Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 29. lokakuuta 2012

Tilanteen päivitys

Kamala migreeni iski minuun edellisen päivityksen jälkeen ja veikin sitten kolmisen päivää mukanaan. Migreenin jälkeen kivut ovat pikkuhiljaa alkaneet helpottaa, mutta vielä tänäänkin, kiertopäivänä 16 tunnen vihlontaa vasemman munasarjan ympäristössä.

Henkinen kipuilu on tällä hetkellä jo kovasti luopumista raskausajatuksista ja biologisen lapsen saamisesta. Tuntuu raskaalta ajatella, että hoidot ovat jo edenneet näin pitkälle. Kyllähän hoitoja tämänkin jälkeen voi jatkaa, mutta emme enää halua emmekä jaksa juosta hoidoissa. On kuitenkin rankkaa ajatella, että mahdollisuus raskauden kokemiseen on tällä hetkellä hyvin pienen langan varassa.

Hoitoa ei tarvitse siirtää. Sen sijaan siirretään kuukautisia eteenpäin noin viikolla. Mies on siis tällä metodilla paikalla punktion aikaan.

torstai 18. lokakuuta 2012

Maassa

Mikäli ensimmäinen ivf olisi tuottanut tulosta, laskettu aika olisi osunut marraskuun loppuun. Maaliskuussa, ensimmäisen ivf:n tienoilla mieheni päätti, että lähtisi ulkomaille reissuun marraskuun lopussa, mikäli plussaa ei tulisi. Kun yritys sitten meni pieleen, mieheni alkoi suunnitella reissuaan ja viime viikolla hän viimein osti lentoliput ja varasi hotellinkin. Kyseessä ei ole hurjan pitkä matka. Hän on poissa viikonlopun lisäksi vain kaksi arkipäivää. Matka on tärkeä. Raskaan syksyn keskellä on oikeasti joskus pakko päästä hetkeksi pois. Hänellä on siihen mahdollisuus ja tietysti hän haluaa sen mahdollisuuden käyttää.

Elämämme on kuitenkin tässä vaiheessa sellainen, että kaikki, mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Kuinka ollakaan nuo kaksi vaivaista arkipäivää ovat hyvin suurella todennäköisyydellä juuri ne päivät, kun seuraava punktio täytyisi tehdä. Meille suunnitellaan nimittäin nyt lyhyttä kaavaa seuraavaan kiertoon ja nyt elän 28 päiväisen kiertoni viidettä kiertopäivää.

Olin lääkärissä yksin. Keskustelu oli hyvin hedelmätöntä, koska lääkäri yritti koko ajan puhua minua ympäri, jotta mieheni peruisi matkansa. Hänen mukaansa meillä on nyt priorisoimisen paikka. Minä en kuitenkaan miehen matkasta päätä. Siitä päättää mieheni. Minä olen uhrannut jo kolme lomaani hoitoihimme ja tiedän kyllä tarkalleen, kuinka paljon se ottaa pattiin. Minulla ei kuitenkaan ole oikeutta vaatia miestäni perumaan jo maksettua matkaa. On pirorisoitava myös henkistä jaksamista sekä parisuhteen tilannetta. Taas kerran langat ovat jossain aivan muualla kuin omissa käsissäni. Mieheni neuvotelkoon lääkärien kanssa seuraavasta vaiheesta.

Asiahan olisi päivänselvä, jos lopputulos voitaisiin meille taata. Kukaan ei sitä kuitenkaan voi tehdä. Todennäköisintä kuitenkin tämän tiedon valossa on se, että hoito ei edelleenkään onnistu. Onko meidän oikeasti uhrattava koko elämämme tähän? Emmekö voi edes suunnitella pienen pientä pakoa arjesta kuukausien päähän, koska hoidot saattavat jälleen kerran sotkea suunnitelmat? Kuinka monta hengähdystaukoa meidän on uhrattava tuloksettomiin hoitoihin? Kuinka kauan tätä paskaa on jaksettava jatkaa?

tiistai 16. lokakuuta 2012

Nopeita käänteitä

Ja julkista puolta vielä kritisoidaan hitaudestaan ja jähmeydestään. Sain tänään puhelun polilta. Viimeinen ivf on alustavasti merkitty viikolle 46 ja suunnittelukäynti oli syytä sopia kiireesti. Kiireesti se sovittiinkin. Aika polille on nimittäin huomenna.

