Siirry pääsisältöön

Elämäni viimeinen raskaustesti

Kello ei ole vielä viittäkään, mutta minun oli pakko nousta. En pystynyt enää nukkumaan. Pöydällä edessäni makaa elämäni viimeinen raskaustesti näyttäen vain yhtä viivaa. Minusta ei vielä tule äitiä. Minä en ikinä tule kokemaan raskautta, synnyttämistä tai imettämistä. En ikinä voi etsiä lapsestani omia tai mieheni piirteitä.

Tunteeni eivät kuitenkaan ole yksiselitteisen selkeät. En itke. En ole vielä itkenyt kyyneltäkään. Olen melkein helpottunut. Tämä on nyt osaltani ohi. Voitan kehoni takaisin itselleni. Saan kipuni taas hallintaani. Minun ei tarvitse jaksaa enää.

Kyllä itku vielä tulee. Tämän kokoluokan asia on surtava loppuun. Maailmani ei kuitenkaan romahtanut. Selviän tästäkin.

Kommentit

Ainu sanoi…
Oon vierellä, jos ikinä tarvitset.
Tuulen kuiskaus sanoi…
Oispa mulla voimaa kuin tahtoa oisi,
en tuskaa näin suurta kantaa sun soisi.
Jos ois siipeni vahvat ja syliini saisin
osan sun murheestas sitä kuljettaisin.
Auttaisin taakkaa tätä kantamaan,
joka tuli sun sydämees asumaan

Täällä ollaan Illusia <3

Esperanza sanoi…
Aamulla kun aukaisin silmäni, ensimmäinen ajatus oli: "mitenhän Illusian aamu on mennyt?". Toivon sulle voimia kohdata tämä ja ihailen suunnattomasti sun rohkeutta. Annat vaan itkun tulla sitten, kun siltä tuntuu. Muista, että olen lähellä <3
Nieve sanoi…
Voimia ja iso halaus <3
Jadekivi sanoi…
Mut jotenkin pysäytti se eilinen kommenttisi siitä, kuinka positiivinen tulos olisi tavallaan järkytys, koska olet jo niin kiintynyt ajatukseen adoptiolapsesta.

Se oli minusta selvä osoitus siitä, että sinä/te selviätte tästä voittajina, vaikkei sitä biologista lasta nyt näyttäsikään tulevan. Ja ei ne äidin ja isän piirteet tarvitse olla vain niitä ulkoisia :)

Voimia surun käsittelyyn. Toivon kovasti, että kipujen lievittämiseen keksitään joku hyvä ratkaisu <3
Lumi sanoi…
Tulin ensimmäisenä herättyäni lukemaan sinun blogisi. Laskin, että nyt on kulunut se pari viikkoa. Minä niin toivoin...

Sinä olet kulkenut melkoisen matkan, kasvanut varmasti matkan varrella yhtä paljon, kuin joku toinen kasvaa koko elämänsä aikana.

En löydä sanoja tähän hetkeen, mutta olet täytyy todeta, että olet rohkea. Rohkea tekemään sellaisen päätöksen, joka satuttaa. En voi tietää, miltä lapsettomuushoidot tuntuvat, mutta sinun teksitäsi huokuu helpotus, joten ratkaisun täytyy olla silloin oikea.

Teille on varmasti pieni ihminen jossain, joka tarvitsee teitä. Ehkä teidät on luotu pelastamaan se pieni ihminen jostain, missä sen ei ole hyvä asua. Sen pienen ihmisen paikka tulee olemaan vielä joskus teidän luona.

Kovasti voimia!
Rowan sanoi…
Jotenkin kirjoituksestasi huokuu tietynlainen rauha tämän asian kanssa. Surutyötä on varmasti paljon tehtävänä ja se pitää tehdä ajan kanssa. On kuitenkin niin lohdullista lukea, että teillä on selvät sävelet jatkon suhteen.

Paljon voimia ja halaus, Illusia! <3
naley sanoi…
Olit aamulla heti ensimmäisenä mielessä.

Täällä ollaan, jos tarvitset.

Olet niin rohkea nainen.
Johanna sanoi…
En ole varmaan koskaan kommentoinut, mutta olen seurannut blogiasi. Nyt oli pakko kommentoida, vaikka en edes tiedä mitä sanoa.

Varmasti vielä itku ja suru tulee sinullekin, niinkuin sanoitkin, mutta silti teksteistäsi huokuu se, miten vahva ihminen olet. Minäkin saan sinusta voimaa. Minusta tuli äiti, mutta nyt suurimpana pelkona on, ettei minusta tule koskaan elävän lapsen äitiä. Tiedän, että tilanteemme ei ole sama, enkä voi sanoa että tiedän miltä sinusta tuntuu. Surumme ei ole verrattavissa. Toivon kuitenkin löytäväni itsestäni vielä saman voiman, mikä sinussa on. Halaus <3
Illusia sanoi…
Kiitos todella paljon kommenteistanne! Kyllä itku on lähellä. Työpäivän aikana se oli monta kertaa tulossa. Onnekseni minulla oli tänään lyhyt päivä. En jaksaisi kertoa kenellekään tuloksesta. Kertominen alkaa itkettää. Niinpä yritän väistellä kaikkia niitä, jotka tietävät. Kerroin miehellekin tekstiviestillä työmatkan varrelta.

