Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Vuoristoradalla

Kaipa se ulospäin siltä vaikuttaakin, että olen ottanut hoitojen epäonnistumisen aika hyvin. Sisällä ei tunnu siltä. Tuntuu kuin olisin vuoristoradassa. Ensin ajattelen, että näin oli varmaankin hyvä. Saan tällä tavalla jotain sellaista, mitä en biologisen lapsen kanssa saisi kokea. Saan kokea uskomattoman lapsen hakumatkan. Saan tavata lapseni ensimmäistä kertaa jossain päin Afrikkaa ja saan opetella tuntemaan hänen lisäksi hänen kulttuurinsakin. Sitten minua alkaa pelottaa. Ehkä tämäkään ei onnistu. Ehkä sairastun tai mieheni sairastuu, ehkä eroamme, ehkä meidät muuten vain katsotaan epäsopiviksi vanhemmiksi. Ehkä joudun odottamaan lastani vielä monta vuotta. Ehkä ehdin täyttää neljäkymmentä, ennen kuin saan lapseni ensimmäistä kertaa syliini. Ehkä adoptiosta ei tulekaan mitään ja sylini jää ikuisiksi ajoiksi tyhjäksi.

Sitten ajattelen, miltä kaikelta säästyn. Minun ei tarvitse pelätä raskauteni menevän kesken tai vauvani kuolevan kohtuuni tai synnytykseen. Minun ei tarvitse kokea raskauspahoinvointeja eikä muutakaan raskauden mukanaan tuomaa epämukavuutta. Minun ei tarvitse kokea kamalia synnytyskipuja. Raskaus ei muokkaa vartaloani tuntemattomaksi. Vartaloni saa vihdoin alkaa palautua hedelmöityshoidoista ja saan oman itseni takaisin. Minun ei koskaan tarvitse valittaa pienen vauvan yösyömisistä tai nännieni kipeytymisestä imetyksen vuoksi.

En myöskään koskaan saa tuntea, miltä positiivisen raskaustestin tekeminen tuntuu. En saa tuntea lapsen kasvua kohdussani. En saa ikinä kokea synnyttämistä tai sitä, kun ponnistelujen jälkeen pienen pieni vauva tuodaan ensimmäistä kertaa syliini. En saa ikinä tietää, miltä tuntuu imettää omaa lastaan.

Ei tämä ole helppoa. Tämä on surullista ja aivan kamalaa.

4 kommenttia:

Turnip kirjoitti...

Mahdotonta on lohduttaa :( Itsellä auttaa se, kun uudestaan ja uudestaan yritän listata niitä hyviä asioita elämässäni, vaikka huonolla hetkellä niillä ei tunnukaan olevan mitään painoarvoa. Totta, ettet saa olla raskaana. Mutta teillä on edessä aivan erilainen odotus kuin monilla. Ja kuten laitoitkin, noutomatka tulee varmasti olemaan jotain ihan mahtavaa ja ainutkertaista. Varmasti senkin ponnistuksen jälkeen tuntuu mahdottoman hyvälle saada se oma lapsi syliin ensimmäistä kertaa. Ette ehkä löydä omia ulkoisia piirteitä lapsestanne, mutta pystytte opettamaan hänelle arvomaailmanne ja aivan varmasti tulette löytämään hänestä muunlaisia piirteitä itsestänne tulevaisuudessa. Toivotaan, että ensi vuosi on alku jollekin paremmalle.

Tuulari kirjoitti...

Voi itku Illusia, niin tuttuja ajatuksia! Ei mulle vielä niin todellisia kuin sulle, mutta kuitenkin. Tarkoitan lähinnä noita ajatuksia mitkä liittyy raskauteen.

Täytyy sen verra olla eri mieltä Turnipin kanssa, että mä puolestani uskon, että ei-biologisesta lapsestakin voi ulospäin huomata, että hän on teidän lapsi. Eleet, ilmeet ja tavat tarttuvat ja tuovat "samaa näköä" -tiedätkö, kuten usein parhaista kaveruksista saatetaan luulla, että ovat sisaruksia, koska heillä on samoja eleitä; "näyttävät samoilta".

Paljon positiivista energia ja virtuaalisia voimahalauksia täältä. Tiedän, että on rankkaa ajatella noita ajatuksia, varsinkin kun ne on niin lopullisia. Mutta tällaista tää elämä nyt vaan on. Kunpa voisin pyyhkiä epävarmuuden ja surun sulta.

Sori sekavaa tekstiä, hirvee kiire, mutta halusin vain tuoda ilmi myötätuntoni.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys hyvä Illusia!

Voi olla, että mitä tahansa tapahtuu,voi olla että jotain tapahtuu; saat lapsen jollain tavalla tai et saa lasta millään tavalla. Kuitenkin olet yhä edelleen Illusia ja elät elämääsi.


Tällä kammottavan kurjalla sanomisella haluan kannustaa Sinua uskomaan, että mitä tahansa tapahtuukin, niin Sinä ja miehesi olette tehneet parhaanne uskomanne hyvän toteutumisen eteen. Voit tulla raskaaksi adoptiolapsen saamisen jälkeen, saattaa olla että saatte adoptiolapsen, saattaa olla, että jonot pidentyvät niin, että ette jostain syystä ikinä saakaan lasta ja elätte perheenä keskenänne lopun ikää. Elämävoi olla kummallista.

