Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Lapsiperheen elämä on raskasta

Lapsiperheen elämä on raskasta. Tämänhän me kaikki lapsettomat saamme kuulla usein. Kannattaisi nauttia nyt, kun on aikaa itselle ja parisuhteelle. Kannattaisi ottaa ilo irti siitä, että on vapaa tulemaan ja menemään.

Lapsiperheen arki on raskasta. Koko ajan on joku huollettavana. Täytyy tehdä kotitöitä. Pestä pyykkiä, siivota, valmistaa ruokaa ja huolehtia vielä kaiken lisäksi parisuhteestakin.

Ruuhkavuosilla tarkoitetaan sitä aikaa aikuisen elämässä, kun lapset ovat pieniä ja vaatimuksia asettavat niin asuntolainat kuin työelämäkin. Ruuhkavuosien aikana ihminen ei paljon muuta ehdi tekemäänkään kuin käymään töissä ja tekemään kotitöitä. Ruuhkavuodet ovat raskaita ja koettelevat jaksamista monella tapaa.

Monissa lapsiperheissä lapset saadaan opiskelujen ja työelämän taitteissa. Siinähän on näppärä paikka perustaa perhettä. Niinpä lapset itseasiassa ovat se asia, joihin ruuhkavuosien alkaminen kilpistyy. Saimme lapsia, ja elämästä tuli heti rankempaa. Lapset siis tekevät elämästä rankempaa. Tällöin lapsettomia on helppo valistaa siitä, kuinka raskasta lapsiperheen elämä on ja kuinka lapsettoman kannattaisi nauttia vapaasta elämästään.

Itse koen kuitenkin eläväni ruuhkavuosia. Olen opintojeni loppusuoralla, mutta teen töitä samaan aikaan. Asuntolaina ja muut taloudelliset huolet stressaavat. Arkisin ehdin käydä töissä ja opiskella. En oikein meinaa ehtiä tapaamaan ketään ystäviäni ja minullakin on paljon siivoamista, pyykinpesemistä ja ruuanlaittoa.

Minulta puuttuvat lapset, mutta koska haluan niitä niin paljon, kipuilen elämässäni kovasti. Vietän viikonloppuna laatuaikaa mieheni kanssa käymällä kahvilassa tai istumalla monta tuntia television ääressä, koska muuhun ei ole voimia. Se ei ole hohdokasta ja ihanaa. Se ei ole nautinnollista. Se ei ole rentouttavaa ja vapauttavaa. Se on äärimmäisen tylsää. En voi olla miettimättä, millaista elämämme olisi, jos meidän perheessämme olisi lapsi. Mitä tekisimme viikonloppuisin? Miltä tuntuisi, kun lauantai-iltana olisin peitellyt lapseni nukkumaan ja voisin sen jälkeen istua sohvalle mieheni viereen? Miltä tuntuisi mennä kahvilaan kokonaisena perheenä? Miltä tuntuisi, jos elämäni sisältö löytyisikin kotoa eikä minulla olisi jo sunnuntaina ikävä töihin?

En halua kirjoituksellani siis väittää, etteikö lapsiperheen arki olisi raskasta. Se on aivan varmasti raskasta, mutta myös lapsettoman arki voi olla hyvinkin raskasta jopa huomioimatta lapsettomuuskriisiä.

12 kommenttia:

A kirjoitti...

Puhut todellakin asiaa. Tuota mä monesti mietin. Tänään viimeksi töissä, kun ne lapselliset (oikeesti!) jaksoi mainostaa ruuhkavuosiaan. Samalla luotiin merkitseviä katseita minun suuntaan, tyyliin että eihän toi tiedä sellaisesta vielä mitään. Todella loukkaavaa! Oma arkeni kuulostaa vähintään yhtä ruuhkaiselta kuin heidän. Huvittavaa on, että nämä ihmiset ovat tehneet lapsensa ennen työelämään siirtymistä, joten koen että jos nyt itse joskus tulisin raskaaksi, olisi se todellista ruuhkaa pärjätä töissä raskaana, jäädä äitiyslomalle, selvitä taloudellisesti ja hoitaa kotia. Plus paine palata töihin synnäriltä :D

Miukku kirjoitti...

