Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 17. joulukuuta 2012

Elämäni viimeinen raskaustesti

Kello ei ole vielä viittäkään, mutta minun oli pakko nousta. En pystynyt enää nukkumaan. Pöydällä edessäni makaa elämäni viimeinen raskaustesti näyttäen vain yhtä viivaa. Minusta ei vielä tule äitiä. Minä en ikinä tule kokemaan raskautta, synnyttämistä tai imettämistä. En ikinä voi etsiä lapsestani omia tai mieheni piirteitä.

Tunteeni eivät kuitenkaan ole yksiselitteisen selkeät. En itke. En ole vielä itkenyt kyyneltäkään. Olen melkein helpottunut. Tämä on nyt osaltani ohi. Voitan kehoni takaisin itselleni. Saan kipuni taas hallintaani. Minun ei tarvitse jaksaa enää.

Kyllä itku vielä tulee. Tämän kokoluokan asia on surtava loppuun. Maailmani ei kuitenkaan romahtanut. Selviän tästäkin.

18 kommenttia:

Ainu kirjoitti...

Oon vierellä, jos ikinä tarvitset.

Tuulen kuiskaus kirjoitti...

Oispa mulla voimaa kuin tahtoa oisi,
en tuskaa näin suurta kantaa sun soisi.
Jos ois siipeni vahvat ja syliini saisin
osan sun murheestas sitä kuljettaisin.
Auttaisin taakkaa tätä kantamaan,
joka tuli sun sydämees asumaan

Täällä ollaan Illusia <3

Esperanza kirjoitti...

Aamulla kun aukaisin silmäni, ensimmäinen ajatus oli: "mitenhän Illusian aamu on mennyt?". Toivon sulle voimia kohdata tämä ja ihailen suunnattomasti sun rohkeutta. Annat vaan itkun tulla sitten, kun siltä tuntuu. Muista, että olen lähellä <3

Nieve kirjoitti...

Voimia ja iso halaus <3

Jadekivi kirjoitti...

Mut jotenkin pysäytti se eilinen kommenttisi siitä, kuinka positiivinen tulos olisi tavallaan järkytys, koska olet jo niin kiintynyt ajatukseen adoptiolapsesta.

Se oli minusta selvä osoitus siitä, että sinä/te selviätte tästä voittajina, vaikkei sitä biologista lasta nyt näyttäsikään tulevan. Ja ei ne äidin ja isän piirteet tarvitse olla vain niitä ulkoisia :)

Voimia surun käsittelyyn. Toivon kovasti, että kipujen lievittämiseen keksitään joku hyvä ratkaisu <3

Lumi kirjoitti...

Tulin ensimmäisenä herättyäni lukemaan sinun blogisi. Laskin, että nyt on kulunut se pari viikkoa. Minä niin toivoin...

Sinä olet kulkenut melkoisen matkan, kasvanut varmasti matkan varrella yhtä paljon, kuin joku toinen kasvaa koko elämänsä aikana.

En löydä sanoja tähän hetkeen, mutta olet täytyy todeta, että olet rohkea. Rohkea tekemään sellaisen päätöksen, joka satuttaa. En voi tietää, miltä lapsettomuushoidot tuntuvat, mutta sinun teksitäsi huokuu helpotus, joten ratkaisun täytyy olla silloin oikea.

Teille on varmasti pieni ihminen jossain, joka tarvitsee teitä. Ehkä teidät on luotu pelastamaan se pieni ihminen jostain, missä sen ei ole hyvä asua. Sen pienen ihmisen paikka tulee olemaan vielä joskus teidän luona.

Kovasti voimia!

Rowan kirjoitti...

Jotenkin kirjoituksestasi huokuu tietynlainen rauha tämän asian kanssa. Surutyötä on varmasti paljon tehtävänä ja se pitää tehdä ajan kanssa. On kuitenkin niin lohdullista lukea, että teillä on selvät sävelet jatkon suhteen.

Paljon voimia ja halaus, Illusia! <3

naley kirjoitti...

Olit aamulla heti ensimmäisenä mielessä.

Täällä ollaan, jos tarvitset.

Olet niin rohkea nainen.

Johanna kirjoitti...

En ole varmaan koskaan kommentoinut, mutta olen seurannut blogiasi. Nyt oli pakko kommentoida, vaikka en edes tiedä mitä sanoa.

Varmasti vielä itku ja suru tulee sinullekin, niinkuin sanoitkin, mutta silti teksteistäsi huokuu se, miten vahva ihminen olet. Minäkin saan sinusta voimaa. Minusta tuli äiti, mutta nyt suurimpana pelkona on, ettei minusta tule koskaan elävän lapsen äitiä. Tiedän, että tilanteemme ei ole sama, enkä voi sanoa että tiedän miltä sinusta tuntuu. Surumme ei ole verrattavissa. Toivon kuitenkin löytäväni itsestäni vielä saman voiman, mikä sinussa on. Halaus <3

Illusia kirjoitti...

