja nuorena olin itsekin ns. uskovainen, mutta vanhempana olen tehnyt omat ratkaisuni ja tällä hetkellä kuvailisin itseäni pakanaksi. Ateisti tai agnostikko en ole missään nimessä. Uskon, että on olemassa jumaluuksia tai meitä korkeampia voimia tuolla jossain. Olen kallellani siis vanhoihin uskontoihin ja suomalainen muinaisusko on ehkä lähimpänä sydäntäni ja sieluani.

Minä en usko, että on olemassa yhtä tiettyä oikeaa tapaa uskoa. Uskon, että ne tietyt voimat ovat tuolla jossain, on vain erilaisia tapoja uskoa niihin. Monoteistit uskovat yhteen jumalaan ja pakanat useimmiten useampaan jumaluuteen ja/tai luonnonhenkiin. Kun hyväksyisimme, että on eri tapoja uskoa ja harjoittaa uskoaan (tai olla uskomatta), olisi kaikkien elämä niin paljon helpompaa. Mutta tuskin sitä koskaan opitaan, kun ei olla opittu edellistenkään vuosituhansien aikana. Uskonto ja usko ovat kaksi eri asiaa. Uskonto on järjestelmä, joka pahimmillaan sitoo ja saa pahaa aikaan. Usko on henkilökohtainen juttu, jokaisen oma käsitys siitä, miten tämä maailma on järjestetty. Usko myös, kuten jo tässäkin on tullut puheeksi, luo parhaimmillaan yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Ateistit muuten voivat olla ihan yhtä tuomitsevia ja tuputtavia kuin jotkut uskovaisetkin. Minusta on ihan yhtä ikävää joidenkin ateistien ylimielinen ja pilkkaava asenne toisin uskovia kohtaan. Minusta on kyllä kasvanut hyvin suvaitsevainen, kun ajattelee millaisista lähtökohdista olen ja mihin kuitenkin olen itse päätynyt. Meillä kotona aina painotettiin sitä, että jokainen ihminen on yhtä arvokas, oli hänen kansallisuutensa, uskontonsa tai kulttuuriset lähtökohtansa sitten mitä tahansa. Minusta moni "perusluterilainen" on paljon ahdaskatseisempi.
Anonyymi sanoi…
Hyvä aihe! Itse olen Uskova ihminen, mieheni myös ja molempien perheet jne. Ja ajattelen, että lapset ovat jumalan lahja niinkuin yleensä muutkin samaa uskoa olevat. Me olemme olleet naimisissa kaksi vuotta ja "yritetty" lasta mutta ei ole kuulunut.. Ihan hirveältä se tuntuu ja elämä on välillä yhtä tunteiden vuoristorataa! Miksi meille ei tule lasta ja jollekkin 3, 7,10 lasta..mikä tarkoitus tällä on? On kieltämättä vaikeaa elää sellaisessa yhteisössä lapsettomana, jossa lapsia on paljon ympärillä..myös katkeruus on ajoittain pinnalla. Etenkin silloin on vaikeaa jos kuulee, että joku on taas raskaana tai paikassa, jossa on paljon pieniä lapsia/vauvoja! Se on välillä sanoinkuvaamatonta tuskaa ja tuntuu kun joku olisi kuollut ja suree sellaista, mitä ei tavallaan ole tapahtunut! Ihmisiä on välillä vaikea kohdata..välillä tuntuu siltä, että kukaan ei ymmärrä ja kukaan ei tiedä, miltä minusta tuntuu! Kuitenkin omassa elämässä usko on se kantava voima, uskon, että jumala tietää miltä minusta tuntuu ja mikä minulle on nyt parasta ja tavallaan se asia on hänen kädessä. Uskon, että jumala on elämän ja kuoleman herra. Vaikka välillä ei voi tämmöisen asian ( siis lapsettomuuden) tarkotusta ymmärtää niin sen tarkoituksen voi tajuta esim. Joskus myöhemmin.. Usko antaa paljon lohtua ja toivoa kaikkiin elämän vaiheisiin. Uskon, että tämä maanpäällinen elämä on vain matka kohti taivasta. Ja kaikkein tärkein asia on se, että sydämessä on rauha. Tuntuu, että jos menettäisin uskon niin silloin putoaisi elämältä pohja kokonaan. Saattaa kuulostaa oudolta nämä tekstit, kun olen muutenkin huono kirjoittamaan :) mutta kyllä sitä on pohdittu, miksi minä en ole äiti, miksi muut saa lapsia, enkö kykenisi siihen? Mutta ehkä en ole vielä valmis niin suureen ja tärkeään tehtävään.. Olenkohan koskaan... Mutta tämä lapsettomuus on myös kasvattavaa ja muistaa taas sen, että kaikki asiat eivät ole omissa käsissä.. Kyllä jumala pitää huolen ja näkee sen mikä minulle on parhaaksi juuri nyt. Ja olen kiitollinen ihanasta miehestäni!! Uskon avulla jaksan ja siihen voi turvata.. Saattaa kuulostaa monista lapselliselta jne. Mutta tämä on minun henk. Koht kokemukseni. Kaikki saavat uskoa mihin haluavat ja miten haluavat...mutta oli pakko kirjottaa jtn kun aihe kosketti erityisen paljon!! En ole heittänyt toivoani hukkaan..niin kauan kun on elämää on toivoa vaikka aina niin ei jaksa ajatella. Myös meillä kotona on opetettu, että jokainen ihminen on yhtä arvokas mistään riippumatta! Ja se on vain rikkaus kun on erilaisia ihmisiä maailmassa.
Illusia sanoi…
Rowan ja Anonyymi, kiitos paljon kommenteistanne! On hienoa kuulla erilaisia näkökulmia asiaan.

