Siirry pääsisältöön

Huono fiilis

Tuntuu niin kamalan pahalta. Ahdistus on ollut jo monta viikkoa normaali olotila. Se palaa rintaan vähän ennen heräämistä eikä se katoa. Aluksi sain siitä rauhan töissä, mutta nyt en enää pääse siitä eroon sielläkään.

Ahdistuksen kumppanina tulee suuri yksinäisyyden tunne. Eristäydyn töissä, koska en enää oikein kykene ottamaan osaa kepeään keskusteluun. Eristäydyn ystävistäni, koska pelkään, että romahdan heidän läsnäollessaan. En halua enää kuormittaa heitä tällä asiallani. Olen itsekin kyllästynyt tähän kaikkeen. Miksi muut eivät jo olisi? Tiedän kyllä, että ystäväni eivät ajattele näin, mutta se ei muuta tilannetta. En halua kuormittaa ihmisiä, joilla on itselläänkin tahoillaan ongelmia.

Pariin otteeseen olen tämän ahdistuksen aikana nähnyt ystäviä ja se oli ihanaa. Kiitos tuhannesti K:lle ja TT:lle siitä. Nämä tapaamiset ovat tuoneet hyvää mieltä, mutta eivät ne tietenkään ole olleet mitään ihmelääkettä koko ahdistukseen.

Huomenna tapaan kaksi rakasta ystävääni pikkujoulujen merkeissä. Minua pelottaa. Parin viinilasin jälkeen minun voi olla hankala pidätellä itseäni. En kuitenkaan halua olla ongelmineni koko illan keskipiste. Oikeastaan olisikin helpompaa pysyä eristyksissä. Täällä kotona minun ei tarvitse hillitä itseäni. Täällä voin antaa kyynelten virrata rauhassa. Täällä minun ei tarvitse edes pystyä puhumaan.

Tänään pistän Gonalia neljännen kerran. Vatsa on jo todella turvonnut. Turvotus voi toki johtua muustakin kuin pistoksista. Esimerkiksi juuri loppuneista kuukautisista, mutta tietysti toivon, että munasolut kasvavat. Pistän ensimmäistä kertaa suurta annosta Gonalia ilman jarrua. Pakkohan jotain on tapahtua.

Kommentit

Ansku sanoi…
Voi että :'( Kuulostaa todella tutulta. Minulla ahdistuksen aihe oli silloin lapsen kuolema, mutta mä pelkäsin ihan tosissaan sosiaalisia tilanteita. Vedin lääkkeitä yötäpäivää ja turrutin oloa, odotin iltaa että pääsen edes muutamaksi tunniksi pois tästä maailmasta lääkkeillä... Mulla auttoi silloin psykan poli, kävin psykologilla ja psykiatrilla säännöllisesti, joskus jopa parikin kertaa viikossa. Mulla oli myös tosi vahvana tunne, etten halua kuormittaa ystäviä tai miestä sillä omalla mielellä, joka oli _todella_ musta silloin. Kannattaa ainakin harkita ulkopuolista apua ja myös vertaisporukkaa. Kovasti voimaa ja tsemppiä sinne <3
Illusia sanoi…
Kiitos Ansku! On helpottavaa tietää, että muillakin on samanlaisia tunteita. Vertaistuki minulla onkin jo hallussa ja saan siitä paljon virtaa. Olen pariin otteeseen käynyt psykiatrisella hoitajalla ja ehtinyt kyllä jo suunnitella ajan varaamista uudelleen. Siihenkin tarttuminen on kuitenkin todella vaikeaa.
K sanoi…
Ihanaa oli nähdä. Milloin taas nähtäisiin? :)

Jaksamista pistelyyn ja suremiseen. Ajan kanssa murheet himmenee, mutta matkalla voi olla hyötyä ammattilaisen kanssa juttelusta. Jos vaan saat voimia kerättyä puheluun, niin voihan sitä ainakin kokeilla. Olet mielestäni kuitenkin melkko urhea, kun jaksat kirjoittaa tätä blogia. Kaikki ei siihen pystyisi. Tunteista kirjoittaminenkin jo varmasti hieman avaa solmuja sisälläsi.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Miten se on jo nyt noin iso?

Jo nyt alan huomata, kuinka nopeasti lapsi kasvaa. Hän käy läpi vaiheita ja jokaisen vaiheen jälkeen hän tuntuu isommalta. Hän oppii koko ajan niin paljon. Hän puhuu koko ajan enemmän ja on sylissä vähemmän.

Hän ei enää tarvitse vaippaa eikä kantoreppua kannata ottaa mukaan. Aina ei tarvita kärryjäkään. Hän juoksee tai pyöräilee.

Hän kasvaa myös fyysisesti. Kädet ja jalat venyvät. Taapero alkaa muuttua leikki-ikäiseksi.

Jo nyt toivon ensimmäistä kertaa, ettei hän kasvaisi ihan niin nopeasti. Minun iso pieni lapseni.

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!