Siirry pääsisältöön

Paluu arkeen alkaa

Lomailu oli ihanaa. Ulkomaanmatka onnistui yli odotusten ja rentous jatkui sen ylikin niin, että en ole jaksanut käydä blogimaailmassa ollenkaan. Eilen palasin kotiin leiriviikolta ja loppuviikosta alkavat työt.

Arki koittaa myös lapsettomuuden osalta. Viimeisen Procrenin aika on tulevana sunnuntaina. Aloitin Cliovellet kolme viikkoa sitten ja noin viikon niitä syötyäni alkoivat kuumat aallot helpottaa ja nyt niitä tulee enää satunnaisesti. Aluksi minulla oli pieniä kuukautiskipuoireita, mutta nyt nekin ovat hävinneet ja olo on pitkästä aikaa täysin normaali. Hoitojen lähestyminen on alkanut tuoda lapsettomuuden takaisin mieleen.

Eniten surua nostaa kuitenkin läheisen sukulaisen vakava sairastuminen. On hyvin todennäköistä, että tämä läheinen ei ikinä saa lastamme tavata, vaikka on sitä kovasti toivonut jo monta vuotta. Se surettaa minua kovasti. Juuri minun kehoni on vienyt häneltä kokemuksen sukupolvien jatkumisesta. (Meidät oikeassa elämässä tuntevilta toivoisin asian suhteen hienotunteisuutta. Puhumme aiheesta teille sitten, kun olemme molemmat mieheni kanssa siihen valmiita.)

Kommentit

K sanoi…
Kiva että olet voinut henkisesti paremmin. Arjesta irtautuminen on varmasti helpottanut.

Voimia läheisen sairastumisen takia ja muista että tällaiset epäonnet eivät ole kenenkään syitä. Elämässä vaan tapahtuu paskoja asioita.

Olet mielessä ja tsemppiä arkeen ja aktiivi hoitoihin palaamiseen!
Illusia sanoi…
K: Kiitos kovasti!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…