Viimeinen ivf tuntuu yhtä aikaa pelottavalta ja helpottavalta ajatukselta. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että se saakin olla viimeinen. Voihan olla, että ajatus vielä muuttuu, mutta tällä hetkellä ajatus yksityiselle siirtymisestä ei houkuttele. Haluan saada kehoni takaisin ja kipuni aisoihin. En jaksa enää yrittää.


Kerään nyt kuitenkin voimani tähän viimeiseen kertaan. Enköhän minä vielä tämän kerran jaksa.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Kiertopäivissä jälleen

Kiertopäivä 1. Edellisestä onkin jo aikaa lähes neljä kuukautta. Kipu on kova aivan kuten aiemminkin. Mitäköhän hyötyä Procrenista lopulta oli?

Tämän päivän käytin sohvalla makaamiseen. Tramalin avulla olo on ollut siedettävä. Huomenna menen töihin ja tyydyn korkeintaan Panacodiin. Tramal vetää pään liian sekaisin.

Kipu voimistaa pettymystä. Se alleviivaa sen, kuinka kehostani on tullut viholliseni. Ilman kipuja on ollut kepeää. Nyt tuntuu taas raskaalta. Olen väsynyt ja haluaisin jo luovuttaa. Luovuttamalla saisin kivut taas hallintaan. Mutta vielä on yritettävä kerran. Viimeinen julkinen hoito täytyy vielä jaksaa. Sen jälkeen saan luovuttaa ja aloittaa uuden elämänvaiheen adoptio-odottajana.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Pakko toipua

Kamala viikko takana. Näin korkealta en ole vielä aikaisemmin pudonnutkaan. Näin paljon tämä ei ole vielä sattunut. Näin väsynyt en vielä ole tähän kaikkeen ollut.

Keskiviikkona menin töihin normaalisti ja soitin kesken työpäivän polille kertoakseni testituloksesta. Onnistuin keskittymään työasioihin unettomasta yöstäni huolimatta ja lopetin töidenteon vasta seitsemän aikaan illalla. Kamalinta oli, kun lähdin koirani kanssa lenkille. Silloin ehdin tai jouduin ensimmäisen kerran päivän aikana ajattelemaan tilannettani. Itkin lenkillä niin kovasti, että jouduin kamppailemaan, etten itkisi aivan ääneen. Onneksi sain pimeydeltä ja vesisateelta suojaa vastaantulijoiden katseilta.

Tostain työpäivä oli hankala. Olen äitiysloman sijainen ja tietysti juuri nyt viranhaltija päätti tulla vauvansa kanssa tervehtimään työporukkaa ruokatauolla. Istuin nurkassa syömässä, kun äiti tuli vauvansa kanssa paikalle. Heti alkoi tietysti suuri meteli ja ihatselu vauvan ympärillä. Tuijotin tiiviisti lautastani ja söin niin nopeasti kuin kykenin. En tervehtinyt viranhaltijaa ollenkaan, vaan poistuin mahdollisimman äkkiä paikalta. Voin fyysisesti pahoin. Sain tehtyä pakolliset työtehtävät, mutta minun oli pakko lähteä kotiin heti, kun se oli mahdollista ja jättää eräs palaveri kokonaan väliin. En yksinkertaisesti voinut enää jäädä paikalle. Niinpä tulin kotiin ja suljin maailman ulkopuolelle.

