Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 13. lokakuuta 2012

Pakko toipua

Kamala viikko takana. Näin korkealta en ole vielä aikaisemmin pudonnutkaan. Näin paljon tämä ei ole vielä sattunut. Näin väsynyt en vielä ole tähän kaikkeen ollut.

Keskiviikkona menin töihin normaalisti ja soitin kesken työpäivän polille kertoakseni testituloksesta. Onnistuin keskittymään työasioihin unettomasta yöstäni huolimatta ja lopetin töidenteon vasta seitsemän aikaan illalla. Kamalinta oli, kun lähdin koirani kanssa lenkille. Silloin ehdin tai jouduin ensimmäisen kerran päivän aikana ajattelemaan tilannettani. Itkin lenkillä niin kovasti, että jouduin kamppailemaan, etten itkisi aivan ääneen. Onneksi sain pimeydeltä ja vesisateelta suojaa vastaantulijoiden katseilta.

Tostain työpäivä oli hankala. Olen äitiysloman sijainen ja tietysti juuri nyt viranhaltija päätti tulla vauvansa kanssa tervehtimään työporukkaa ruokatauolla. Istuin nurkassa syömässä, kun äiti tuli vauvansa kanssa paikalle. Heti alkoi tietysti suuri meteli ja ihatselu vauvan ympärillä. Tuijotin tiiviisti lautastani ja söin niin nopeasti kuin kykenin. En tervehtinyt viranhaltijaa ollenkaan, vaan poistuin mahdollisimman äkkiä paikalta. Voin fyysisesti pahoin. Sain tehtyä pakolliset työtehtävät, mutta minun oli pakko lähteä kotiin heti, kun se oli mahdollista ja jättää eräs palaveri kokonaan väliin. En yksinkertaisesti voinut enää jäädä paikalle. Niinpä tulin kotiin ja suljin maailman ulkopuolelle.

Haluan rankaista kehoani. Se on tähän kaikkeen syyllinen. Se ei suostu toimimaan, niin kuin sen pitäisi. Rankaisuyritykseni ovat säälittäviä, ja kehoni pystyy kyllä lyömään heti takaisin. Karkin ja suklaan mättämisestä tulee vatsa kipeäksi, vitamiinien syömättä jättäminen saa aikaan flunssan tunnun, urheilusta luistaminen saa hartiat jumiin ja pään kipeäksi. Ei sille yksinkertaisesti mahda mitään.

Nyt olen onneksi ehtinyt nukkua ja levätäkin vähän. Enää ei itketä, mutta olo on turta. Elämä tuntuu turhauttavalta. Minä en pitele lankoja käsissäni. Yritän keskittyä elämässäni pieniin hyviin asioihin, mutta isot pahat asiat valtaavat koko ajan lisää alaa. Haluaisin jo saada pisteen tälle kaikelle. Ei minulla kuitenkaan ole montaa vaihtoehtoa. Jotenkin tästäkin on pakko toipua.

4 kommenttia:

naley kirjoitti...

Voi Illusia, olen niin pahoillani. Nuo tunteet on kamalia, mutta niin oikeutettuja.
Minä näin eilen kaupassa ystäväpariskuntani pienen vauvansa kanssa. He odottivat, että jäisin juttelemaan. Minä sanoin nopean tervehdyksen, laskin pääni alas ja melkein juoksin heidän ohitseen. Piiloon.

Belly kirjoitti...

Tuttuja tuntoja täälläkin, vaikkakin sinulla on juuri nyt raskas pettymys vielä korostamassa tunnelmia... Toivottavasti löydät iloa silti taas jo olevistakin asioista.
Voimia jatkaa eteenpäin!

Ainu kirjoitti...

Mäkin jaan kanssasi näitä tunteita. Pakko toipua, ja toivutaankin lopulta, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että miten ihmeessä muka ikinä.

Pidä kiinni niistä pienistä hyvistä. Jonain päivänä ne ovat taas suurempia kuin isot pahat. Siihen mä uskon.

Illusia kirjoitti...

Kiitos teille. On huojentavaa tietää, että maailmassa on ihmisiä, jotka ymmärtävät näitä tunteita täydellisesti. Ihanaa, että olette kanssani jakamassa tätä tuskaisaa aikaa. Toisaalta on tietysti kurjaa, että näitä asioita joutuu niin moni käymään läpi.