Siirry pääsisältöön

Hoitojen lopettaminen nostaa tunteita. Millaisia?

Olen saanut melko paljon erilaisia kommentteja, kun olen kertonut hoitojen lopettamispäätöksestä. Kommentteja on tullut jonkin verran täällä blogissa mutta myös muualla. Monet reagoivat lopettamispäätökseen aika vahvastikin. Ihmetellään, eikö muuta ratkaisua vielä olisi ja onko tilanteemme oikeasti niin lohduton. Voisiko yksityisen puolen hoidoista olla vielä meille apua? Eikö kannattaisi vielä harkita lahjasoluhoitoja? Mitä jos seuraava hoito onnistuisikin? Kannattaako vielä luovuttaa?

Minua ihmisten reaktiot ovat yllättäneet. Miksi lopettamispäätös saa aikaan niin voimakkaita reaktioita? Onko hoitojen lopettaminen luovuttamista? Olemmeko antaneet tällä päätöksellämme lapsettomuudellemme periksi?

Toivoisin kovasti kuulevani teidän mielipiteistänne ja reaktioistanne lopettamispäätöstä kohtaan. Haluaisin kuulla aivan sensuroimattoman version siitä, mitä mieltä olette hoitojen lopettamisesta julkisen puolen hoitojen jälkeen. Minua kiinnostavat sekä ajatuksen minun päätöstäni kohtaan että ajatukset omaa hoitojen lopettamistanne kohtaan.

Itse en kestänyt ajatusta hoitojen lopettamisesta vielä toisenkaan ivf:n aikana, mutta tämän syksyn myötä ajatus on alkanut tuntua koko ajan paremmalta ja paremmalta. Ajatus lopettamisesta tuntui aikaisemmin niin toivottomalta. Se todella tuntui luovuttamiselta, enkä kestänyt ajatusta itsestäni luovuttaneena tämän asian suhteen. En oikeastaan edes ajatellut aikaa hoitojen jälkeen. Sitä ei vielä ollut oikeasti olemassa.

Aihetta sivuaa kiinnostava artikkeli Mitä hedelmöityshoidoista seuraa?, joka löytyy Lääkärilehden nettisivujen lisäksi myös tuoreimmasta Simpukka-lehdestä. (Tuoreimmassa Simpukka-lehdessä on muuten myös minun blogistani napattu kirjoitus uskonnosta.)

Kommentit

Ainu sanoi…
Mä en taida jaksaa edes kolmea kokonaista ivf:ää. Nyt kun takana on yksi mönkään mennyt ja yksi onnistunut hoito (onnistunut sikäli, että pakkaseenkin saatiin alkioita), olen aika varma, että kerran vielä ehkä punktioon voisin yrittää, mutta sitten saa riittää. Toki tässä on vielä mahdollisuuksiakin, mutta haluan jo hieman ajatella myös pidemmälle. Jos alkionsiirto ei tule onnistumaan. Etten putoa tyhjän päälle.

Kun tein päätöksen siitä, ettei mun tarvi kynsin hampain roikkua hoidoissa kiinni vain, koska se on mahdollista, oloni helpottui. Se, että tietää omat rajansa ei ole luovuttamista. Haluan tehdä parhaani, mutta ei sen yli. Niin, että myöhemmin ei tarvitsisi katua valintojaan.

Kun itse olen puhunut suunnitelmista eteenpäin, olen kuullut tuota samaa. Että älä luovuta vielä. Että hoitoja on olemassa, on mahdollisuuksia. Se vähän harmittaa. Jokainen uusi hoitopäätös kuitenkin lykkää adoptiopolun aloittamista kauemmas tulevaisuuteen. Mä kallistun koko ajan enemmän sille kannalle, että ehkä se on meidän kohtalo.

Se ei ole luovuttamista. Se on valinta, joka mun on itse tehtävä.

