Siirry pääsisältöön

Ylös, alas, ylös, alas

Tiedätte varmasti sen tunteen, kun piinaviikkojen edetessä kropasta alkaa löytyä raskausoireita. Rinnat ovat arat, vatsassa möyryää ja nyt vähän väsyttääkin. Aivan samanlaisia oireita kuin joka ikinen kerta aikaisemminkin, mutta jospa kuitenkin tällä kertaa ne olisivat niitä oikeita. Ja heti, kun on uskaltanut päästää toivon mieleensä, se täytyy nuijia alas. Ei kannata olla hölmö! Nämä samat oireet minulla on joka ikinen kuukausi ja loputkin on mahdollista laittaa Pregnylin piikkiin. Ei kannata toivoa, koska sitten vaan sattuu enemmän.

Eikä oireista voi puhua kenellekään, koska sitten muidenkin toiveet nousisivat. Eikä sivustakatsoja ikinä tiedä, kuinka kovaa korkealta putoaminen sattuu. Hän on kyllä nähnyt minun putoavan, mutta ei hän ole tuntenut niitä ruhjeita, joita putoaminen aiheuttaa. Hän voi toivoa, koska hänellä ei ole muistoa putoamisen aiheuttamista kivuista. Hän ehkä haluaa jopa nostaa minua, koska korkealla on hetken ajan helpompaa.

Kaiken tämän keskellä tiedän myös, että vaikka sitoisin jalkoihini painot pysyäkseni maan pinnalla, kaadun kuitenkin lopulta ja taas sattuu. Tiedän koko ajan, että edessäni on kipua, mutta minun on pakko mennä sitä kohti. En pysty väistämään, vaikka haluaisinkin.

Kommentit

Blueberry sanoi…
Voi! Tuo tunne on niin sama kuin mitä täällä juuri mennään päivä kerrallaan! Koska nuo lisähomonit ovat tässä "sotkemassa" tunnetta omasta kehosta, sitä kokee ettei mihinkään tunteeseen voi myöskään luottaa.

Niin kuin eilen oli en sin vain aivan tyhjä olo ja sen jälkeen olikin vessassa käynnin yhteydessä menkkamaista kipua mitä aina koen menkkojen ekana päivänä. Toki nyt ilman vuotoa.

Tänään taas on juilinut oikea alavatsa oikein kunnolla, mutta mistä sekään mitään kertoo.

Ehkä kaikesta huolimatta tätä elämää vain täytyy elää täysillä unelmoiden ja sitten taas itsensä polttaen. Joten mennään vaan sitä unelmaa kohti! Oli painot jaloissa tai ei : )
Illusia sanoi…
Kiitos kommenteista!

Minä en enää uskalla unelmoida täysillä. Pettymykset ovat jättäneet jälkensä ja tehneet minut varovaiseksi. Minä keskityn varasuunnitelmaan. Minun unelmani ovat jo siirtyneet Afrikkaan.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…