Siirry pääsisältöön

Kiertopäivissä jälleen

Kiertopäivä 1. Edellisestä onkin jo aikaa lähes neljä kuukautta. Kipu on kova aivan kuten aiemminkin. Mitäköhän hyötyä Procrenista lopulta oli?

Tämän päivän käytin sohvalla makaamiseen. Tramalin avulla olo on ollut siedettävä. Huomenna menen töihin ja tyydyn korkeintaan Panacodiin. Tramal vetää pään liian sekaisin.

Kipu voimistaa pettymystä. Se alleviivaa sen, kuinka kehostani on tullut viholliseni. Ilman kipuja on ollut kepeää. Nyt tuntuu taas raskaalta. Olen väsynyt ja haluaisin jo luovuttaa. Luovuttamalla saisin kivut taas hallintaan. Mutta vielä on yritettävä kerran. Viimeinen julkinen hoito täytyy vielä jaksaa. Sen jälkeen saan luovuttaa ja aloittaa uuden elämänvaiheen adoptio-odottajana.

Kommentit

K sanoi…
Kivut vetää sanattomaksi. Kuulostaa hurjalta, että joudut käyttämään noin vahvoja lääkkeitä ja kärsimään noin kovista kivuista. Vaihe kerrallaan tässä elämässä mennään eteenpäin. Aina eteenpäin, vaikka muulta tuntuisi. Jaksamista! Olet mielessäni usein.
Illusia sanoi…
Kiitos K: Kivuissa on myös muutama helpottava puoli. Ne antavat täyden oikeutuksen levon ottamiseen pettymyksen jälkeen. Sen lisäksi henkisen kivun voi laittaa syrjään, kun fyysiseen kipuun keskittyy. Lisäksi kivun loputtua sen olemassaolon lähes unohtaa ja olo tuntuu hyvin kevyeltä. Sellainen olo minulla on nyt. Kipu on taas tältä erää mennyttä.

On niin äärettömän tärkeää tietää, että olet(te) hengessä mukana!
Kesäheinä sanoi…
*sydän*
Hengessä mukana, täytyy sanoa, että valitettavasti niin tiedän, mistä kirjoitat.. Kipu on kamalaa, kun se vielä menkkojen lisäksi muustuttaa karmivalla otteellaan siitä, ettei taaskaan ole raskaus alkanut..

Voimia!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…