Haluan rankaista kehoani. Se on tähän kaikkeen syyllinen. Se ei suostu toimimaan, niin kuin sen pitäisi. Rankaisuyritykseni ovat säälittäviä, ja kehoni pystyy kyllä lyömään heti takaisin. Karkin ja suklaan mättämisestä tulee vatsa kipeäksi, vitamiinien syömättä jättäminen saa aikaan flunssan tunnun, urheilusta luistaminen saa hartiat jumiin ja pään kipeäksi. Ei sille yksinkertaisesti mahda mitään.

Nyt olen onneksi ehtinyt nukkua ja levätäkin vähän. Enää ei itketä, mutta olo on turta. Elämä tuntuu turhauttavalta. Minä en pitele lankoja käsissäni. Yritän keskittyä elämässäni pieniin hyviin asioihin, mutta isot pahat asiat valtaavat koko ajan lisää alaa. Haluaisin jo saada pisteen tälle kaikelle. Ei minulla kuitenkaan ole montaa vaihtoehtoa. Jotenkin tästäkin on pakko toipua.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Ei raskaana

Neljän kuukauden lääkkeet ja sivuoireet turhan takia. Ei tämä taida onnistua koskaan.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Voi itketystä!


Jännitys säilyköön huomiseen teilläkin. Tässä Carlin ja Ellien tarina elokuvasta Up.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Hautajaiset

Läheinen ihminen haudattiin viikonloppuna. Olo on viikonlopun jäljiltä todella väsynyt, mutta toisaalta myös tyytyväinen. Läheinen sai juuri sellaiset hautajaiset kuin toivoikin. Kuolema vetää omaiset tiiviimmin yhteen kokemaan ja jakamaan yhdessä tunteita sydäntä riipaisevasta itkusta hilpeään nauruun.

Oma vointi ja tuntemukset eivät ole olleet nyt keskiössä. Kivut hellittivät perjantaina, eikä muitakaan tuntemuksia juuri ole. Huomenna saisin testata, mutta saatan jättää testaamisen vasta keskiviikkoon. Minulla on nimittäin huomenna paljon menoja, enkä jaksa nyt kohdata vielä uutta suurta tunnemyrskyä.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Kipu

Pienistä toivoakin herättävistä vihlaisuista kasvoi kokonainen kipu. Siinä se nyt on, vasemman munasarjani ympärillä ja muistuttaa itsestään. Vanha tuttu kipu. Emme olekaan pitkään aikaan tavanneet.

Enkä halua kertoa siitä kenellekään, koska kaikki vain sanoisivat, että toivoa ei pidä vielä heittää. Niinpä kokoan itseni ihmisten seurassa ja esitän hyväntuulista ja hyvävointista rooliani.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Pääsenkö kyytiin koskaan?

Rautatieasemalla seisoo joukko ihmisiä. Tällä asemalla junat eivät pysähdy. Niiden kyytiin täytyy yrittää hypätä vauhdissa. Junan tulon osaa hyvin aavistaa. Se noudattaa omaa aikatauluaan melko täsmällisesti. Rautatieasemaa kohti kävellessäni olin luottavainen siihen, että pääsen junan kyytiin melko helposti. Uskoin kyllä, että minun tarvitsee harjoitella pari kertaa, mutta jo toisella tai kolmannella yrittämällä onnistuisin varmasti hyppäämään oikeaan aikaan ja tarpeeksi pitkälle.

Junan tullessa ihmiset yrittävät hypätä kyytiin. Toiset onnistuvat siinä vaivattomasti, kun taas toisten hyppy epäonnistuu jo alkuunsa. Toiset hyppäävät kyllä korkealle, mutta paiskautuvat sitten päin junan seinää tai suoraan raiteelle. Joku pääsee junaan jo kyytiinkin, mutta ei pysty pitämään tarpeeksi hyvin kiinni ja tippuu maahan hieman aseman ulkopuolella tai vähän kauempanakin.