En tunne oloani rohkeaksi, vahvaksi tai rauhalliseksi. Tuntuu kuin olisin säröillä ja minun olisi varottava kovasti, etten hajoaisi. Täytyy varoa tunteita. Kaikkia tunteita, koska niistä jokaisesta on lyhyt matka itkuun. Ei pidä nauraa, ei saa suuttua, eikä etenkään pidä herkistyä.

Onneksi tapasin eilen joukon ihania vertaisiani täältä blogimaailmasta. Teistä sain voimaa jaksaa tämänkin vaiheen yli.
Turnip sanoi…
Toivotan sulle Illusia hurjasti voimaa tähän hetkeen ja myöskin sille uudelle polulle joka tästä aukeaa eteesi. Minä olen ollut tuossa pisteessä, olen tehnyt sen minkä piti olla viimeinen testi ja se näytti vain yhtä viivaa. Tosin sen pisteen jälkeen elämä on heitellyt mitä kummallisimmilla tavoilla. Kuten Johannakin sanoi, meidän kohtalot on hyvin erilaisia vaikka toive siellä loppupäässä onkin se sama, oma lapsi. Toivottavasti tämä uusi polku vie kohti tuota päämäärää hieman varmemmin. <3
Kaipaava sanoi…
Menin ihan sanattomaksi. Haluaisin jotenkin lohduttaa mutta en löydä tähän hetkeen tarpeeksi kauniita sanoja. Kovasti voimia <3
Toiveikas sanoi…
Olen tuijottanut tätä tyhjää kommenttikenttää jo jonkin aikaa. Haluaisin sanoa jotakin sellaista, joka helpottaisi oloasi, mutta minulla ei ole sanoja.

Haluan vain lähettää teille voimaa ja jaksamista kohdata tämä suru. <3
Illusia sanoi…
Kiitos ihanat! Ei minullakaan ole sanoja. Jotenkin tämä suru ei mahdu suuhun. Onneksi voin kirjoittaa.

Selvisin tästä päivästä hyvin. Tulin lopullisesti kotiin vasta puoli yhdeksän aikaan. Olin ihmisten parissa, keskustelin kepeästi joululahjakiireistä ja esitin hilpeää. Olin myös rakkaiden ystävien kanssa, eikä minun tarvinnut esittää, vaikka aihetta emme sivunneetkaan.

On selvää, että toipumisessa kestää vielä pitkään. Olen kuitenkin myös helpottunut. Kaikki lämpimät kommentit todella helpottavat oloa. Kiitos, että olette olemassa!
Anonyymi sanoi…
Ennakkotuntemuksesi osuivat siis oikeaan :-( Aika näyttää, mitä tämän surun läpi kulkemisen jälkeen elämässäsi on. Sinusta voi vielä tulla hyvä äiti juuri oikealle lapselle. Voimia tuleviin päiviin.
Myös täällä olet ollut mielessä ja en voi oikeastaan muuta, kuin yhtyä muiden sanoihin. Lähetän sinulle lämpöiset halaukset ja voimaannuttavia ajatuksia. Puhuit todellakin niin kauniisti siitä adoptiolapsiasiasta, että jään mielenkiinnolla odottamaan ja seuraamaan sen projektin edistymistä. <3
Anonyymi sanoi…
Voimia sinulle! Ihan kamalasti voimia teille molemmille! Olette mielessäni alati.

Tuumasin tänään töissä ihan muita murheita kuunnellessani, että on asioita joista selviää puhumalla, sitten on asioita joista selviää tekemällä ja sitten on asioita jotka eivät ratkea vaikka miten puhuisi ja vaikka mitä tekisi. Ne täytyy jotenkin onnistua elämään läpi. Ehkä jossain vaiheessa ne muuttuvat sellaisiksi asioiksi, joille voi jotain tehdä ja ehkä viimein puhuminenkin auttaa. (Tämä ei ehkä ole mikään suurensuuri viisaus, mutta ei minua mistään suuresta viisaudesta tunnetakaan. ) Suuren surun äärellä on ehkä turha sanoa, että olisin suonut teille tulevan suuren onnen (vaikka se totta onkin), eihän se toive mitään muuta. Sitkeyttä siis. Suuret surut tulevat, uurtavat meihin jälkensä ja tekevät meistä toisia. Ehkä myöhemmin suru itse hiipuu ja himmenee, vaikka sen työt eivät tule tekemättömiksi koskaan. Jos voin mitenkään auttaa läpi elämisessä, tekemisessä tai puhumisessa niin teen sen mielelläni.

Suuri halaus.

TT
Helma sanoi…
<3 ja halaus...

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…