Mä toivon Illusia, että sä pystyt valitsemaan niin kuin sun oma sydän sanoo. Vaikka tämä lapsettomuus ei olekaan oma valinta, niin ei siihen kaikki pääty. <3
Anonyymi sanoi…
Heippa! Olin itse viime keväänä samassa tilanteessa. Me lopetettiin hoidot kolmen ICSI:n ja kahden inssin jälkeen. inssit tehtiin luovutetuilla siittiöillä. Meille oli selvää,että lopetetaan heti kun siltä tuntuu,vaikka meille sanottiin,että todennäköisesti onnistuu jossain vaiheessa koska minussa ei vikaa. Nyt olemme olleet adoptioneuvonnassa syksystä lähtien,ja tuntuu että tämä oli hyvä päätös. Nyt en enää edes uskaltaisi mennä inssin,koska pelkään että se onnistuiskin :) tuntuu hyvältä jatkaa näin. Nyt ei tarvitse enää jännittää joka kierrossa,vaan jännitetään ihan muita asioita :)
Mielestäni on jokaisen oma asia milloin haluaa lopettaa hoidot. Niiden rankkuudesta ei tiedä kukaan muu kuin se joka on ne itse kokenut. Ja jokainen jaksaa niin kauan kun jaksaa..
Turnip2008 sanoi…
Me aikanamme teimme myös lopettamispäätöksen kolmen ICSIn jälkeen ja otimme uuden suunnan ja aloitimme myös adoptioneuvonnan. Minun mielestä se ei missään nimessä ole luovuttamista, ennemminkin tilanteen hyväksymistä ja sitä, että antaa muillekin elämänpoluille mahdollisuuden. Mitä ne sitten ikinä ovatkaan. Jokainen petaa tässä tavallaan, toiset ottavat uuden suunnan aiemmin kuin toiset. Teette varmasti teille parhaan päätöksen.
Anonyymi sanoi…
En myöskään koe, että hoitojen lopettaminen on luovuttamista. Se on yksi päätös, joka jossain vaiheessa pitää kuitenkin tehdä. Se on mahdollisuus johonkin muuhun. Toki tämä mielipide tulee minulta ihan sen takia, että olin jo itse ensimmäisen hoidon jälkeen varma siitä, että me katsomme vain ne kolme hoitoa, jos niitäkään, mitkä julkisella puolella voi tehä. Itse ainakin koin hoidot henkisesti niin raskaiksi, että niitä ei vain voi loputtomiin jatkaa.

Mehän ilmoittauduimme jo adoptio infoonkin, silloinkun meille oli vielä ensimmäisen hoidosta saamia alkioita pakkasessa. Koska tiesimme että hoitoa ei vain loputtomiin jaksa. Toki meille sitten kävi maailman parhain onni ja meillä tärppäsi ihan luomusti.


Ilkikurimus


K sanoi…
Hyvän oloinen teksti sekä sun tekemä, että toi Lääkärilehden pläjäys. Teette varmasti täysin oikean ratkaisun teidän elämässä. Ihailen sitä kuinka rauhallisesti hoitojen lopettamispäätökseen jo suhtaudut. Siitä tietää, että oikeilla jäljillä olet. Yksityisen puolen kokemuksia kokeneena, hoitoihin jäisi varmasti jollain tavalla koukkuun, kun tilanne on aina vaan parempia ja parempi hoitohenkilökunnan mukaan. Tai "seuraavalla kerralla kokeilemmekin jotain vielä tehokkaampaa".

Ymmärrän myös niitä ihmisiä, jotka ihmettelevät hoitojen lopettamistanne. Kuitenkin te olette päässeet ivf-hoitokertoihin nähden vain muutamaan siirtoon asti, ja varmasti tilannettanne seuraavat ajattelevat kuten tuossa artikkelissa, että ehkä seuraava onkin se joka onnistuu. Kun niitähän on, jotka raskautuvat vuosien ja kymmenien hoitojen jälkeen. Ja ehkä jotkut voivat ajatella, että yksityisellä puolella voitaisiin ottaa tehokkaampia tai eri keinoja käyttöön.

