Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 18. lokakuuta 2012

Maassa

Mikäli ensimmäinen ivf olisi tuottanut tulosta, laskettu aika olisi osunut marraskuun loppuun. Maaliskuussa, ensimmäisen ivf:n tienoilla mieheni päätti, että lähtisi ulkomaille reissuun marraskuun lopussa, mikäli plussaa ei tulisi. Kun yritys sitten meni pieleen, mieheni alkoi suunnitella reissuaan ja viime viikolla hän viimein osti lentoliput ja varasi hotellinkin. Kyseessä ei ole hurjan pitkä matka. Hän on poissa viikonlopun lisäksi vain kaksi arkipäivää. Matka on tärkeä. Raskaan syksyn keskellä on oikeasti joskus pakko päästä hetkeksi pois. Hänellä on siihen mahdollisuus ja tietysti hän haluaa sen mahdollisuuden käyttää.

Elämämme on kuitenkin tässä vaiheessa sellainen, että kaikki, mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Kuinka ollakaan nuo kaksi vaivaista arkipäivää ovat hyvin suurella todennäköisyydellä juuri ne päivät, kun seuraava punktio täytyisi tehdä. Meille suunnitellaan nimittäin nyt lyhyttä kaavaa seuraavaan kiertoon ja nyt elän 28 päiväisen kiertoni viidettä kiertopäivää.

Olin lääkärissä yksin. Keskustelu oli hyvin hedelmätöntä, koska lääkäri yritti koko ajan puhua minua ympäri, jotta mieheni peruisi matkansa. Hänen mukaansa meillä on nyt priorisoimisen paikka. Minä en kuitenkaan miehen matkasta päätä. Siitä päättää mieheni. Minä olen uhrannut jo kolme lomaani hoitoihimme ja tiedän kyllä tarkalleen, kuinka paljon se ottaa pattiin. Minulla ei kuitenkaan ole oikeutta vaatia miestäni perumaan jo maksettua matkaa. On pirorisoitava myös henkistä jaksamista sekä parisuhteen tilannetta. Taas kerran langat ovat jossain aivan muualla kuin omissa käsissäni. Mieheni neuvotelkoon lääkärien kanssa seuraavasta vaiheesta.

Asiahan olisi päivänselvä, jos lopputulos voitaisiin meille taata. Kukaan ei sitä kuitenkaan voi tehdä. Todennäköisintä kuitenkin tämän tiedon valossa on se, että hoito ei edelleenkään onnistu. Onko meidän oikeasti uhrattava koko elämämme tähän? Emmekö voi edes suunnitella pienen pientä pakoa arjesta kuukausien päähän, koska hoidot saattavat jälleen kerran sotkea suunnitelmat? Kuinka monta hengähdystaukoa meidän on uhrattava tuloksettomiin hoitoihin? Kuinka kauan tätä paskaa on jaksettava jatkaa?

6 kommenttia:

Ainu kirjoitti...

Meillä kävi hieman samantapaisesti, ei toki ihan samallalailla. Mutta mies oli varannut kaveriporukalla halvan lyhyehkön ulkomaanreissun. Kun kuulin reissun ajankohdan, sanoin että itse en suunnittelisi syyskuuksi mitään, koska silloin toivottavasti päästään punktioon ja siirtoon, eikä tiedetä etukäteen, milloin. Mies sanoi peruvansa sitten, jos hoidot osuu päällekkäin, rahallinen menetys ei olisi suuri.

Ja osuihan se. Siinä hyperiuhkailut niskassa ja mies toki paikalla vielä punktiopäivänä, mutta sen jälkeen poissa. Juuri, kun minä sydän ja kroppa hajalla tarvitsin ehdottomasti toisen ihmisen hoivaa kotona, hän oli poissa. En itse suhtautunut noin hienosti kuin sä Illusia. Piikittelin, nalkutin ja puhuin ilkeästi miehelle. Jälkeenpäin kadutti. Miehen oli pakko päästä pois, ei tämä ole helppoa hänellekään. Enkä mä yksin jäänyt, rakas ystävä tuli hoitamaan, vähintään yhtä hyvä kuin mieskin, ellei jopa parempi ratkaisu.

