Siirry pääsisältöön

Hedelmöityshoidot ulkomailla



Blogini tilastoista selviää, että täällä käy lukijoita myös Suomen ulkopuolelta. Olen itse lueskellut lähinnä suomalaisia lapsettomuusblogeja, mutta minua kiinnostaisi kovasti kuulla hedelmöityshoidoista myös muualla kuin Suomessa.

Onko sinulla kokemusta tai tietoa hedelmöityshoidoista ulkomailla? Kuinka ne eroavat suomalaisesta hoidosta. Millainen lainsäädäntö on? Millainen hoitojen korvaussysteemi on? Kuinka helposti hoitoihin pääsee? Millaista hoito on konkreettisesti? Käytetäänkö samoja lääkkeitä? Minkä hintaisia hoidot ovat? Ja niin edelleen. Olen kovin kiinnostunut kuulemaan kaikesta mahdollisesta ulkomaisiin hoitoihin liittyvästä.

Entä luetko ulkomaisia lapsettomuusblogeja? Olisi hienoa, jos linkkaisit myös niitä tänne kommentteihin. Itselläni taittuvat suomen lisäksi englanti, viro ja ruotsi, mutta eiköhän lukijoista löydy muidenkin kielten taitajia, jotka saattaisivat kiinnostua ulkomaisista blogeista.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Piti kommentoida jo aiemmin, mutta aina tuli jotain väliin. Seuraan blogiasi Saksasta päin. Yritimme noin puolitoista vuotta ennen kuin tulin raskaaksi.
Täällä Saksassa voi kääntyä haluamansa lapsettomuusklinikan puoleen, ne ovat kaikki varmaan vastaavia kuin Suomessa yksityiset lääkäriasemat. Suositellaan, että noin vuoden yrittämisen jälkeen ja tutkiminen aloitetaan yleensä miehestä, sehän on aika mutkatonta. Yleensä mies siis voi mennä urologille testauttamaan spermansa. Näin mekin teimme, ja laatu todettiin heikentyneeksi, eli siksi meitä neuvottiin kääntymään klinikan puoleen. Lapsettomuusklinikka sitten tutki hänet vielä uudelleen, minut myös (ultraa, verikokeita, sisätutkimukset yms), minulle tehtiin myös munatorvien aukiolotutkimus. Koska minusta ei mitään "vikaa" löytynyt, éikä miehenkään tilanne ollut mitenkään hirveän huono, päädyttiin inseminaatioon ja sain vain yhden piikin jotain hormonia (silloin kun oli tulossa ovulaatio, jotta munasolun irtoaminen pystyttiin ennustamaan tarkasti).
Tulin suureksi onneksemme heti ekasta inseminaatiosta raskaaksi. Pari kertaa kävin vielä verikokeessa ja ultrassa lapsettomuusklinikalla, sitten siirryin omalle gynekologille, kuten täällä on tapana raskauden seuranta tehdä. Jouduimme maksamaan jotain labramaksuja ja niistä hormonipiikeistä (oli kolmen pakkaus, mutta tarvitsimme onneksi vain yhden!) joitain kymmeniä euroja, ehkä 50 yhteensä, en muista ihan tarkkaan. Sairauskassa korvaa muistaakseni kahdeksan inseminaatiota, mutta aina jotain joutuu siihen itse maksamaan, summat riippuvat varmaan lääkkeistä eli jos joutuu ottamaan monia hormoneja, niin tulee kalliimmaksi, tätä en tosin osaa varmasti sanoa.
Keinohedelmöitys olisi sitten ollut jo yleisesti huomattavasti hinnakkaampaa, eikä siinä ole muistaakseni kovin montaa korvattavaa kertaa, ehkä kolme. Sairauskassat korvaavat nämä hoidot vain aviopareille.

Vaikka lapseni on nyt jo melkein vuoden, aihe koskettaa minua vieläkin ja seuraan yhä muutamia suomalaisia lapsettomuusblogeja, koska toivon niille onnellista loppua. Toivon siis koko sydämestäni, että tulet raskaaksi!

Tuuli
Illusia sanoi…
Hei Tuuli!

Kiitos todella paljon kommentistasi. On todella kiinnostavaa kuulla, millaista lapsettomuus ja hoidot ovat maailmalla. Ihanaa, että sinun lapsettomuustarinasi on saanut onnellisen lopun.

Kiitos toiveistasi!
Anonyymi sanoi…
Hei Tuuli!

Asumme Saksassa, suomalainen aviopari, ja asia on mietityttänyt minua kovasti viime viikkoina. Tämä blogivastaus helpotti tiedonjanoani. Kiitos kovasti, olit suureksi avuksi <3
Illusia sanoi…
Hieno juttu, että sait apua! Aurinkoa!
Anonyymi sanoi…
Salliiko Saksan lainsäädäntö itsellisten hoidot?

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…