Kuitenkin jos haluaa nauttia tästäkin päivästä, lopetus päätös on jossain vaiheessa tehtävä. On löydettävä oma polkunsa eikä loputtomiin hakattava päätä seinään. On elettävä elämää ja löydettävä onni ja rauha siitä, miten se nyt näyttääkin menevän. Ei siten miten sen olisi halunnut menevän. Ja jos polku tuntuu väärältä, ainahan vaihtoehtoihin voi palata.

Vaikka en uskonnollinen olekaan, haluan tähän lopuksi käyttää ilmaisua, jota mummuni käytti eläessään. "Siellä taivaan lapsikammarissa odottelee jo joku pieni, joka pilven reunalta kurkkii alas, että tuolla minun tuleva äitini ja isäni on". Ehkä se menee näin. Joskus teistäkin voi vielä tulla vanhemmat.
Illusia sanoi…
Kiitos kommenteistanne! Mukava huomata taas kerran, että samanlaisia ajatuksia pyörii muillakin. Kyllä päätös on varmasti oikea. Se tuntuu hyvältä.

Viimeisen hoidon viimeiset piinatkin on helpompi kestää, kun tietää, että tätä ei tarvitse enää koskaan kokea. Meillä onkin jo aika varattuna tammikuiseen adoptioinfoon eli sinne päästään nopeasti.
Anonyymi sanoi…
Täysin ulkopuolisena ja lapsettomuutta tuntemattomana,

tuntuu tosi pahalta että hoidot ei tuottaneet tulosta.
Siksi, että lapsettomille pareille (niin kuin tietty melkein kaikille muillekin) lapsi tuntuu olevan erittäin erittäin keskeinen asia elämässä, joka menee tärkeydessään melkeinpä kaikkien muiden toiveiden yli. Ja sitten kun se lopullisesti evätään, sivustaseuraaja pelkää, että nytkö nuo sitten romahtavat suruunsa ja kokevat elämänsä loppuneen. Siksi sivustaseuraaja toivoo, että olisi vielä joku mahdollisuus. Kun ei haluaisi sille lapsettomalle parille mitään niin traagista. Ehkä parin läheisimmät tietävät, mitä pari oikeasti ajattelee ja tuntee, mutta varmaan tällaiset sivustaseuraajat olettavat, että nyt tuli maailmanloppu. Ja siksi kyselevät, eikö joku voisi vielä auttaa.

Asiaa tuntematon ehkä tajuaa sen, että nyt on määrämittainen hoitorepertuaari kokeiltu eikä muuta enää ole. Vai ajatteleeko tavallinen tallaaja, että yksityisellä on muka jotain erityyppistä hoitomuotoa tarjolla... eikös se ole vain, että siellä saa useampia hoitokertoja ja saa enemmän vaikuttaa aikatauluihin kuin yksityisellä. Niin että sikäli yllätyin, että ihmiset kyselee eikö vois vielä mennä yksityiselle.

En nyt muista oliko teillä tarkoitus lähteä adoptiotielle. Mutta jos ei ole, sit se nimenomaan tuntuu tavallisen pulliaisen näkökulmasta maailmanlopulta. Paitsi tietysti jos ajattelisin, että sillä lapsettomalla parilla lapsiprojekti on vain tyyliä "tulee jos on tullakseen, ei tuu jos ei".

