Siirry pääsisältöön

Lomamatkan kynnyksellä

Perjantaina alkaa matka kohti ulkomaita ja luultavasti myös aurinkoa. Tämä kotimaan kesä on ollut toistaiseksi aika surkea, joten ulkomaan aurinko tekee varmasti hyvää. Olen edelleen stressaantunut ja uupunut, mutta olen onneksi saanut myös levättyä. Unta on riittänyt vähän aiempaa paremmin.

Kuumat aallot haittaavat kyllä elämää. Sunnuntaina pistän uuden Procrenin. Luultavasti oireet pahenevat sen myötä. En ole vielä aloittanut Procrenin sivuoireisiin tarkoitettua lääkettä. Lääkäri kirjoitti minulle Activelle-nimistä lääkettä, mutta apteekista ostin kuitenkin lääkettä nimeltä Cliovelle. Luulen, että jos oireet äityvät lomamatkalla ikäviksi, aloitan heti myös tuon Cliovellen syömisen. En ole oikein halunnut syödä sitä pelkästään näihin kuumiin aaltoihin. Haluan pitää lääkkeiden määrän mahdollisimman pienenä. Pitäisi varmaan tutkia asiaa, mutta nyt olen vain luottanut tunteeseen. Mielessä on kuitenkin paljon kysymyksiä: Onko Cliovellen / Activellen syömisestä haittaa Procrenin vaikutukseen? Ovatko näiden lääkkeiden sivuoireet samalla tapaa todennäköisiä kuin Procrenin sivuvaikutukset? Molemmissa lääkkeissä sivuoireena on esimerkiksi päänsärkyä. Onko päänsäryn todennäköisyys siis paljon suurempi, jos syön molempia lääkkeitä vai pienempi, koska lääkkeet vaikuttavat eri asioihin? Minua myös vähän pelottaa, koska nämä lääkkeet kasvattavat esimerkiksi syövän ja veritulpan riskiä.

Olen myös stressaillut sitä, että joudun ottamaan matkalle mukaan kaikenlaisia lääkkeitä Procrenin ja Cliovellen lisäksi minun täytyy varmaankin varmuuden vuoksi ottaa mukaan myös Tramalia sekä Panacodia, koska saattaahan olla, että kuukautiset ja kivut vielä tulevat. Kuinkakohan todennäköistä se on? Kamala kasa siis lääkkeitä ja reseptejä mukaan. Kuinkakohan vaikea tuon Procren-ruiskun kuljettaminen on? Kai resepti riittää siihen, että sen saa vaivatta mukaan?

Äh, pähkäilen ja stressaan siis sekä pieniä että isoja asioita. Olisinpa jo siellä lentokoneessa!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…