Siirry pääsisältöön

Pääsenkö kyytiin koskaan?

Rautatieasemalla seisoo joukko ihmisiä. Tällä asemalla junat eivät pysähdy. Niiden kyytiin täytyy yrittää hypätä vauhdissa. Junan tulon osaa hyvin aavistaa. Se noudattaa omaa aikatauluaan melko täsmällisesti. Rautatieasemaa kohti kävellessäni olin luottavainen siihen, että pääsen junan kyytiin melko helposti. Uskoin kyllä, että minun tarvitsee harjoitella pari kertaa, mutta jo toisella tai kolmannella yrittämällä onnistuisin varmasti hyppäämään oikeaan aikaan ja tarpeeksi pitkälle.

Junan tullessa ihmiset yrittävät hypätä kyytiin. Toiset onnistuvat siinä vaivattomasti, kun taas toisten hyppy epäonnistuu jo alkuunsa. Toiset hyppäävät kyllä korkealle, mutta paiskautuvat sitten päin junan seinää tai suoraan raiteelle. Joku pääsee junaan jo kyytiinkin, mutta ei pysty pitämään tarpeeksi hyvin kiinni ja tippuu maahan hieman aseman ulkopuolella tai vähän kauempanakin.

Kun huomaa muiden onnistuvan hypyissään, saa uskoa siihen, että itsekin jollakin kerralla onnistuu. Täytyy vain sinnikkäästi yrittää ja harjoitella etenkin ajoittamista. Kannattaa katsoa aikatauluvihkoa ja miettiä, millä hetkellä on parasta hypätä ja kuinka kauas. Jokaisen junan kyytiin ei välttämättä edes kannata yrittää, koska jatkuva hyppiminen on hyvin raskasta ja joskus täytyy yksinkertaisesti pakottaa itsensä lepoon. Uusia junia on kuitenkin tulossa.

Kun epäonnistuu tarpeeksi monta kertaa, alkaa epäillä mahdollisuuksiaan päästä junan kyytiin. Silloin saattaa huomata, että osalla asemalla pidempään olleista on mukanaan apuvälineitä. Noilla apuvälineillä jotkut näyttävät pääsevän junaan todella näppärästi. Silloin täytyy selvittää, kuinka noita apuvälineitä saisi omaan käyttöön. On olemassa pari tapaa: Voi joko mennä kauppaan ostamaan välineitä tai sitten asettua vuokrausjonoon.

Toisista asemalla seisojista tulee läheisempiä. He ovat yrittäneet päästä junan kyytiin yhtä kauan, ja ehkä heillä on samoja välineitäkin käytettävänään. Heiltä saattaa saada apua välineiden käyttöön, ja itsekin voi ehkä auttaa heitä. Vaikka todella toivookin heidän kaikkien pääsevän junan kyytiin, pelkää jäävänsä asemalle seisomaan yksin. Kun joku heistä sitten pääseekin junan kyytiin, alkaa itsekin uskoa, että näillä välineillä voi onnistua. Samaan aikaan pelottaa, että ei itse parhaimpienkaan välineiden avulla onnistu.

Toisinaan asemalle kävelee joku tuttu, joka ehkä pysähtyy hetkeksi laiturille, mutta onnistuukin hyppäämään heti seuraavan junan kyytiin. Hänellä oli varmasti hyvin ansaittu paikka junassa, mutta silloin ei voi olla tuntematta kateutta siitä, että pidempään yrittäneelle junan ovet eivät vain meinaa millään aueta.



Kommentit

Kaipaava sanoi…
Varmasti pääset kyytiin sinäkin vielä joku päivä. Toivottavasti me kaikki päästäisiin. <3
K sanoi…
Hieno tarina, mutta kovin surullinen. Voimia yrityksiin. Aika suurella todennäköisyydellä jossain vaiheessa ponnistus menee nappiin.
Jadekivi sanoi…
Vaikka se junan ovia päin iskeytyminen pamauttaakin aina ilmat pihalle, täytyy yrittää muistaa, että he jotka jaksavat sinnikkäästi yrittää apuvälineiden kanssa, useimmiten onnistuvat ennemmin tai myöhemmin.

Monesti vain voimat loppuvat useamman raskaan ponnistuksen jälkeen ja osa jättää leikin kesken, ja ajan saatossa huomaa, että laiturillakin on ihan hyvä seistä. Osa taas havahtuu siihen tosiasiaan, että perille voi päästä ilman junaakin.

Kovasti toivon, että löydätte oikeat apuvälineet ja jaksatte ponnistella vielä. Uskallus lähes toivottomaltakin tuntuvassa tilanteessa voi johtaa onnistuneeseen pomppuun, junan ovien aukeamiseen, ja (toivottavasti) mukavaan matkaan. Itse olen tästä ihan kohtuullinen esimerkki, tosin sitä ei vielä tiedä, joutuuko jäämään kyydistä jo seuraavalla pysäkillä...
Silmu sanoi…
Hienosti kirjoitettu. Toivon, että pääsette pian kyytiin <3
Nieve sanoi…
Koskettavasti ja hyvin kirjoitettu! Toivottavasti sinäkin pääset vielä pian kyytiin <3

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Miten se on jo nyt noin iso?

Jo nyt alan huomata, kuinka nopeasti lapsi kasvaa. Hän käy läpi vaiheita ja jokaisen vaiheen jälkeen hän tuntuu isommalta. Hän oppii koko ajan niin paljon. Hän puhuu koko ajan enemmän ja on sylissä vähemmän.

Hän ei enää tarvitse vaippaa eikä kantoreppua kannata ottaa mukaan. Aina ei tarvita kärryjäkään. Hän juoksee tai pyöräilee.

Hän kasvaa myös fyysisesti. Kädet ja jalat venyvät. Taapero alkaa muuttua leikki-ikäiseksi.

Jo nyt toivon ensimmäistä kertaa, ettei hän kasvaisi ihan niin nopeasti. Minun iso pieni lapseni.

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!