Täällä myös samanlaisia ajatuksia. Mutta olipa jotenkin omia ajatuksia selventävää tuo tekstisi. Meidän lapsettomien elämä varmasti näyttää monelle perheelliselle niin helpolta. Niinpä niin... Samoja ruuhkavuosi elellään täälläkin :) Ja mitä harvakuvitelmia meillä muka on? Kyllä me lapsettomatkin parit ymmärrämme sen, että elämä on nyt vain elämää ja pysyy elämänä iloineen ja suruineen silloinkin, kun perheessä on lapsia.

Miukku kirjoitti...

Täällä myös samanlaisia ajatuksia. Mutta olipa jotenkin omia ajatuksia selventävää tuo tekstisi. Meidän lapsettomien elämä varmasti näyttää monelle perheelliselle niin helpolta. Niinpä niin... Samoja ruuhkavuosi elellään täälläkin :) Ja mitä harvakuvitelmia meillä muka on? Kyllä me lapsettomatkin parit ymmärrämme sen, että elämä on nyt vain elämää ja pysyy elämänä iloineen ja suruineen silloinkin, kun perheessä on lapsia.

Anonyymi kirjoitti...

Puhut asiaa. Itsekin tuon niin usein kuulleena, nauttikaa nyt kun ootte kaksin, sitten ei pysty enää nauttimaan kun on lapsia... Jos toisen seurasta ja ns vapaudesta on nauttinut 13 vuotta, niin ehkä voisi nauttia siitä että ei vain voi lähteä extempore elokuviin... Ruuhkavuodet ne on lapsettomillakin, samalla lailla koti hoidettavana, laskut maksettava ja pyykit pestävänä....


Ilkikurimus

Ainu kirjoitti...

Juuri nuo vinot katseet ja ihan ääneen sanotut sanatkin loukkaa aika syvältä: sinä Ainu et näistä(kään) (vielä) mitään ymmärrä, kun sinulla ei ole lapsia, että usko vain meitä äitejä ja nauti nyt vapaasta elämästäsi kun voit, sitä ei kukaan etukäteen arvaakaan miten lapsen kanssa elämä on erilaista.

Siis mitä helvettiä? Mä olen tahattomasti lapseton, en idiootti.

A kirjoitti...

Just niin Ainu. Mahtaako ne muistaa ollenkaan aikaa ennen lapsia... Eivät taatusti ajatelleet itsestään siten kuin nyt ajattelevat meistä. Työpaikallani tuntuu muutenkin olevan nokittamisen kulttuuri: minulla on aina rankempaa kuin sinulla. Lapsettoman elämä on heidän silmissään superhelppoa. Huoh.

Liia kirjoitti...

Todellista asiaa. Kun siitä "vapaudesta" on ehtinyt jo ihan kivasti "nauttia", ei se tunnu juurikaan etuoikeudelta.

Itse olen täyttänyt arkeni ja lapsettomuuden luoman tyhjiön elämässäni harrastuksilla. En usko, että minulla olisi niihin näin ruhtinaallisesti aikaa, jos saisimme lapsen. Siinä mielessä en koe olevani yhtä kiireinen kuin lapsiperheiden vanhemmat. Silti, vaikka rakastan näitä harratuksia, harrastaisin kyllä aika paljon mieluummin lapsiperhe-elämää.

Kyse ei kuitenkaan mielestäni ole ainoastaan siitä, onko arki kiireistä vai ei. Lapsettomuuden aiheuttama voimat vievä ahdistus, pelko ja suru kuormittavat elämää ja mieltä. Vaikka aikaa siis olisikin, voimia ei joskus ole juuri mihinkään. (Anteeksi tämä metrinpituinen tilitys, aihe vaan on niin tunteita herättävä.)

K kirjoitti...

Kaikilla elämässämme on omat kiireemme ja muut huolemme. Jokainen, oli lapseton tai lapsellinen, voi luoda omasta elämästään helvetin tai rauhallisuuden tyyssijan. Mitä enemmän elämää olen nähnyt, olen ymmärtänyt, että jokaisella elämässämme on omat taakkamme kantaa. Osalla se on lapsettomuus, toisilla perheessä asuva alkoholismi, yksinäisyys, joillain se voi taas liittyä johonkin ihan muuhun tai vaikka mielensairauksiin. Ulkoapäin monesti voi näyttää siltä, että toiset pääsevät vähemmällä, mutta harvoin näkemys pitää paikkaansa.