Kiitos todella paljon kommenteistanne! Kyllä itku on lähellä. Työpäivän aikana se oli monta kertaa tulossa. Onnekseni minulla oli tänään lyhyt päivä. En jaksaisi kertoa kenellekään tuloksesta. Kertominen alkaa itkettää. Niinpä yritän väistellä kaikkia niitä, jotka tietävät. Kerroin miehellekin tekstiviestillä työmatkan varrelta.

En tunne oloani rohkeaksi, vahvaksi tai rauhalliseksi. Tuntuu kuin olisin säröillä ja minun olisi varottava kovasti, etten hajoaisi. Täytyy varoa tunteita. Kaikkia tunteita, koska niistä jokaisesta on lyhyt matka itkuun. Ei pidä nauraa, ei saa suuttua, eikä etenkään pidä herkistyä.

Onneksi tapasin eilen joukon ihania vertaisiani täältä blogimaailmasta. Teistä sain voimaa jaksaa tämänkin vaiheen yli.

Turnip kirjoitti...

Toivotan sulle Illusia hurjasti voimaa tähän hetkeen ja myöskin sille uudelle polulle joka tästä aukeaa eteesi. Minä olen ollut tuossa pisteessä, olen tehnyt sen minkä piti olla viimeinen testi ja se näytti vain yhtä viivaa. Tosin sen pisteen jälkeen elämä on heitellyt mitä kummallisimmilla tavoilla. Kuten Johannakin sanoi, meidän kohtalot on hyvin erilaisia vaikka toive siellä loppupäässä onkin se sama, oma lapsi. Toivottavasti tämä uusi polku vie kohti tuota päämäärää hieman varmemmin. <3

Kaipaava kirjoitti...

Menin ihan sanattomaksi. Haluaisin jotenkin lohduttaa mutta en löydä tähän hetkeen tarpeeksi kauniita sanoja. Kovasti voimia <3

Toiveikas kirjoitti...

Olen tuijottanut tätä tyhjää kommenttikenttää jo jonkin aikaa. Haluaisin sanoa jotakin sellaista, joka helpottaisi oloasi, mutta minulla ei ole sanoja.

Haluan vain lähettää teille voimaa ja jaksamista kohdata tämä suru. <3

Illusia kirjoitti...

Kiitos ihanat! Ei minullakaan ole sanoja. Jotenkin tämä suru ei mahdu suuhun. Onneksi voin kirjoittaa.

Selvisin tästä päivästä hyvin. Tulin lopullisesti kotiin vasta puoli yhdeksän aikaan. Olin ihmisten parissa, keskustelin kepeästi joululahjakiireistä ja esitin hilpeää. Olin myös rakkaiden ystävien kanssa, eikä minun tarvinnut esittää, vaikka aihetta emme sivunneetkaan.

On selvää, että toipumisessa kestää vielä pitkään. Olen kuitenkin myös helpottunut. Kaikki lämpimät kommentit todella helpottavat oloa. Kiitos, että olette olemassa!

Anonyymi kirjoitti...

Ennakkotuntemuksesi osuivat siis oikeaan :-( Aika näyttää, mitä tämän surun läpi kulkemisen jälkeen elämässäsi on. Sinusta voi vielä tulla hyvä äiti juuri oikealle lapselle. Voimia tuleviin päiviin.

Pyykkivuoren Prinsessa kirjoitti...

Myös täällä olet ollut mielessä ja en voi oikeastaan muuta, kuin yhtyä muiden sanoihin. Lähetän sinulle lämpöiset halaukset ja voimaannuttavia ajatuksia. Puhuit todellakin niin kauniisti siitä adoptiolapsiasiasta, että jään mielenkiinnolla odottamaan ja seuraamaan sen projektin edistymistä. <3

Anonyymi kirjoitti...

Voimia sinulle! Ihan kamalasti voimia teille molemmille! Olette mielessäni alati.

Tuumasin tänään töissä ihan muita murheita kuunnellessani, että on asioita joista selviää puhumalla, sitten on asioita joista selviää tekemällä ja sitten on asioita jotka eivät ratkea vaikka miten puhuisi ja vaikka mitä tekisi. Ne täytyy jotenkin onnistua elämään läpi. Ehkä jossain vaiheessa ne muuttuvat sellaisiksi asioiksi, joille voi jotain tehdä ja ehkä viimein puhuminenkin auttaa. (Tämä ei ehkä ole mikään suurensuuri viisaus, mutta ei minua mistään suuresta viisaudesta tunnetakaan. ) Suuren surun äärellä on ehkä turha sanoa, että olisin suonut teille tulevan suuren onnen (vaikka se totta onkin), eihän se toive mitään muuta. Sitkeyttä siis. Suuret surut tulevat, uurtavat meihin jälkensä ja tekevät meistä toisia. Ehkä myöhemmin suru itse hiipuu ja himmenee, vaikka sen työt eivät tule tekemättömiksi koskaan. Jos voin mitenkään auttaa läpi elämisessä, tekemisessä tai puhumisessa niin teen sen mielelläni.

Suuri halaus.

TT

Helma kirjoitti...

<3 ja halaus...