Siirry pääsisältöön

Draama koulutuspäivästä

Koulutuksessa. Paikalla on työkavereita sekä vanhasta että uudesta työpaikasta. Työkavereiden joukossa myös kaksi entisen työpaikan esimiestä, joille nainen on hoidoistaan viime keväänä kertonut. Naisen vatsa on pyöristynyt kesän aikana. Ei siksi, että hän olisi onnistunut tulemaan raskaaksi, vaan siksi, että hoitojen vaikutukset näkyvät vielä vatsassa.

1. esimies: Hei! Mukava nähdä. Mitä kuuluu?
Nainen: Oikein hyvää kuuluu.
1. esimies: Aivanko oikein hyvää?
Nainen: Voi, ei aivan niin hyvää. Sillä rintamalla ollaan vielä samassa pisteessä. Toivoa on taas, mutta ei muuta.

2. esimies (katsoen merkitsevästi vatsan suunnalle): No, joko sinua saa onnitella?
Nainen: Voi, ei valitettavasti vielä. Samassa pisteessä ollaan edelleen. Toivoa on taas, mutta ei vielä muuta. Katsellaan nyt tässä vielä.

Koulutuksesta nainen lähtee surullisin mielin. Toisaalta hän tietää, että mukana elävät ihmiset toivovat aidosti hänen onnistuvan. Toisaalta häntä harmittaa, että hän on kertonut asiastaan niin monelle. Häntä surettaa, koska häntä on taas kerran muistutettu asiasta. Taas kerran aikaa on kulunut. Sellaista aikaa, jona jotain merkittävää olisi voinut ehtiä tapahtua. Mitään merkittävää ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ei vielä eikä ehkä koskaan.

Kommentit

A sanoi…
Mä pelästyin ensin, että asia olisi levinnyt muidenkin korviin kuin niiden, jotka asiasta jo jotain tiesivät. Onni, etteivät sentään liian avoimesti "onnitelleet". Tuollaiset kohtaamiset muistuttavat hyvin ajan kulumisesta. On se vaan karmeaa tajuta, että joku muu ei ehkä tänään vielä ollut raskaana, mutta huomenna kyllä. Tarkoitan, että koskaan aiemmin en ole tuntenut päivien ja kuukausien pituutta näin konkreettisesti. Ja mitä kaikkea jo voisi olla, mutta kun ei ole.
minnemonne sanoi…
Kaikki tietysti tekevät omat ratkaisunsa siinä, miten laajasti esim. juuri töissä kertovat tilanteesta, tai jättävät kertomatta. Tietääkö esimies tai työkaverit projektissa hektisenä aikana, että ihminen on töistä poissa viikon jollakin mystisellä syyllä (epämääräinen hätävale vatsaflunssasta tai migreenikierteestä), vaiko siksi, kun ihminen on IVF:ssä?

Lapsensaantivaikeuksia ja hedelmöityshoitoja ympäröi joku mystinen hyssyttelyn aura. Ainakin itse olen ollut ällikällä lyöty, miten yleisiä ko. asiat ovat omassakin tuttavapiirissä, kun itse on ensin ottanut asiaa puheeksi... Silti niistä ei kukaan puhu mitään. Koskaan. Ei siviilissä, saati sitten töissä.

Minusta on hyvä, että nainen on kertonut. Tilanne on naiselle todellisuutta. Eikä nainen ole ainoa, edes kyseisellä työpaikalla.
Illusia sanoi…
Kiitos kannustuksesta! Kyllä se varmaan loppujen lopuksi on hyvä, että töissä ja muuallakin on aiheesta tullut kerrottua. Jokaisella kertomisella tulee myös sitä hyssyttelytapaa rikottua.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…