Ei ole helppoa tietä teilläkään missään vaiheessa. Kun melkein kaikki mahdolliset karikot osuu kohdalle, niin paskaahan se on eikä mitään muuta. Voimia jaksaa teille molemmille toivon koko sydämestäni.

Illusia kirjoitti...

Olisihan tässä monta paikkaa heittäytyä katkeraksi ja syyllistää miestä. Alkaen jo siitä, että hänen vuoksensa siirsimme yrityksen aloittamista kahdella vuodella siinä vaiheessa, kun olin jo ehtinyt pillerit lopettaa. Joudun kyllä tekemään työtä, että en häntä syyllistäisi ja toisaalta hän joutuu tekemään työtä, ettei syyllistäisi minua. Hänhän ei ole viallinen, vaan minä.

Syyttäminen on kuitenkin niin kamalan hedelmätön tie. Toivottavasti en siihen aivan kamalasti sorru. Toki eilen olin huonolla tuulella enkä todellakaan suhtautunut tähän parhaalla mahdollisella tavalla.

Kaipaisin itsekin lomaa tästä kaikesta, mutta minä olen tämän kehoni vankina enkä pääse pakoon, vaikka mitä yrittäisin.

minnemonne kirjoitti...

Meilläkin oli muutama viikko sitten vastaavanlainen tilanne. Ja täytyy sanoa, etten kyennyt aivan noin objektiivisen rauhallisesti asiaan suhtautumaan... Punktiopäivä sitten sattui seuraavalle päivälle kun mies palasi reissusta joten loppu hyvin, kaikki hyvin, emmekä joutuneet pakastuspuuhiin (ja minä punktioon ilman miestäni).

Joulukuussa sitten parempaa kalenterisuunnittelua, kun on seuraava yritys.

Mutta minkälaista joustoa voi vaatia toiselta, miten paljon jaksaa itse joustaa?

Anonyymi kirjoitti...

Kuulostaa erittäin tutulta!

Olen pahoillani hankalasta tilanteesta, mutta iloinen siitä että kirjoitat tästäkin.

Luulen että nämä tilanteet ovat todella yleisiä ja koko tuo problematiikka: miten paljon laittaa likoon, millä kustannuksilla ja kuinka kaukan on yksi raastavin ja raskain osa koko lapsettomuutta.

Monilla keskustelupalstoilla puhutaan yhteen ääneen siihen sävyyn, että ilman muuta aina kannattaa satsata kaikki mahdollinen ja toivoa pitää täysillä loppuun saakka, sillä mikään uhraus ei ole liian suuri, vastoinkäymisistä on vain noustava ja jatkettava yrittämistä. Lapsen saamisen yrittämistä. Tuon hokeminen ärsyttää minua.

En usko että sokea eteenpäin rämpiminen hoidosta toiseen on aina oikea tie. (Ja koko täysillä panostaminen on epämääräinen käsite, jos toinen osapuoli ei ole valmis tai halukas panostamaan "kaikkea".)

Tottahan on, että kaikki lapsettomuushoidot eivät pääty lapsen saamiseen, vaikka niitä jatkettaisiin kymmeniä kertoja ja avuksi otettaisiin kaikki olemassaolevat konstit. Se on surullista, mutta totta, eikä tämä tosiasia riipu siitä kuinka paljon lasta toivomme.

Ja siinäkin tapauksessa että todennäköisyydet olisivat sen puolella, että hoidot tuottavat tulosta, on hyvä välillä miettiä, mitä kaikkea haluaa satsata hoitoihin, missä aikataulussa ja myös - miksi.

Olen itse lukemattomat kerrat tuskaillut sen kanssa, että teemmekö tarpeeksi. Luen netistä tutkimuksia ja ahdistun siitä, että elintapamme eivät ole joka suhteessa ihanteelliset. Mies on lopettanut tupakanpolton, mutta käyttää nikotiinivalmisteita. Hän on vähentänyt alkoholinkäyttöä, mutta käyttö ei ole edelleenkään kenties optimaalisen vähäistä.
Entä jos tämä juuri tämä pieni epätäydellisyys lopulta estää meitä saamasta molempien toivomaa lasta?

