Siirry pääsisältöön

Uupunut

Olen huolissani itsestäni. Olen hyvin uupunut ja voin taas kerran huonommin kuin aiemmin. Uupumus ja stressi johtuvat hyvin paljon siitä, että sekä opiskelut että raha-asiat huolettavat minua kovasti. Olen kesän ajan työttömänä, mutta koska olen opintotukeni jo kauan sitten käyttänyt opiskelija, kesän ajalta tulot ovat nolla euroa. Niinpä minun on pakko saada opiskeluni päätökseen, jotta en viettäisi enää yhtään kesää tulottomana. Nyt olen myös saanut käsiteltyä lapsettomuuteen liittyviä tunteita. Olen ehtinyt itkeä ja pohtia asioita hyvin paljon. Toisaalta se tekee hyvää, mutta toisaalta se on myös raskasta.

Henkiseen vointiini on tullut uusi piirre. Olen yleensä perusiloinen ja hyväntuulinen ihminen. Jos teen jotain iloa tuottavaa, esimerkiksi tapaan ystäviäni, saan yleensä hyvää mieltää ja iloa pitkäksi aikaa. Nyt iloinen mieli ei ole pysyvää. Kun olen ystävien seurassa, tunnen oloni hyväksi ja iloiseksi juuri sillä hetkellä, kun ystävät ovat ympärilläni, mutta alakulo ja suru saavuttavat minut heti, kun olen hetkenkin yksin. Esimerkiksi vessakäynnit saavat mieleni heti matalaksi jälleen. Kun palaan kotiin tai kun vieraat lähtevät, ahdistus palaa takaisin. Hieman kaukaisempien tuttavien seurassa tunnen itseni kömpelöksi. En ole oma itseni. Yhtäkkiä en osaa toimia oikein ja olla oma itseni. Yhtäkkiä en enää tunne itseäni.

Öisin tilanne on kaikkein pahin. En pysty nukkumaan kunnolla. Öiset hikikohtaukset herättävät ja stressi valtaa minut heti. Mietin opiskelujani, pohdin raha-asioita, murehdin perheenjäsenteni ja ystävienikin murheita. Aamulla herään väsyneenä ja pakotan itseni opintojen ääreen. Iltapäivän ja illan olen uskomattoman poikki, mutta nukkumaan mennessä piristyn ja taas on samanlainen yö edessä.

Hoitojen runtelema kroppakin ahdistaa. Vatsani on todella pyöreä ja se loistaa kaikista kesävaatteista todella hyvin läpi. Olen liikkunut paljon, mutta vatsa on ja pysyy. Ehkä liikuntakaan ei pure samalla tapaa kuin aikaisemmin, koska Procren on muuttanut elimistöni vaihdevuosikropaksi ja varmasti hidastanut aineenvaihduntaa.

Yritän siis suorittaa elämääni eteenpäin, mutta tuntuu kuin tarpoisin suossa. En etene sitä vauhtia kuin haluaisin ja eteenpäin ponnistelu vie liikaa voimaa. Mistä sitten voisin helpottaa? Lopettaisinko opiskelun ja kohtaisin saman ongelman taas ensi kesänä? Lopettaisinko liikunnan ja antaisin vartaloni muuttua vielä lisää? Lopetanko kotityöt? Jätänkö ystävien tapaamiset väliin? Jätänkö väliin minulle paljon iloa tuottavan leiriviikon? Kaikki ratkaisut ovat huonoja. Minä en yksinkertaisesti voi luovuttaa nyt. Minun on pakko jaksaa ja minun on pakko valmistua.

Odotan töiden alkamista jo innolla. Töissä minun ei tarvitse ajatella omia murheitani. Töissä saan levätä omasta arkimaailmastani ja keskittyä ajattelemaan työasioita. Onneksi minulla on työ, jossa viihdyn!

Kommentit

Vilkas sanoi…
Minä suosittelisin, että otat vaikka viikon aikaa vain itsellesi. Jätät kaikki koulujutut, raha-asiat ja muut stressaavat asiat ja teet mitä haluat. Nautit kesästä, käyt rannalla, makoilet pihalla, hoidat puutarhaa, leivot, laitat ruokaa, jotain mistä pidät. Kuuntelet hyvää musiikkia ja vain annat kaiken olla. Ehkä mieli jo kirkastuu kun hetkeksi antaa asioiden olla. Eihän ne mihinkään katoa, mutta saat voimia jatkaa <3
Rowan sanoi…
Vilkkaalla on tosi hyviä neuvoja tuohon tilanteeseen. Sovi itsesi kanssa, että vaikkapa sen viikon ajan teet vain sitä, mistä sinulle tulee hyvä olo ja mitä itse haluat. Tai olet tekemättä mitään, ihan miltä itsestä tuntuu. Siihen täytyy antaa itselleen lupa, jotta et tunne viikon aikana syyllisyyttä tekemättömistä "pakko"-jutuista. Ainakin minun täytyy välillä tehdä tällaisia sopimuksia itseni kanssa, että välillä voin ottaa rennosti ilman tunnontuskia. Ehkäpä pienen breikin jälkeen jaksaisit taas paremmin?

