Siirry pääsisältöön

Paluu arkeen alkaa

Lomailu oli ihanaa. Ulkomaanmatka onnistui yli odotusten ja rentous jatkui sen ylikin niin, että en ole jaksanut käydä blogimaailmassa ollenkaan. Eilen palasin kotiin leiriviikolta ja loppuviikosta alkavat työt.

Arki koittaa myös lapsettomuuden osalta. Viimeisen Procrenin aika on tulevana sunnuntaina. Aloitin Cliovellet kolme viikkoa sitten ja noin viikon niitä syötyäni alkoivat kuumat aallot helpottaa ja nyt niitä tulee enää satunnaisesti. Aluksi minulla oli pieniä kuukautiskipuoireita, mutta nyt nekin ovat hävinneet ja olo on pitkästä aikaa täysin normaali. Hoitojen lähestyminen on alkanut tuoda lapsettomuuden takaisin mieleen.

Eniten surua nostaa kuitenkin läheisen sukulaisen vakava sairastuminen. On hyvin todennäköistä, että tämä läheinen ei ikinä saa lastamme tavata, vaikka on sitä kovasti toivonut jo monta vuotta. Se surettaa minua kovasti. Juuri minun kehoni on vienyt häneltä kokemuksen sukupolvien jatkumisesta. (Meidät oikeassa elämässä tuntevilta toivoisin asian suhteen hienotunteisuutta. Puhumme aiheesta teille sitten, kun olemme molemmat mieheni kanssa siihen valmiita.)

Kommentit

K sanoi…
Kiva että olet voinut henkisesti paremmin. Arjesta irtautuminen on varmasti helpottanut.

Voimia läheisen sairastumisen takia ja muista että tällaiset epäonnet eivät ole kenenkään syitä. Elämässä vaan tapahtuu paskoja asioita.

Olet mielessä ja tsemppiä arkeen ja aktiivi hoitoihin palaamiseen!
Illusia sanoi…
K: Kiitos kovasti!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…