Se, ettet ole kokenut raskautta, synnytystä ja niihin kuuluvia tapahtumia, on surullinen asia, jos olet niitä naisena halununnut kokea. Sitä surua on itkeminen ja sureminen omalla tavallasi ja toivon, että voit uskoa, että olet ihan yhtä hyvä nainen kuin kuka tahansa muukin, olet raskauksia, synnytyksiä tai elävän lapsen kanssa elämistä kokenut tai et. Monet naiset (ja miehet)ovat lapsettomia, miksi et siis yhtä hyvin Sinä Illusia kuin joku muukin?

Luulen, että et säästy miltään....kipu tulee kuitenkin kohti ja uskon, että monenlaisia kipuja on surtava jotenkin, saat lapsen tai et.

Jos taas tulet äidiksi kotimaan tai kansainvälisen adoption avulla, niin lapsen hylätyksitulemisen kipeisiin kokemuksiin joudutte reagoimaan ja vastaamaan vanhempina jollain tavalla hänen koko kasvuikänsä (ja ehkä myöhemminkin) aikana.

En usko, että adoptiolapsen vanhemmuudesta tai biologisen lapsen vanhemmuudesta voi oikeasti löytää huonoja tai hyviä puolia. Vaikka lapsensa synnyttänyt äiti ei saa kokea hakumatkaa tai kokea adoptioäidin mahdollista tuskaa biologisen äidin tuskan kuvitelmista, niin molemmat ovat vanhempia erilaisine lapsensaamiskokemuksineen ja osin samanlaisine lapsen kasvu- ja kasvatuskokemuksineen. Ja kaikki ihmiset eivät ole kuitenkaan vanhempia omille biologisille tai adoptiolapsilleen.

Uskon, että kaikissa kolmessa vaihtoehdossa (äiti biologiselle tai adoptiolapselle tai nainen ilman äitiyttä) on omat kipunsa. Voi myös olla äiti ilman äidillisyyttä tai äidillinen nainen ilman äitiyttä. Joillekin voi myös olla vaikeaa olla äiti. Surtavaa siis voi joka tapauksessa riittää.

Hoidot ja mahdolliset keskenmenot ovat rankkoja naiselle ja mahdolliselle parisuhteelle. Adoptiovanhemmuus on rankkaa naiselle ja mahdolliselle parisuhteelle. Vanhemmuus on rankkaa naiselle ja mahdolliselle parisuhteelle. Elämä on rankkaa ja ihanaa naiselle ja mahdolliselle parisuhteelle.

Illusia, toivon, että uskot siihen, että elämäsi on näköistäsi. Katkeroituminen ja rusinoituminen on minun uskomukseni mukaan pahinta, mitä niselle saattaa tapahtua! Löydät kyllä Sinulle sopvan tavan olla nainen ja ehkä äitikin! Kaikkea hyvää tulevaan vuoteesi!

Illusia kirjoitti...

Turnip ja Tuulari: Uskon itsekin, että omasta lapsesta löytyy varmasti aika pian omia piirteitä on lapsi sitten biologinen tai adoptoitu. Onhan suurin osa yhdennäköisyyttä kaikenlaiset ilmeet ja eleet, jotka varmaankin ihan opitaan omilta vanhemmilta tai muilta läheisiltä. Ja tärkeintähän on tosiaan ne arvomaailman ja asenteiden siirtäminen eteenpäin. Uskon nimittäin vilpittömästi (ylläri!) siihen, että meidän perheemme arvomaailmaa kannattaa siirtää seuraavalle sukupolvelle eteenpäin.

Minulta on usein kysytty, miksi haluan tuoda lapsia tähän pahaan maailmaan. Vastaukseni on yksinkertainen: Jotta tässä maailmassa olisi myös hyviä ihmisiä. Minä haluan kasvattaa lapsestani sellaisen.

Anonyymi: Kiitos kommentistasi!
Kirjoitit paljon sellaista, jota olen pohtinut itsekin. Minulle on alkanut selvitä se, että aikuisen ihmisen elämä yksinkertaisesti sisältää kipeitä asioita. Minä en ole poikkeus eikä ole kukaan muukaan. Kaikilla meillä on erilaisia kipeitä asioita. Vaikeinta tässä hankaluuksien keskellä elämisessä on kuitenkin se, että olen huomannut, että vaikeudet eivät todellakaan suojaa uusilta vaikeuksilta. Paskan määrä ei ole vakio ja monelle annetaan paljon enemmän kuin he jaksavat kantaa. Siitä olen huolissani. Mitä jos tapahtuu vielä lisää pahoja asioita ja jossakin vaiheessa murrun kaiken pahan alle?

Katkeraa minusta ei tule. Olen varma, että se on valintakysymys. Saatan silti olla toisinaan kateellinen ja ilkeä. Saatan pyöritellä mielessäni kamalia ajatuksia toisten onnesta. Se ei kuitenkaan tule näkymään minusta ulospäin.

Kyllä minä tiedän, että tämän surutyön jälkeen huomaan paljon positiivista tilanteessani. Nyt on vain surtava, jotta pystyn rakentamaan itsestäni mahdollisimman kestävän.