Siirry pääsisältöön

Surumarssi

Viime viikon lopulla olin ehkä jopa koominen kaikessa traagisuudessani. Stressi tuntui ja tuntuu edelleenkin todella raskaalta ja aamuisella työmatkalla oli pimeää, kylmää ja ankeaa. Alkoi marraskuu. Törmäsin Spotifyta kuunnellessani Synkkien laulujen maa -nimiseen albumiin. Täydellistä musiikkia synkistelyyn!

Kaikkein eniten synkistelyyni iski tämä Suomen synkimmäksi lauluksikin tituleerattu Tapio Rautavaaran Peltoniemen Hintriikan surumarssi(, jonka tällä videolla esittää Samuli Edelmann).


Jatkoin synkistelyäni muidenkin Tapio Rautavaaran laulujen avulla. Kyynelehdin bussissa esimerkiksi Chisun versiolle laulusta Kulkuriveljeni Jan.

Sekä Juha Tapion versiolle laulusta Kulkurin iltatähti.

Synkistely ei kuitenkaan ollut pelkästään masentavaa. Kuunnellessani näitä surullisia lauluja sain nimittäin tärkeän oivalluksen: Nykyaikaisessa kulttuurissamme tunnutaan usein vakuuttelevan sitä, kuinka vaikeaa ja hankalaa nykyaikainen elämä on. Juoksemme oravanpyörässä, meillä ei ole enää yhteisöllisyyttä, lasten elämä on vaarallisempaa kuin aikaisemmin, kouluissa on vaikeampaa kuin aikaisemmin, työelämä vaatii enemmän kuin koskaan ennen, kauneusvaatimukset käyvät itsetunnon päälle, vanhemmilta vaaditaan uskomattomia suorituksia eikä eläkkeellekään enää pääse. Ennen kaikki oli niin paljon paremmin. Olen alkanut uskoakin vähän niin. Kyllä kannattaisi leppoistaa elämäänsä ja menneisyyden haikailu on järkevää. Kyllä kaikki oli silloin paremmin, kun sai ostaa kyläkaupasta kahdenkymmenen pennin irtokarkkeja tiskin takaa.

Tapio Rautavaara ei edusta kamalan vanhaa aikaa, mutta sitä aikaa kuitenkin, jota minun sukupolveni isovanhemmat ovat eläneet. Entisvanhaa. Sitä aikaa, jolloin kaikki oli paremmin. Senhän huomaa näidenkin laulujen sanoista oikein hyvin. Eikö niin?
On suo, pitkospuut.
Tienä on vain pitkospuut
Ja ne vie luokse töllin harmaan,
Töllin huolen harmaan
Pois on asukas, autioituu
Pirtti ja seinät sammaloituu.
Pois veivät Peltoniemen Hintriikan.
Hän sai köyhyyden,
Osakseen sai köyhyyden.
Vierahaks joskus hallan varmaan,
Joskus hallan varmaan.
Nyt on huoli pois, lopun saivat
Puute ja huolet, maiset vaivat.
Pois veivät Peltoniemen Hintriikan.

Tai 
Täällä painavat huolet mun askeliain
niiden vuoksi se askele raskas on ain.
Minä ymmärrän sen miten onnellinen
ol' mun kulkuriveljeni Jan.
 Tai 

Ei kotini ovi ees narahtanut, poika kun maailmalle lähti.
Synkkänä poikaa se tuijotti vain, yksi vain kirkasti taivallustain:
Kulkurin iltatähti, kulkurin iltatähti.
Ei taattoni neuvoja tarjonnutkaan, poika kun maailmalle lähti.
Moitetta matkaani neuvoksi sain, yksi ei moittinut ymmärsi vain:
Kulkurin iltatähti, kulkurin iltatähti.
Ei äitini evästä antanut, ei, poika kun maailmalle lähti.
Kieltävän katseen vain evääksi sain, yksi ei kieltänyt, armahti vain:
Kulkurin iltatähti, kulkurin iltatähti.
Ei tyttöni huiviaan heiluttanut, poika kun maailmalle lähti.
Syytökset sydämen muistoksi sain, yksi ei soimannut, syyttänyt lain:
Kulkurin iltatähti, kulkurin iltatähti.

Eivät nämä minun suruni ja huoleni ole muuta kuin osa historiaa ja ihmiskunnan elämää. Sellaista se aikuisen ihmisen elämä on. On taloudellisia huolia, huolta terveydestä ja pärjäämisestä sekä ongelmia ihmissuhteissa. Tällaista aikuisen ihmisen elämä on aina ollut ja tällaista se tulee aina olemaankin. Nyt vain sattuu olemaan niin, että minä olen tässä, elämässä omaa aikuisen ihmisen elämääni. Eivät minun elämäni ja huoleni ole sen ihmeellisempiä kuin muidenkaan. Huolista huolimatta on opittava näkemään positiivisia puolia elämässä. On eheydyttävä, jotta ei katkeroidu.
 
Minun veljeni Jan palas’ vihdoinkin, vaan
oli vuodet jo uurteita vuolleet.
Niin kuin olleet jo ois kaikki laulunsa pois,
siellä maailman myrskyissä kuolleet.
Kotitölli se sittenkin turvaisin on.
Se on ahdas, mutta ei rakkaudeton
Minä ymmärsin sen, olin onnellinen,
mut’ ei ollut mun veljeni Jan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!