Siirry pääsisältöön

Pakko toipua

Kamala viikko takana. Näin korkealta en ole vielä aikaisemmin pudonnutkaan. Näin paljon tämä ei ole vielä sattunut. Näin väsynyt en vielä ole tähän kaikkeen ollut.

Keskiviikkona menin töihin normaalisti ja soitin kesken työpäivän polille kertoakseni testituloksesta. Onnistuin keskittymään työasioihin unettomasta yöstäni huolimatta ja lopetin töidenteon vasta seitsemän aikaan illalla. Kamalinta oli, kun lähdin koirani kanssa lenkille. Silloin ehdin tai jouduin ensimmäisen kerran päivän aikana ajattelemaan tilannettani. Itkin lenkillä niin kovasti, että jouduin kamppailemaan, etten itkisi aivan ääneen. Onneksi sain pimeydeltä ja vesisateelta suojaa vastaantulijoiden katseilta.

Tostain työpäivä oli hankala. Olen äitiysloman sijainen ja tietysti juuri nyt viranhaltija päätti tulla vauvansa kanssa tervehtimään työporukkaa ruokatauolla. Istuin nurkassa syömässä, kun äiti tuli vauvansa kanssa paikalle. Heti alkoi tietysti suuri meteli ja ihatselu vauvan ympärillä. Tuijotin tiiviisti lautastani ja söin niin nopeasti kuin kykenin. En tervehtinyt viranhaltijaa ollenkaan, vaan poistuin mahdollisimman äkkiä paikalta. Voin fyysisesti pahoin. Sain tehtyä pakolliset työtehtävät, mutta minun oli pakko lähteä kotiin heti, kun se oli mahdollista ja jättää eräs palaveri kokonaan väliin. En yksinkertaisesti voinut enää jäädä paikalle. Niinpä tulin kotiin ja suljin maailman ulkopuolelle.

Haluan rankaista kehoani. Se on tähän kaikkeen syyllinen. Se ei suostu toimimaan, niin kuin sen pitäisi. Rankaisuyritykseni ovat säälittäviä, ja kehoni pystyy kyllä lyömään heti takaisin. Karkin ja suklaan mättämisestä tulee vatsa kipeäksi, vitamiinien syömättä jättäminen saa aikaan flunssan tunnun, urheilusta luistaminen saa hartiat jumiin ja pään kipeäksi. Ei sille yksinkertaisesti mahda mitään.

Nyt olen onneksi ehtinyt nukkua ja levätäkin vähän. Enää ei itketä, mutta olo on turta. Elämä tuntuu turhauttavalta. Minä en pitele lankoja käsissäni. Yritän keskittyä elämässäni pieniin hyviin asioihin, mutta isot pahat asiat valtaavat koko ajan lisää alaa. Haluaisin jo saada pisteen tälle kaikelle. Ei minulla kuitenkaan ole montaa vaihtoehtoa. Jotenkin tästäkin on pakko toipua.

Kommentit

naley sanoi…
Voi Illusia, olen niin pahoillani. Nuo tunteet on kamalia, mutta niin oikeutettuja.
Minä näin eilen kaupassa ystäväpariskuntani pienen vauvansa kanssa. He odottivat, että jäisin juttelemaan. Minä sanoin nopean tervehdyksen, laskin pääni alas ja melkein juoksin heidän ohitseen. Piiloon.
Belly sanoi…
Tuttuja tuntoja täälläkin, vaikkakin sinulla on juuri nyt raskas pettymys vielä korostamassa tunnelmia... Toivottavasti löydät iloa silti taas jo olevistakin asioista.
Voimia jatkaa eteenpäin!
Ainu sanoi…
Mäkin jaan kanssasi näitä tunteita. Pakko toipua, ja toivutaankin lopulta, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että miten ihmeessä muka ikinä.

Pidä kiinni niistä pienistä hyvistä. Jonain päivänä ne ovat taas suurempia kuin isot pahat. Siihen mä uskon.
Illusia sanoi…
Kiitos teille. On huojentavaa tietää, että maailmassa on ihmisiä, jotka ymmärtävät näitä tunteita täydellisesti. Ihanaa, että olette kanssani jakamassa tätä tuskaisaa aikaa. Toisaalta on tietysti kurjaa, että näitä asioita joutuu niin moni käymään läpi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…