Kommentoin nyt kiireesti Anonyymin kommenttiin. Hienoa, että kirjoitit omasta uskonnostasi. En missään tapauksessa haluaisi ajatella, että uskominen on lapsellista. Uskonnosta saa varmasti paljon voimavaroja elämään. Kyllähän uskonnoissa moni asia on olemassa nimen omaan ihmisen lohduksi. On siis paljon lohduttavaa luettavaa, yhteisö sekä rukoileminen. Uskonnoton joutuu noita lohdun elementtejä etsimään muualta.

Uskonnottomana minua loukkaa se, jos minua yritetään lohduttaa sanomalla, että tällä on tarkoituksensa. Kun ei usko mihinkään sellaiseen, joka tarkoituksen voisi asioille antaa, ei siitä tietenkään saa lohtua. Loukkaavaa tässä on se, että minun uskoani ei silloin kunnioiteta. On varmasti kuitenkin lohduttavaa uskoa, että lapsettomuudellakin on tarkoituksensa.

Tämä on tosiaan kiinnostava aihe!
Lapseton sanoi…
Tulin vasta nyt tutustumaan blogiisi ensi kertaa ja heti on pakko kommentoida. :)

Minä olen kasvanut lestadiolaisessa suvussa "väärällä paikkakunnalla" ja kokenut sen takia paljon syrjintää uskonnottomien puolelta. Minusta on tullut arka kertomaan omaa uskoani, koska sitä on pilkattu niin avoimesti ja vahvasti niin lapsuudessani kuin vanhempana yliopistopaikkakunnallakin. En ole tavannut suvaitsevaisia ateisteja vielä koskaan, vaan aina kun uskonto tulee puheeksi tavalla tai toisella kuulen saman hyökkäyksen (seuraan yleensä vierestä osallistumatta keskusteluun). Tässä keskustelussa on kuitenkin käytetty järkeviä sanoja, joten uskaltaudun "kaapista ulos".

Itse kyseenalaistin uskontoni, uskoni, koko elämäni teini-ikäisenä - silloin kuvittelin että muut tekivät samoin, mutta ilmeisesti monille vielä aikuisena nämä asiat on epäselviä. Yläasteella ihastuin buddhalaiseen elämänkuvaan ja tutkin taolaisuutta. Lukiossa kiinnostuin koraanin todellisesta sanomasta. Kävin läpi kaikki mahdolliset uskonnot, tutkin niiden lähtökohdat ja historian, kehittymisen nykypäivään. Samalla opin itsestäni. Historian käänteet ovat muovanneet myös uskontoja.