Hoh, en nyt enempää toista itseäni :) Toivottavasti sait jotain selvää.
Anonyymi sanoi…
Täysin ulkopuolisena ja lapsettomuutta tuntemattomana,

tuntuu tosi pahalta että hoidot ei tuottaneet tulosta.
Siksi, että lapsettomille pareille (niin kuin tietty melkein kaikille muillekin) lapsi tuntuu olevan erittäin erittäin keskeinen asia elämässä, joka menee tärkeydessään melkeinpä kaikkien muiden toiveiden yli. Ja sitten kun se lopullisesti evätään, sivustaseuraaja pelkää, että nytkö nuo sitten romahtavat suruunsa ja kokevat elämänsä loppuneen. Siksi sivustaseuraaja toivoo, että olisi vielä joku mahdollisuus. Kun ei haluaisi sille lapsettomalle parille mitään niin traagista. Ehkä parin läheisimmät tietävät, mitä pari oikeasti ajattelee ja tuntee, mutta varmaan tällaiset sivustaseuraajat olettavat, että nyt tuli maailmanloppu. Ja siksi kyselevät, eikö joku voisi vielä auttaa.

Asiaa tuntematon ehkä tajuaa sen, että nyt on määrämittainen hoitorepertuaari kokeiltu eikä muuta enää ole. Vai ajatteleeko tavallinen tallaaja, että yksityisellä on muka jotain erityyppistä hoitomuotoa tarjolla... eikös se ole vain, että siellä saa useampia hoitokertoja ja saa enemmän vaikuttaa aikatauluihin kuin yksityisellä. Niin että sikäli yllätyin, että ihmiset kyselee eikö vois vielä mennä yksityiselle.

En nyt muista oliko teillä tarkoitus lähteä adoptiotielle. Mutta jos ei ole, sit se nimenomaan tuntuu tavallisen pulliaisen näkökulmasta maailmanlopulta. Paitsi tietysti jos ajattelisin, että sillä lapsettomalla parilla lapsiprojekti on vain tyyliä "tulee jos on tullakseen, ei tuu jos ei".

Hoh, en nyt enempää toista itseäni :) Toivottavasti sait jotain selvää.
Anonyymi sanoi…
Ajattelin nyt vastata rehellisesti mitä tunteita minussa herää. Hoitojen lopettaminen herättää suurta surua puolestanne ja jonkinlaista kauhua miten sinun ja teidän elämänne käy. Jos taas hoitoja jatkettaisi tuntuisi kuin minkään ei tarvitsisi muuttua. Että olisi vielä toivoa.

Keittiöpsykologialla mietittynä luulen että ihmiset eivät halua kohdata sitä että maailma on oikeastikkin niin julma paikka etteivät kaikki voi saada biologista lasta. Se pelottaa ja horjuttaa ihmisten turvallisuuden tunnetta. Jos taas jatkaisitte hoitoja, ihmiset voisivat jatkaa "kuplassa" elämistä.

Toivon teille kaikkea hyvää!
Jaksan sanoi…
Mä olen adoptio-odottaja, jolla ei ole hoitotaustaa, mutta tiedän monia adoptiotielle lähteneitä, jotka ovat harmitelleet, miksi eivät lopettaneet hoitoja aiemmin. Kun tähän ryhtyy, se imaisee aika tehokkaasti mukanaan, ja pitkästä odotuksesta huolimatta on toivoa! Tietysti prosessi on rankka sekin ja pitää jännittää kelpaanko tähän, mutta tavalliset ihmiset niitä adoptiolapsia saa. Jokainen tekee itse päätöksen siitä, miten tärkeänä kokee että lapsi on biologisesti oma. Meillekin, joille ei ole olemassa mitään mahdollisia hoitoja, on kyllä tyrkytetty lääkärien yhteystietoja ja lohdutettu, että lääketiede kehittyy, mutta se voi olla ulkopuolisen vaikea ymmärtää, että ei tässä mihinkään huonompaan vaihtoehtoon olla tyytymässä, kun on päätetty adoptoida. Mahtava tapa saada perheeseen lapsi, vaikka kestääkin kauan. Meillä ei ole vielä lasta, mutta kyllä se vielä tulee!
Anonyymi sanoi…
Minä olen sitä mieltä, että ainoastaan asianomainen itse, pariskunta, tai viimekädessä nainen, voi sen päätöksen tehdä, eikä sen jälkeen pitäisi olla kenelläkään mitään sanomista. Juuri niinkuin joku muukin kommentoi: kun sinulla on rauha sen päätöksen suhteen, se tarkoittaa, että olette tulleet yhden tien päähän ja se on hyvä niin. Se, menettekö vaikka jossain toisessa elämänvaiheessa yksityiselle, jos se ajatus nousee pintaan, on sitten jo toinen tarina.