Muistathan, että nuo oireet voivat johtua myös Procrenista. Minulla ainakin oli silloin vaikeaa sen kanssa. Pakko silti sanoa, että vähän minua huolestuttaa tuo kuvaamasi alakuloisuus. En halua pelotella, mutta jos se vaan jatkuu eikä helpota, niin asialle kannattaa tehdä jotain. Kokemusta on... Tärkeintä on pitää itsestäsi huolta ja siitä, ettet väsy liikaa. Tarvitset voimia jatkossakin. Yksin ei kuitenkaan tarvitse jaksaa, vaan apuakin on saatavilla.

Voimahalaus! <3
Illusia sanoi…
Niin. Mulla vain loppuu viikot kesken. Onneksi olemme menossa mieheni kanssa ulkomaanmatkalle viikon päästä. Se tosin tässä vaiheessa aiheuttaa lähinnä stressiä, kun täytyy miettiä matkan rahoitusta ja lemmikeiden hoitoa, mutta ehkä stressi vähän helpottaa, kun lentokone viimein irtoaa Suomen kamaralta.

Minun on vaikea rentoutua, kun opiskelut ovat koko ajan mielessä. Jos en opiskele, kannan siitä koko ajan huonoa omatuntoa. Huh, kunpa saisin tuon homman syksyllä valmiiksi!
Illusia sanoi…
Alakuloisuus pelottaa minuakin. Se on minulle todella vierasta. On hankala olla näin surullinen koko ajan, kun ei saa iloa niistäkään asioista, joista iloa yleensä saa.

Olen käynyt juttelemassa tilanteesta psykologin kanssa muutamaan otteeseen. Toistaiseksi se on kuitenkin tuntunut aika turhalta. Juttelu ei muuta yhtään mitään.

Jospa saisin tuosta matkasta virtaa!
K sanoi…
Jos pitäisit viikon ihan vaan lomaa, varmasti saisit yhtä paljon tehtyä kesän aikana, kun akut olisi ladattu. Hyvä olisi kuitenkin olla jonkinlaisessa vireystilassa lomalle lähtiessä, jotta jaksatte nauttia yhteisestä ajastakin. Ja jos olet töiden alkaessa noin väsynyt, voi työuupumus iskeä kivassakin työssä. Jaksamista siulle ja toivottavasti asiat ratkeaa.
Anonyymi sanoi…
Kuulostaa aika ikävälle kesälle :( Pidä katse tulevaisuudessa; miten paljon hyödyt siitä, että opinnot ovat päätöksessään ja valmistut. Murehdi vähiten muita ihmisiä ja keskity lomaan. Vaikka ulkomaanreissut ei ole aina niitä edullisimpia niin yleensä parhaimmat kokemukset ja elämykset ovat niitä ilmaisia!
Anonyymi sanoi…
Ehkä ei ole ihan niin pakko kuin tuntuu. On hyvä jos valmistuu, mutta ei se ihan pakko ole. On hyvä jos jaksaa liikkua, mutta menee hetki vähemmälläkin. Ystäviä on hyvä nähdä, mutta hyvät ystävät kyllä odottavat myös.
Toivon, että jaksat, mutta toivon myös vähän lempeyttä itsellesi.

L
Illusia sanoi…
Kiitos kaikille kommenteista! On mukavaa, kun tsemppaatte. Otin viime viikon loppupuolen rauhallisemmin. En urheillut, en käynyt täällä nettimaailmassa enkä miettinyt aivan kamalasti lapsettomuutta tai opiskeluja. Sen sijaan siivoilin, tein käsitöitä, katselin televisiota, tapasin ystäviä (kohtuudella) ja nukuin pitkiä yöunia.

En ole virkeä edelleenkään, mutta ehkä hitusen virkeämpi. Kuumat aallot vaivaavat kovasti ja olo on sen vuoksi tukala. Etenkin silloin, kun ilma on hautova.

Stressasin kuitenkin tulevan matkan vuoksi sen verran paljon, että olin jo melkein valmis perumaan sen. Tulimme kuitenkin mieheni kanssa sellaiseen tulokseen, että matka on meille jaksamisen kannalta tärkeä juttu. Niinpä stressataan hieman etukäteen, mutta saadaanpa ainakin palkinnoksi rentoutta ja yhdessä oloa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…