Siirry pääsisältöön

Lomamatkan kynnyksellä

Perjantaina alkaa matka kohti ulkomaita ja luultavasti myös aurinkoa. Tämä kotimaan kesä on ollut toistaiseksi aika surkea, joten ulkomaan aurinko tekee varmasti hyvää. Olen edelleen stressaantunut ja uupunut, mutta olen onneksi saanut myös levättyä. Unta on riittänyt vähän aiempaa paremmin.

Kuumat aallot haittaavat kyllä elämää. Sunnuntaina pistän uuden Procrenin. Luultavasti oireet pahenevat sen myötä. En ole vielä aloittanut Procrenin sivuoireisiin tarkoitettua lääkettä. Lääkäri kirjoitti minulle Activelle-nimistä lääkettä, mutta apteekista ostin kuitenkin lääkettä nimeltä Cliovelle. Luulen, että jos oireet äityvät lomamatkalla ikäviksi, aloitan heti myös tuon Cliovellen syömisen. En ole oikein halunnut syödä sitä pelkästään näihin kuumiin aaltoihin. Haluan pitää lääkkeiden määrän mahdollisimman pienenä. Pitäisi varmaan tutkia asiaa, mutta nyt olen vain luottanut tunteeseen. Mielessä on kuitenkin paljon kysymyksiä: Onko Cliovellen / Activellen syömisestä haittaa Procrenin vaikutukseen? Ovatko näiden lääkkeiden sivuoireet samalla tapaa todennäköisiä kuin Procrenin sivuvaikutukset? Molemmissa lääkkeissä sivuoireena on esimerkiksi päänsärkyä. Onko päänsäryn todennäköisyys siis paljon suurempi, jos syön molempia lääkkeitä vai pienempi, koska lääkkeet vaikuttavat eri asioihin? Minua myös vähän pelottaa, koska nämä lääkkeet kasvattavat esimerkiksi syövän ja veritulpan riskiä.

Olen myös stressaillut sitä, että joudun ottamaan matkalle mukaan kaikenlaisia lääkkeitä Procrenin ja Cliovellen lisäksi minun täytyy varmaankin varmuuden vuoksi ottaa mukaan myös Tramalia sekä Panacodia, koska saattaahan olla, että kuukautiset ja kivut vielä tulevat. Kuinkakohan todennäköistä se on? Kamala kasa siis lääkkeitä ja reseptejä mukaan. Kuinkakohan vaikea tuon Procren-ruiskun kuljettaminen on? Kai resepti riittää siihen, että sen saa vaivatta mukaan?

Äh, pähkäilen ja stressaan siis sekä pieniä että isoja asioita. Olisinpa jo siellä lentokoneessa!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…