Siirry pääsisältöön

Kiertopäivissä jälleen

Kiertopäivä 1. Edellisestä onkin jo aikaa lähes neljä kuukautta. Kipu on kova aivan kuten aiemminkin. Mitäköhän hyötyä Procrenista lopulta oli?

Tämän päivän käytin sohvalla makaamiseen. Tramalin avulla olo on ollut siedettävä. Huomenna menen töihin ja tyydyn korkeintaan Panacodiin. Tramal vetää pään liian sekaisin.

Kipu voimistaa pettymystä. Se alleviivaa sen, kuinka kehostani on tullut viholliseni. Ilman kipuja on ollut kepeää. Nyt tuntuu taas raskaalta. Olen väsynyt ja haluaisin jo luovuttaa. Luovuttamalla saisin kivut taas hallintaan. Mutta vielä on yritettävä kerran. Viimeinen julkinen hoito täytyy vielä jaksaa. Sen jälkeen saan luovuttaa ja aloittaa uuden elämänvaiheen adoptio-odottajana.

Kommentit

K sanoi…
Kivut vetää sanattomaksi. Kuulostaa hurjalta, että joudut käyttämään noin vahvoja lääkkeitä ja kärsimään noin kovista kivuista. Vaihe kerrallaan tässä elämässä mennään eteenpäin. Aina eteenpäin, vaikka muulta tuntuisi. Jaksamista! Olet mielessäni usein.
Illusia sanoi…
Kiitos K: Kivuissa on myös muutama helpottava puoli. Ne antavat täyden oikeutuksen levon ottamiseen pettymyksen jälkeen. Sen lisäksi henkisen kivun voi laittaa syrjään, kun fyysiseen kipuun keskittyy. Lisäksi kivun loputtua sen olemassaolon lähes unohtaa ja olo tuntuu hyvin kevyeltä. Sellainen olo minulla on nyt. Kipu on taas tältä erää mennyttä.

On niin äärettömän tärkeää tietää, että olet(te) hengessä mukana!
Kesäheinä sanoi…
*sydän*
Hengessä mukana, täytyy sanoa, että valitettavasti niin tiedän, mistä kirjoitat.. Kipu on kamalaa, kun se vielä menkkojen lisäksi muustuttaa karmivalla otteellaan siitä, ettei taaskaan ole raskaus alkanut..

Voimia!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…