Välillä elämä potkii päähän ja lujaa, mutta toisessa kohtaa kaikki voi olla juuri niin kuin pitääkin. Aallon pohjasta ainoa suunta on ylös. Ruuhkavuodet tai muut kiireet ovat mielestäni suurelta osin itse aiheutettuja. Aina voi muuttaa pienempään asuntoon, vaihtaa työtä tai muuttaa kasvimaan viereen omavaraistalouteen. Choise is yours. Elämän tiellemme antamiin omiin lahjoihin tai mahdollisuuksiin sitä on turha sotkea. Kaikki saamme jotain tässä elämässä, jota muut eivät saa.

Hienotunteisuus olisi toivottavaa varsinkin kriisiä läpikäyvien läheisyydessä. Tai sellaisessa seurassa joiden elämässä on paljon murhetta. Aina emme vain muista tätä, varsinkin kun katselemme muiden täydellisiä kulisseja. Toisaalta liika hienotunteisuus voi estää puhumisen kokonaan porukassa. Jos kuitenkin mittaillaan tietävästi päästä jalkoihin, niin voihan sitä ystävällisesti sanoa: "jokaisella meillä on omat murheemme tässä elämässä". Eikä sitä tarvi selittää, jos ei tahdo.

Tiedän kyllä miten kommetti: "Tehän voitte sitten nauttia toistenne seurasta" tai "nauttikaa nyt kun vielä voitte" sattuu. Todella kukkaruukkuja sellaisten möläyttäjät.

Anonyymi kirjoitti...

Niin totta. Terveisiä täältä sohvalta. Kun kerran lapsia ei toiveista huolimatta ole suotu, koen että meidän pitäisi keksiä jotain erityistä elämäämme, siis tehdä jotain sellaista jota me voimme helpommin tehdä kun meillä ei ole niitä lapsia huollettavana (matkustaa, opiskella uusi ammatti, keksiä uusi harrastus yms yms). Mutta kun meidän elämä on oikeastaan ihan tavallista: töissä käymistä, koiran hoitoa, arjen pyörittämistä. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen elämäni olevan oikeastaan aika merkityksetöntä. Ymmärrän toki, etteivät lapset välttämättä ole elämän perimmäinen tarkoitus, mutta lapsista huolehtiminen tuo mielestäni kuitenkin ihan erilaista merkitystä elämään. Suremme molemmat äsken kokemaamme keskenmenoa (useiden lapsettomuushoitojen jälkeen) ja elämä tuntuu juuri nyt erityisen merkityksettömältä.

Anonyymi kirjoitti...

Silmiini osui juuri Evita-lehden 5.12. ilmestyvän numeron mainos, jossa yhtenä otsikkona on: "Lapsettoman elämä on vaikeampaa kuin perheellisen" ja jään kiinnostuneena odottamaan juttua.

Sara

Illusia kirjoitti...

Suuri kiitos kaikille kommentoineille! Todella hyviä pointteja ja ajatuksia.

Toisen elämää on helppo pitää omaa elämää helpompana. Omasta elämästä nimittäin näkee yleensä enemmän kuin pelkän kiillotetun ulkokuoren. Muiden elämän ulkokuoren sisään on hyvin vaikea päästä kurkistamaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kaiken kaikkiaan kummallinen suhtautuminen ihmisillä.
On tietysti selvää, että pikkulapsiarki on rankkaa. Jos molemmat käyvät töissä (huom. usein valintakysymys, lainat ja muut voi mitoittaa elämän mukaan), niin se vasta rankkaa onkin. Elämä on arjen pyöritystä, liian vähiä unia ja töitä.
Mutta haloo, miksi ne lapset on muka joku ainoa "hyväksyttävä" elämän raskaaksi tekevä asia. ja onhan se nyt vähän eri asia kuitenkin, jos on raskasta siksi että on lapsia kuin että siksi että on kipuja, hoitoja, hormoneja ja ei niitä lapsia, joista kuitenkin käsittääkseni on myös jotain iloa, toisin kuin vaikka endometrioosista. Ja vähän perspektiivin puutetta jos ei hoksaa, että se että itse pääsee niiltä lapsilta joskus kerran pari vuodessa puolison kanssa vaikka elokuviin, ei ehkä ihan tunnu samalta ja yhtä hohdokkaalta niistä jotka juoksevat hoidoissa ja elävät surua, mutta pääsevät kuitenkin elokuviin koska haluavat.

"entinen lapseton, nykyinen lapsellinen ruuhkavuosielämä"