Olen tullut siihen tulokseen, että voin esittää toivomuksia, perustella niitä, mutta loppupeleissä en voi vaikuttaa täysin siihen kuinka hän elää. Hänellä on oikeus tehdä omat ratkaisunsa. On myös mahdollista, että ne ratkaisut eivät riitä. On mahdollista, että jos hän tekisi jotain toisin, saisimme lapsen. Tai sitten saamme lapsen joka tapauksessa, tai sitten emme, teemme ihan mitä tahansa.

Hän sanoi minulle kerran, että hän tekee parhaansa. Se miten hän elää nyt on tällä hetkellä paras mitä hän voi tehdä. Jotenkin se rauhoitti minua. Jos se ei minulle riitä, sitten se ei riitä. Päätin että riittää ja lakkasin hetkeksi stressaamasta.

Tässä prosessissa ihan kaikki on epävarmaa ja se on usein kamalan rankkaa. Välillä onnistun kuitenkin jossain määrin hyväksymään tuon epävarmuuden. Se epävarmuus pitää sisällään myös toivon. Ei pelkästään toivoa siitä, että se lapsi joskus saapuu. Vaan toivon myös siitä, että elämä voi jatkua tarpeeksi hyvänä jossain vaiheessa myös ilman lasta, kuten Ainu kauniisti kirjoitti tuoreimmassa blogitekstissään.

Kiitos ja rohkeutta kaikille, mihin kaikkeen sitä tarvitsettekaan.

Sara

Illusia kirjoitti...

Kiitos kommenteistanne Minnemonne ja Sara!

Vaikka lapsettomuuden kriisi ja hoidot valtaavatkin elämän, en suostu antamaan koko elämääni niiden käyttöön. Minun on saatava keskittyä myös muuhun ja minulla on oltava mahdollisuus puhaltaa peli poikki. Samat oikeudet on oltava myös miehelläni. On aivan totta, että sen täytyy riittää, että tekee parhaansa. Ei sen parempaan voi enää pystyä.

Toivo siitä, että lapsettomuuden voi jonakin päivänä hyväksyä osaksi elämäänsä, on hyvin tärkeä ja sen huomaa kasvavan joka hetki hieman suuremmaksi. Jonakin päivänä tämä kaikki on taakse jätettyä elämää, on minun perheeni siinä vaiheessa minkänäköinen tahansa.

Adoption ajatteleminen tuo myös paljon toivoa. Siinä on tie, jossa kaikkia ovia ei koko ajan lyödä nenän edestä kiinni. Tai toivottavasti se on meille sellainen tie.

Sydämeni oli muuten pakahtua, kun mieheni huomasi viikonloppuna perheen, jossa oli pieni Kiinasta adoptoitu tytär. Mieheni katseli tuota pientä tyttöä uskomaton hellyys katseessaan ja puhuikin lapsesta vielä pitkään pikaisen kohtaamisen jälkeen. Sellaiseen lapseen meidän perheemme jo valmistautuu. Ulkomailta tuodun näköiseen.

Dacey kirjoitti...

Tuo on totta, että jokainen tarvitsee omaa aikaa ja välillä taukoa.
Tuntuu hurjalta että lääkärit ajattelvat ja tahtovat ohjailla noin.
Ihan kun tämä projekti olisi miehen osalta vain siementen kylvöä?

Kyllä meillä ainakin mies on surullinen ja ahditunut lapsettomuudesta, enkä itsekään hennoisi vastaavaa kieltää jos haluaisi vähän tuulettua.

Meillä hoitoja takana vasta pari vuotta, mutta silti aika heikosti vielä "uskaltaa" mitään suuria suunnitelmia tehdä.. edelleen elää haavemaailmassa "jos silloin".

Syysterkuin
http://daceysdream.blogspot.fi/