Olen itsekin miettinyt asiaa paljon tuon Lääkärilehden artikkelin - tosi hyvän sellaisen - jälkeen. Tunnen monenlaisia hoidoilla lapsen saaneita pareja. Kaikki erilaisia. Yksi pari meni selvästi naisen sietokyvyn, eli jonkun psyykkisen rajan, yli siinä yrityksessä. He tekivät kaikkensa ja jatkoivat niin kauan, että lopulta tosiaan saivat lapsen. Nyt elämä on ollut sen lapsen kanssa vaikeaa, kun nainen on sairastanut vaikeimman kautta ensin synnytyksen jälkeisen masennuksen todella vaikeana ja myöhemmin lievempänä masennusta koko sen ajan, kuin lapsi on ollut olemassa. Samalla, kun tottakai iloitsen siitä, että he saivat sen lahjan, mitä eniten toivoivat, tuntuu pahalta katsoa, kuinka tämä äiti ei pääse ylös siitä masennuksen suosta, joka seurasi hänen itsensä mukaan niistä aivan liian rankoista ja liian suuria pettymyksiä täynnä olleista hoidoista.

On lopulta hurjan vaikea vetää raja, milloin olisi hyvä lopettaa. Jos asianosainen tse tuntee kulkevansa veitsenterällä ja haluaa lopettaa, pitää minusta ympäristön kunnioittaa sitä päätöstä, eikä puhua enää mitään poikkipuolista. On vaikea uskoa, että kukaan, joka siihen ruljanssiin on lähtenyt, lopettaisi ilman itselleen perustelemaansa, ja sitä kautta aina hyvää ja pätevää, syytä.

Onnea päätöksestäsi. Olet vahva ja rohkea.
Anonyymi sanoi…
Ja vielä pakko jakaa yksi ajatus, olen tuo klo 13.09 kirjoittanut anonyymi. Minullehan siis kävi niin, että kun jaoin sukulaisilleni myöskin tuossa Simpukan joulunumerossa olleen kirjoitukseni, ei suurin osa halunnut sitä lukea. Heillä itsellään on elämä mennyt niinkuin ovat toivoneet, lapsia on 3-5 jokaisella pariskunnalla, ja ne ovat tulleet juuri silloin kun niitä on haluttu. On tehty jopa geenitestejä, että on tiedetty, että tulee sitä sukupuoleta oleva terve lapsi kun on haluttu. Minun on ollut vaikea hyväksyä sitä, mutta olen aina ajatellut, että se on heidän elämänsä ja heidän valintansa, ja jos ei ole valmis hyväksymään sitä, mitä elämältä saa, niin sitten on parempi tehdä noin.

Nyt on kuitenkin vaikea ymmärtää, että tuohon heidän elämän kuplaansa ei mahdu tämä minun tilanteeni. Itse hyväksyn sen, että jos en lasta saa, se on minulle paras lopulta niin, vaikka toki sitä suren. On käsittämätöntä huomata, että he eivät pysty kohtaamaan säröä elämässä. Edes toisen elämässä. Mutta se ei ole minun vikani eikä häpeäni.

