Siirry pääsisältöön

Vointipäivitystä

Olen saanut unenlahjani takaisin ja se on ihanaa! Viime yönä nukuin kymmenen ja puoli tuntia, joten univelkakin alkaa pikkuhiljaa tasaantua. Olo onkin monella tapaa paljon parempi kuin aikaisemmin, vaikka ahdistus edelleenkin tulee toisinaan pintaan.

Fyysisesti olen toipunut punkiosta nopeasti. Punktio oli tällä kertaa kivuliaampi kuin aikaisemmin ja punktion jälkeenkin oli pitkään hankalaa. Nyt on kuitenkin jo normaali olo ja tekisi jo mieli alkaa urheillakin kunnolla. En kuitenkaan ehdi aloittaa mitään ihmeellistä ennen joulua, joten säästelen urheiluhalujani joulun jälkeiseen aikaan ja tyydyn nyt kävelylenkkeihin.

Mitään tuntemuksia kaksosten suhteen ei ole. Piinaa on jäljellä vielä reilu viikko. Aion testata maanantaina 17.12. jolloin siirrosta on kulunut tasan kaksi viikkoa. Haluan nimittäin testata mahdollisimman myöhään. Inhoan raskaustestien tekemistä niin kamalan paljon.

Tälle viikonlopulle on suunnitteilla paljon ihanaa tekemistä miehen ja ystävien kanssa. Nyt keskityn nauttimaan, kun vielä hetken ajan olen raskaana, kunnes toisin todistetaan.

Palautin juuri tuohon sivupalkkiin raskaana olevien bloggaajien blogiluettelon. Minulla oli siinä sellainen aikaisemmin, mutta sitten raskausuutiset alkoivat tuntua pahalta. Nyt olen selvästi taas mennyt kriisissäni eteenpäin. Raskausuutiset eivät enää satuta niin paljon ja toisaalta haluan niin kovasti olla mukana pitkään seuraamieni bloggaajien taipaleella vielä raskausuutisen jälkeenkin. Minulle tuli tästä huomiostani hyvä mieli. Tästä kriisistä selvitään. Pikkuhiljaa muutun taas kokonaisemmaksi ja ehjemmäksi.

Kommentit

Lumi sanoi…
Voi että, jännittän ihan hirveästi sun puolesta. Peukut ja varpaat on pystyssä. Toivotaan sitä kaikkein parasta joululahjaa teille.
Illusia sanoi…
Kiitos toiveista! En kyllä itse uskalla ollenkaan toivoa ja intoilla. Tällä taustalla todennäköisintä on, että kiinnittyminen ei onnistu. Yritän siis taas kerran pitää jalat maassa, jotta en putoaisi korkealta. Niin monta kertaa on sattunut.
Lumi sanoi…
:( Jos et itse jaksa toivoa, niin minä lupaan toivoa sun puolesta..

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…