Kun huomaa muiden onnistuvan hypyissään, saa uskoa siihen, että itsekin jollakin kerralla onnistuu. Täytyy vain sinnikkäästi yrittää ja harjoitella etenkin ajoittamista. Kannattaa katsoa aikatauluvihkoa ja miettiä, millä hetkellä on parasta hypätä ja kuinka kauas. Jokaisen junan kyytiin ei välttämättä edes kannata yrittää, koska jatkuva hyppiminen on hyvin raskasta ja joskus täytyy yksinkertaisesti pakottaa itsensä lepoon. Uusia junia on kuitenkin tulossa.

Kun epäonnistuu tarpeeksi monta kertaa, alkaa epäillä mahdollisuuksiaan päästä junan kyytiin. Silloin saattaa huomata, että osalla asemalla pidempään olleista on mukanaan apuvälineitä. Noilla apuvälineillä jotkut näyttävät pääsevän junaan todella näppärästi. Silloin täytyy selvittää, kuinka noita apuvälineitä saisi omaan käyttöön. On olemassa pari tapaa: Voi joko mennä kauppaan ostamaan välineitä tai sitten asettua vuokrausjonoon.

Toisista asemalla seisojista tulee läheisempiä. He ovat yrittäneet päästä junan kyytiin yhtä kauan, ja ehkä heillä on samoja välineitäkin käytettävänään. Heiltä saattaa saada apua välineiden käyttöön, ja itsekin voi ehkä auttaa heitä. Vaikka todella toivookin heidän kaikkien pääsevän junan kyytiin, pelkää jäävänsä asemalle seisomaan yksin. Kun joku heistä sitten pääseekin junan kyytiin, alkaa itsekin uskoa, että näillä välineillä voi onnistua. Samaan aikaan pelottaa, että ei itse parhaimpienkaan välineiden avulla onnistu.

Toisinaan asemalle kävelee joku tuttu, joka ehkä pysähtyy hetkeksi laiturille, mutta onnistuukin hyppäämään heti seuraavan junan kyytiin. Hänellä oli varmasti hyvin ansaittu paikka junassa, mutta silloin ei voi olla tuntematta kateutta siitä, että pidempään yrittäneelle junan ovet eivät vain meinaa millään aueta.



maanantai 1. lokakuuta 2012

Draama koulutuspäivästä

Koulutuksessa. Paikalla on työkavereita sekä vanhasta että uudesta työpaikasta. Työkavereiden joukossa myös kaksi entisen työpaikan esimiestä, joille nainen on hoidoistaan viime keväänä kertonut. Naisen vatsa on pyöristynyt kesän aikana. Ei siksi, että hän olisi onnistunut tulemaan raskaaksi, vaan siksi, että hoitojen vaikutukset näkyvät vielä vatsassa.

1. esimies: Hei! Mukava nähdä. Mitä kuuluu?
Nainen: Oikein hyvää kuuluu.
1. esimies: Aivanko oikein hyvää?
Nainen: Voi, ei aivan niin hyvää. Sillä rintamalla ollaan vielä samassa pisteessä. Toivoa on taas, mutta ei muuta.

2. esimies (katsoen merkitsevästi vatsan suunnalle): No, joko sinua saa onnitella?
Nainen: Voi, ei valitettavasti vielä. Samassa pisteessä ollaan edelleen. Toivoa on taas, mutta ei vielä muuta. Katsellaan nyt tässä vielä.

Koulutuksesta nainen lähtee surullisin mielin. Toisaalta hän tietää, että mukana elävät ihmiset toivovat aidosti hänen onnistuvan. Toisaalta häntä harmittaa, että hän on kertonut asiastaan niin monelle. Häntä surettaa, koska häntä on taas kerran muistutettu asiasta. Taas kerran aikaa on kulunut. Sellaista aikaa, jona jotain merkittävää olisi voinut ehtiä tapahtua. Mitään merkittävää ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ei vielä eikä ehkä koskaan.