Tämän sanon siksi, että voin kuvitella, että ainakin osalla sinulle kommentoijista, niistä, jotka eivät ymmärrä hoitojen lopettamista, on kyseessä joku samantapainen reaktio. On vaikea huomata, että joku joutuu kohtaamaan ja ylittämään sen tosiasian, että lasta ei välttämättä saa. Lopulta se lienee kuitenkin niin, että heidän on vaikea kohdata se asia itsessään, ja silloin he heijastavat sen sinuun ja antavat ymmärtää, että sinunkaan ei tarvitse kohdata sitä asiaa.
Anonyymi sanoi…
Me olemme käyneet hoidoissa nyt noin 7 vuotta. Emme ole lopettaneet hoitoja aiemmin, koska mieheni ei suostu adoption. Nyt olen kuitenkin tajunnut, että enää ei kannata hakata päätään seinään tässä asiassa, jos haluan elää loppuelämän onnellisena ja tasapainoisempaa. Hoidot loppuvat siis meidän osalta ja on löydettävä muuta ajateltavaa. Tämä ratkaisu on samalla todella vaikea ja todella helpottava.
Illusia sanoi…
Kyllä tuloksettomat hoidot varmasti tuntuvatkin hyvin traagisilta. Ja traaginenhan tämä meidän tarinamme onkin. Kyllä minun elämäni suurin tragedia on ollut sairastua tähän kamalan kivuliaaseen tautiin ja jäädä sen vuoksi ilman biologista lasta. On aivan kamalaa, että hoidot eivät ole tepsineet ja olen asiasta äärettömän surullinen.

Hoidoissa käyminen on kuitenkin kamalaa. Jatkuva uusi toivo on kuluttavampaa kuin toivon puute. Sitä ulkopuolinen ei voi tietää. Usein minua on lohdutettu sanomalla, että toivoa on vielä. On hankala selittää, että juuri se toivo tekeekin tästä niin kamalaa. Toivoa ja haaveita seuraa aina pettymys. Ei sellaista voi jaksaa kauaa.

Lopettaminen auttaa myös minua saamaan kivut hallintaan. Toivottavasti siis. Se on todella tärkeää myös.

On varmasti totta, että osan kommentoijista on hankala kohdata tietoa sekä lapsettomuudesta että hoitojen lopettamisesta. Muutama kommentoija onkin sellainen, joka on kuullut molemmista asioista samassa paketissa. Monet haluavat sanoa jotakin lohduttavaa ja ehkä toivon valaminen (tai edes yrittäminen) on helpoin tapa etsiä lohduttavia sanoja.

Olen onnekas sen vuoksi, että meille molemmille adoptio on sopiva vaihtoehto, eikä meillä pitäisi olla mitään sellaista syytä, joka adoption meiltä estäisi. Minulla on vielä mahdollisuus saada lapsi. Siitä toiveesta en kuitenkaan luovu.

Kiitos tuhannesti kaikista näistä kommenteista. On todella kiinnostavaa lukea erilaisia ajatuksia hoitojen lopettamisesta. Toivottavasti keskustelu vielä jatkuu.
Heli sanoi…
Luovuttamisella on turhankin huono kaiku nykymaailmassa. On totta, että periksiantamattomuudella voi päästä pitkälle, mutta väärään asiaan sovellettuna siitä ei ole hyötyä. Esimerkiksi sekä Steve Jobs että Bill Gates ovat jättäneet opintonsa kesken. Ehkäpä se oli heidän tapauksessaan oikein hyvä päätös, vaikka luovuttamista onkin.

Mitään ei kannata jäädä tekemään vain siksi, ettei halua luovuttaa. Uskoisin, että sellaisessa tapauksessa asia on väärä ja olisi parempi keskittyä johonkin muuhun.

Minusta kuulostaa tosi hienolta, että olette päätöksenne tehneet ja saaneet rauhan ajatuksen kanssa. Ei siihen ole kellään muulla mitään nokankoputtamista.