Näiden vuosikausien pohdintojen ja tutkimusten päätteeksi olen päätynyt uskomaan jumalaan - ehkä jumaliin, lukumäärällä ei ole merkitystä - joka/jotka tietävät mitä tekevät. En ymmärrä miksi ihmiset eivät voi hyväksyä sitä, että he eivät voi tietää kaikkea. Mitä väärää on tunnustautua tietämättömäksi joissakin asioissa? Minulle lohdun tässä nyt 4 vuotta kestäneessä lapsenhankkimisessa on tuonut se, että minun ei tarvitse tietää kaikkea. Minun ei tarvitse taistella nähdäkseni kokonaiskuvan elämästäni voidakseni vastata kysymykseen miksi minulle lapsen saanti on kärsimystä kun toisille se ei ole. Minun ei tarvitse käyttää aikaani miettimiseen miksi luonnonkatastrofi tappoi ihmisiä, mutta säästi toisia ihmisiä. Jumalalla on jokin suuri suunnitelma ja minulle ei tuota tuskaa olla tietämättä sitä. Siitähän tässä on kyse: ihminen ei kestä ettei tiedä, vaan tietoa pitää hankkia. Mutta kun hyväksyy oman pienuutensa (uskonnoissa käytetään sanaa nöyrtyminen) saa lohtua. Lohtua siitä, että jokaisella kärsimyksellä on tarkoituksensa (hyvin buddhalainen ajattelutapa, mutta läsnä kaikissa uskonnoissa) ja se tarkoitus selviää sitten joskus. Tietenkin joskus huvittelen pohtimalla mikä tarkoitus voisi olla ja seurailen jonkun selvinneen elämää - miksi juuri hän jäi elämään. Ehkä hänen roolinsa on vaikuttaa johonkin tulevaan suurhenkilöön tai ehkä hän itse tekee jotain tärkeää luomakuntaa auttavaa.
Voin jättäytyä jumalan käsiin, hän ohjaa ja kuljettaa. Minun ei tarvitse selvittää joka asiaa ja juosta omin jaloin katkeamiseen asti.

Suurin väärinkäsitys mitä ateistit tästä päättelevät on, että uskomalla kohtaloon samalla annan kaiken päätäntävallan muille. Ei. Jumala ohjaa muttei pakota. Jumala tarjoaa tielleni mahdollisuuksia, joista itse päätän mitä valitsen. Olen huomannut, että joskus samat mahdollisuudet tulevat eteen uudelleen, mikäli en ole niitä valinnut ensimmäisellä kerralla. Kaikkea ei näe heti, vaan myöhemmin huomaa sivuuttaneensa jotain mihin ei ollut vielä valmis aiemmin.
Siksi lapsettomuus on helpommin kestettävä (ei tietenkään helppo, niin hyvä ihminen en ole). Mutta uskoani en ole kyseenalaistanut, ainoastaan oman tyhmyyteni kun en pysty näkemään suuria kuvioita.

Toivottavasti tästä tiivistetystä tarinasta saa jotain tolkkua.
Illusia sanoi…
Lapseton: Kiitos paljon kommentistasi! On kurjaa, että olet kokenut usein hyökkäyksiä ateistien suunnalta. Ateistit saattavat kyllä usein olla kiihkossaan vielä hankalampia kuin uskovat.

Kiitos, että kerroit tavastasi uskoa ja ajatella. Tämä on mielestäni todella kiinnostavaa. Uskonnoissa on paljon lohdun elementtejä ja selvästi jokainen meistä löytääkin lohtua omasta uskonnostaan. On sitten kyse uskonnottomuudesta tai uskomisesta.

Uskon kyseenalaistaminen ja tutkiskelu on mielestäni todella tärkeää itse kullekin. Sillä tavalla uskonnosta tai uskonnottomudesta tulee ihmiselle oikeasti henkilökohtaista ja pohdittua. Hankalimpia keskustelukumppaneita ovatkin ne ihmiset, jotka eivät ole uskonasioitaan itse miettineet. Erityisen tärkeää on mielestäni myös toisen uskon kunnioittaminen. Uskonasiat ovat henkilökohtaisia ja äärettömän tärkeitä henkilökohtaisia asioita meille jokaiselle.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…