Siirry pääsisältöön

Hedelmöityshoidot ulkomailla



Blogini tilastoista selviää, että täällä käy lukijoita myös Suomen ulkopuolelta. Olen itse lueskellut lähinnä suomalaisia lapsettomuusblogeja, mutta minua kiinnostaisi kovasti kuulla hedelmöityshoidoista myös muualla kuin Suomessa.

Onko sinulla kokemusta tai tietoa hedelmöityshoidoista ulkomailla? Kuinka ne eroavat suomalaisesta hoidosta. Millainen lainsäädäntö on? Millainen hoitojen korvaussysteemi on? Kuinka helposti hoitoihin pääsee? Millaista hoito on konkreettisesti? Käytetäänkö samoja lääkkeitä? Minkä hintaisia hoidot ovat? Ja niin edelleen. Olen kovin kiinnostunut kuulemaan kaikesta mahdollisesta ulkomaisiin hoitoihin liittyvästä.

Entä luetko ulkomaisia lapsettomuusblogeja? Olisi hienoa, jos linkkaisit myös niitä tänne kommentteihin. Itselläni taittuvat suomen lisäksi englanti, viro ja ruotsi, mutta eiköhän lukijoista löydy muidenkin kielten taitajia, jotka saattaisivat kiinnostua ulkomaisista blogeista.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Piti kommentoida jo aiemmin, mutta aina tuli jotain väliin. Seuraan blogiasi Saksasta päin. Yritimme noin puolitoista vuotta ennen kuin tulin raskaaksi.
Täällä Saksassa voi kääntyä haluamansa lapsettomuusklinikan puoleen, ne ovat kaikki varmaan vastaavia kuin Suomessa yksityiset lääkäriasemat. Suositellaan, että noin vuoden yrittämisen jälkeen ja tutkiminen aloitetaan yleensä miehestä, sehän on aika mutkatonta. Yleensä mies siis voi mennä urologille testauttamaan spermansa. Näin mekin teimme, ja laatu todettiin heikentyneeksi, eli siksi meitä neuvottiin kääntymään klinikan puoleen. Lapsettomuusklinikka sitten tutki hänet vielä uudelleen, minut myös (ultraa, verikokeita, sisätutkimukset yms), minulle tehtiin myös munatorvien aukiolotutkimus. Koska minusta ei mitään "vikaa" löytynyt, éikä miehenkään tilanne ollut mitenkään hirveän huono, päädyttiin inseminaatioon ja sain vain yhden piikin jotain hormonia (silloin kun oli tulossa ovulaatio, jotta munasolun irtoaminen pystyttiin ennustamaan tarkasti).
Tulin suureksi onneksemme heti ekasta inseminaatiosta raskaaksi. Pari kertaa kävin vielä verikokeessa ja ultrassa lapsettomuusklinikalla, sitten siirryin omalle gynekologille, kuten täällä on tapana raskauden seuranta tehdä. Jouduimme maksamaan jotain labramaksuja ja niistä hormonipiikeistä (oli kolmen pakkaus, mutta tarvitsimme onneksi vain yhden!) joitain kymmeniä euroja, ehkä 50 yhteensä, en muista ihan tarkkaan. Sairauskassa korvaa muistaakseni kahdeksan inseminaatiota, mutta aina jotain joutuu siihen itse maksamaan, summat riippuvat varmaan lääkkeistä eli jos joutuu ottamaan monia hormoneja, niin tulee kalliimmaksi, tätä en tosin osaa varmasti sanoa.
Keinohedelmöitys olisi sitten ollut jo yleisesti huomattavasti hinnakkaampaa, eikä siinä ole muistaakseni kovin montaa korvattavaa kertaa, ehkä kolme. Sairauskassat korvaavat nämä hoidot vain aviopareille.

Vaikka lapseni on nyt jo melkein vuoden, aihe koskettaa minua vieläkin ja seuraan yhä muutamia suomalaisia lapsettomuusblogeja, koska toivon niille onnellista loppua. Toivon siis koko sydämestäni, että tulet raskaaksi!

Tuuli
Illusia sanoi…
Hei Tuuli!

Kiitos todella paljon kommentistasi. On todella kiinnostavaa kuulla, millaista lapsettomuus ja hoidot ovat maailmalla. Ihanaa, että sinun lapsettomuustarinasi on saanut onnellisen lopun.

Kiitos toiveistasi!
Anonyymi sanoi…
Hei Tuuli!

Asumme Saksassa, suomalainen aviopari, ja asia on mietityttänyt minua kovasti viime viikkoina. Tämä blogivastaus helpotti tiedonjanoani. Kiitos kovasti, olit suureksi avuksi <3
Illusia sanoi…
Hieno juttu, että sait apua! Aurinkoa!
Anonyymi sanoi…
Salliiko Saksan lainsäädäntö itsellisten hoidot?

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…