Mietin noita lopetuspäätöksen herättämiä tunteita. Aika yleinen on varmasti tuo "mitä jos jo seuraava kerta tärppäisi". Sitä ajatellessa päätös luopua kokonaan yrittämisestä on aika huima. Toinen mitä tulee mieleen on se, että asiaa kokemattomalla ei ole käsitystä siitä, miten rankkoja lapsettomuushoidot voivat olla. Minä olen lukenut aiheesta sen verran, että jotain aavistusta on, vaikkei kokemusta olekaan. Asioita tuntematon näkee siinä vain sen, että käydään lääkärissä ja aika todennäköisesti saadaan vauva alulle. Lisäksi ihmiset varmasti toivovat teille hyvää ja pyrkivät hakemaan suoraa ratkaisua ongelmaan. Tarkemmin miettimättä, ensimmäinen ajatus on, että lääketiede kyllä ratkaisee ongelmat. Tuo Lääkärilehden artikkeli oli todella hyvä ja avasi minunkin silmiäni asian suhteen.

Minulla ei ole kokemusta lapsettomuushoidoista saati siitä, että pitäisi tehdä päätös niiden lopettamiseksi, mutta voisin kuvitella, että eräs merkittävästi tuskaa aiheuttava tekijä on epävarmuus. Jos tietäisi varmasti, että jatkamalla hoitoja vielä vaikka kaksi vuotta, tulisi raskaaksi olisi niitä varmasti helpompi kestää. Toisaalta epävarmuuden voi poistaa myös lopettamalla hoidot. Siinä menee tosin samalla toivo, mutta toivokin voi olla aika kiduttavaa, jos silti kerta toisensa jälkeen matto vedetään alta. Kun epävarmuus ja jatkuva löysässä hirressä eläminen loppuu, on mahdollista etsiä muita tapoja jatkaa elämää.

Onneksi teillä on mahdollisuus lähteä adoptioprosessiin! Toivottavasti se sujuu mahdollisimman ripeästi ja saatte oman lapsenne luoksenne. Kaikkea hyvää toivottelen!
Anonyymi sanoi…
Minusta on tosi hienoa lukea näitä pohdintoja, Illusian omia ja kaikkien kommentoijien. Helin ajatukset käyvät yllättävän hyvin yksiin omieni kanssa.

Jostain syystä vaikuttaa siltä, että tätä puolta lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista käsitellään julkisesti vain vähän. Silti se varmaan koskettaa ainakin niitä 20% prosenttia hoitoihin hakeutuvista, jotka lasta eivät saa ja varmasti jollain tavalla niitäkin, jotka jatkavat hoitoja ja saavat lapsen.

Itseäni on ärsyttänyt sellainen keskustelutyyli netissä, missä hoidoissa käyvät naiset "hokevat" sitä, että luovuttaa ei saa. Miksi ihmeessä ei saa?
Että "ei auta, surkeaa, ettei tärpännyt, mutta nyt pitää vain katsoa tulevaan ja JATKAA yrittämistä!"
Ei välttämättä, sanon minä.

Oikeastaan luovuttamisesta puhuminenkin on minusta kyseenalaista. Ennemminkin näen että kyse on omaa elämää koskevasta harkitusta päätöksestä, niinkuin täällä onkin jo tuotu ilmi. Ei ole millään lailla itsestäänselvää, että hoitoja "pitäisi" jatkaa mahdollisimman pitkään tai niin kauan kuin vaikka kliinisesti on järkeävää. Tuntuu äärettömän kapea-alaiselta hahmottaa asia niin, että totta kai kannattaa jatkaa, jos rahat vain riittävät ja lääkärit suostuvat.

Minusta on tärkeää pitää mielessä se mahdollisuus, että ehkä omat ajatukset ja tunteet voivat muuttua jopa sen suhteen, haluaako lasta, samoin kuin sen suhteen, "millä hinnalla" sen haluaa. Pystyn kuvittelemaan paljonkin sellaisia skenaarioita, missä toivo lapsen saamisesta ja sen mahdollisuuden säilyttäminen ei kertakaikkiaan ole hoitojen huonojen puolien arvoista, kaiken sen stressin, epävarmuuden, aikataulutuksen, parisuhteelle mahdollisesti koituvien vaikeuksien, rahan menon arvoista.

Eihän tämä ole mikään urheilukilpailu... vaan elämä.
Minusta pitää uskaltaa myöntää, että lapsen saaminen ei välttämättä ole jokaisen ihmisen elämässä niin tärkeä päämäärä, että sen eteen pitäisi olla valmis uhraamaan mitä tahansa.

Ja sitten on sekin puoli, että kuten tiedämme, kaikki eivät lasta hoidoilla saa, vaikka jatkaisivat niitä 10 vuotta. Jos ennuste on huono vaaditaan enemmän rohkeutta lopettaa, kuin jatkaa.

Ja kokonaan oma lukunsa on sitten se, mistä Illusia on puhunut: eiväthän hoidot ole lapsettomille ainoa tapa saada lasta.

Itselläni saattaa olla pian se tilanne edessä, että hoidot lopetetaan tuloksettomina. Se ei tule olemaan helppoa, eikä ratkaisu ole vapaaehtoinen. Minua mietityttää jo nyt, kuinka siihen tulen sopeutumaan. Adoptiokaan ei ole itsestäänselvyys. Tilanne tulee olemaan todella haastava ja surullinen, mutta uskon että sopeudun siihen. En ihan vielä tiedä miten, mutta olen aika varma että jotenkin se onnistuu. Siksikin minua varmaan ärsyttää sellainen näkökulma, jossa painotetaan jatkamisen tärkeyttä, aina vain. Se ei tietyllä tapaa jätä arvokasta ja hyväksyttävää asemaa niille, jotka syystä tai toisesta eivät jatka.

Haluan taistella sellaisen näkökulman puolesta, että hyvään lopputulokseen on monta tietä. Sen sijaan että automaattisesti toistelisimme sitä, että kannattaa vain jatkaa, olisi ehkä terveellisempää kannustaa ihmisiä miettimään, kannattaako, jos kannattaa, niin miksi ja ehkä vähän sitäkin, että entä sitten, jos jatkaminen ei tuota tulosta.

Sara

Maija Dahlia sanoi…
Hyvä kirjoitus tuo linkkaamasi! Minulla on siitä sama tilanne, että kärsin myös kivuista. Se tekee ylimääräisen mutkan tähän hommaan. Nimittäin, jos kipuja ei olisi, minulla ei olisi kovin tulenpalava kiire saada lasta. Nyt mietin kerran kuukaudessa kauhulla, että kärsinkö turhaan? Voisin odottaa, siis pelkästään odottaa, turhaan, mutta tuo kipu, sitä en haluaisi kokea, jos siitä ei tule palkintoa. Tänään sain lisäksi tietää, että joudun leikkaukseen. Sitä ei todennäköisesti tarvittaisi, jos en haluaisi lasta.

Millä hinnalla? Se on hyvä kysymys. Olemme ajatelleet, että menemme nämä tutkimukset ja hoidot läpi, siis julkisen tarjoamat. 1-2 vuotta siihen kuluu kai. Ja sitten, jos ei onnista, antaa olla. Keksimme jotain muuta. Sitten saan, ainakin toivottavasti, kivuttoman elämän takaisin.

(Mies tosin uskoo vakaasti, että hoidot tepsivät, eikä tuota toista vaihtoehtoa ole vielä pohdittu yhdessä vakavasti. Ja todennäköisestihän niin käy...)
Illusia sanoi…
Maija Dahlialla on tärkeä pointti. Kipu on oikeastaan tärkein syy lopettamiseen. Kuinka kauan kipuja pitää kestää? Kuinka kauan on järkevää antaa kipujen mennä pahempaan suuntaan?

Jos minulla ei olisi tätä kipeää tautia, saattaisin jaksaa jatkaa vielä. Mutta minulla on tämä tauti ja se tekee tämän erittäin rankaksi.

Olen onnellinen, että voitan taas kehoni itselleni.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…